AAMU VALKENEE

ENSIMMÄINEN VALONSÄDE.

Harmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän.

Marcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä nukkui vieläkin.

Aamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta. Alaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta siirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä pakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia, tylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli lisääntynyt yhä lukuisammaksi — nyt se lainehti heidän ympärillään yhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria ihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen, mutta täällä ei ollut mitään tulelta pelastettavissa. Se palasi kiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää — ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa.

Täydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton lennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt. Autoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten.

Ihmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion, mutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein käsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että itse kaupungista ei täällä ollut ketään. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia. Jokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta savumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä huhuja.

Eräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että oma hallitus oli julistanut sodan.

Tämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden, kauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin hurja raivo — joukko näytti taas hullujen laumalta.

Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen. Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten käheästi:

— Ne menivät kaikki sinne…

— Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. — Miten ne sinne menivät?

— Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan tyyntyneenä puhua, — joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä — ja sinne he hävisivät.

Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:

— Kaikki…?

— Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja — olivat vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.

— Eikö — eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta vääristynein kasvoin.

— Ei, vastasi mies. — Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi — ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?

— Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla äänellä eräs toinen. — Niin kauhistava yö tämä oli…

Marcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa — se oli kylmästä hiestä märkä.

Äkkiä kuului läpitunkeva huuto:

— Lentokone!

Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta.

Tavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone — samassa ilmestyi pilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei voinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat.

Marcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen lentokoneita kohden ja kalpeni — vihollisen koneita.

Lähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut, kuului kiihkeitä huutoja:

— Mikä, kenen se on?

— Sanokaa pian!

— En tuota, ei — siitä nyt, kierteli Marcus.

Silloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna:

— Sanokaa paikalla!

— Ottakaa se häneltä.

— Pian, pian!

Marcus ilmoitti.

Parin sekunnin tuskallinen äänettömyys.

— Vihollisten lentokoneita!

— Vihollisten lentokoneita!

— Tulevat tappamaan loputkin.

— Katsokaa, ne pudottavat jotakin!

— Ne pudottavat pommeja!

— Pommeja, pommeja!

Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään. Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin Julian pään yli — kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä…

Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen.

Marcus katsahti ylös — ne olivat jo miltei kohdalla.

Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten:

— Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on niitä! Julius! Valmiiksi!

Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään ilman äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin:

— Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois!

Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se ei ollut vielä tarpeeksi pitkä — vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin hurjistunut:

— Pois! Pois! — No menkööt sitten päät poikki!

Marcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön luokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten:

— Ei auta — ehkä jo pääsenkin…

Silloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului omituista suhinaa — aivan yläpuolelta.

Marcus sulki silmänsä, ja aivoissa välähti: pommi!

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin kummallinen mätkähdys, hän aukaisi silmänsä — ja aukealla paikalla oli läjä punaisia, painettuja lentolehtisiä.

Edemmäksi oli pudonnut jo aikaisemmin; sieltä kuului huutoja, ilohuutoja. Julius hypähti alas ja heitti Marcuksen syliin kokonaisen tukun noita lehtisiä.

Marcus oli lukenut vasta pienen osan, kun hänen korvissaan oli kuuluvinaan kummallista huminaa. Hän katsahti sivulleen — ja aivan kuin hämärän lävitse hän näki huutavia, juoksevia ihmisiä, jotka kaikki tahtoivat saada lukeakseen noita papereita. Oudon tunteen valtaamana hän nousi seisoalleen ja alkoi heitellä julisteita kiihtyneeseen ihmisjoukkoon.

— Lentäjä, lentäjä! Lukekaa!

— Lentäjä! Lukekaa pian!

Marcus ei muutamaan hetkeen käsittänyt mitään. Ja sitten hän kuuli kuin unessa oman, mielenliikutuksesta vapisevan äänensä lukevan:

"Lukemattomien miljoonien elämä on uhrattu sodan alttarille; kokonaiseen mereen ei mahtuisi ihmisveri, mikä on vuodatettu aikojen kuluessa sadoilla sotatanterilla. Tuhannet kaupungit on poltettu, pommitettu poroksi; vuosisatojen kuluessa luotu taide, sukupolvien uuras työ on monesti muutamassa hetkessä hävitetty.

"Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta kuin viime yönä: yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten, vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot ovat siinä sammuneet viime yönä — siinä palavat parhaillaan heidän ruumiinsa.

"Kauheata on ajatella, että tämä rikos on aivan johdonmukainen tulos militarismin kehityksestä; loppumattoman varusteluvimman, räjähdysaine- ja asetekniikan kuumeisen kehityksen on lopulta täytynyt johtaa tähän. Kaikki kävi tavallisessa järjestyksessä: eräs suurvalta julisti sodan, toinen oli valmiina ja pani toimeen hirmuisen hävityksen. Militarismi saavutti siinä huippunsa! Mutta se saavutti myöskin loppunsa."

Marcus oli lukenut näin pitkälle, kun hänet valtasi viime sanojen vuoksi niin voimakas liikutus, että hänen täytyi hetkeksi vaieta. Ympärillä oli syvä äänettömyys — lapsetkin olivat laanneet itkemästä, aivan kuin aavistaen jotakin merkillistä. Tulen ahnas kohina vain kuului.

"Kolme tuntia takaperin lennähti tieto tästä ympäri maapallon. Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on peruutettu."

Marcus kuuli, miten hänen äänensä paisui joka sanalla; hän katsahti joukkoon — nuo äsken tylsinä tuijottavat silmät olivat alkaneet omituisesti hehkua.

"Kaikkien maiden sotilaat — koko maailman työläisten lukemattomat miljoonat! Te olette eniten kärsineet sotien tähden. Veljet — teillä on voima! Ja nyt on aika tullut!

"Ihmiset!

"Te kaikki, jotka tahdotte inhimillisyyden ja sivistyksen voittoa: yhtykää tähän taisteluun! Täällä on aloitettu. Vyöryköön se yli koko militaristisen maailman kuin puhdistava ukkosmyrsky! Syöskää maahan verinen raakalaisuus!

"Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa! Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä kiduttavimman kuoleman — joiden hiiltyneet ruumiit vielä tällä hetkellä palavat:

"_Lopettakaa sota"!

"Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö. Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea. Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto."

Yö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat menettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat raadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi aiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille hirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat kokonaan tylsistyneet.

Jok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen äänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän suoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun — he tunsivat vain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet.

Marcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta, sekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili häntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus muisti vain yhden sanan: "poikani" — ja hänen kurkkunsa tuntui kumman karhealta.

Silloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia seisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä:

— Oi Marcus, Marcus, Marcus!

Tuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa, katkerasti itkeä.

Marcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään rintaansa vastaan kuiskaten hellästi:

— Kaikki tulee vielä hyväksi.

Nyt vasta hän huomasi väkijoukon melun ja katsahti hiukan arasti sivulleen. Mutta hän näki, että monet itkien syleilivät toisiaan. Ja se vanha mies, joka äsken kutsui häntä pojakseen, seisoi aivan lähellä katsellen heitä kyyneltynein silmin.

Tulimeri pauhasi yhä raivoisana — mutta ihmisjoukon mieliala oli muuttunut: sen oli julistus saanut aikaan.

Lentolehtiset olivat vaikuttaneet onnettomiin aivan kuin virkistävä sade kasveihin, jotka ovat kuivuudesta kuolemaisillaan. Pahin hermostuminen tyyntyi, ihmiset alkoivat taas toivoa, lohduttaa toisiaan, tehdä suunnitelmia — ja vähitellen alkoi apuakin saapua enemmän.

Marcuskin taas reipastui. Kun Julia ilmoitti, että heillä oli maakartano, jonne hän mielellään menisi, jos vain pääsisi, Marcus teki nopeasti suunnitelman: ensin lähimpään suurkaupunkiin hakemaan apua kodittomille, sieltä J:n kaupunkiin samalle asialle; Julia jää sinne yöksi, hän lähtee X:n pääkaupunkiin kokoukseen ja palaa huomenna takaisin — ja sitten hän vie Julian lentokoneella kauas maaseudun rauhaan, kunnes pahin sekasorto on ohi.

Seisomaan nousten Marcus ilmoitti väkijoukolle suunnittelemansa matkan, ja kaikkialta kuului äänekkäitä hyväksymishuutoja. Miehet raivasivat nopeasti tilaa, Julia istahti Marcuksen viereen, ja tämä pani moottorit käymään.

KORKEUTEEN.

Marcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön savumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen vauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen.

Julia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun lentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti ylöspäin — pakeni veri hänen kasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen.

Hän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden. Hän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman silmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja ihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, vihdoinkin hän saa nojautua tuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla. Ei, täällä he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla putoaisi — kun vain saa yhdessä pudota — turvautua häneen.

— Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen.

Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja kuiskasi aivan kuin huumaantuneena:

— En — en minä nyt pelkää!

Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle.

Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan:

— Mitä, katsokaa!

Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta — peninkulmia leveä virta — ikään kuin hehkuvaa metallimassaa. Siinä näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin — eikä sen loppua näkynyt.

— Mitä — mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin.

— Savua — siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus värisevällä äänellä.

— Mutta — sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa.

— Aurinko!

Julia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta — ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä!

— Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä.

Marcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti:

— Kolme kilometriä.

Julia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen syöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei puhunut sanaakaan — hän näytti sairaalta.

Ensimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että kaupunki olisi peittynyt savuun.

Hetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti hukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli kuitenkin savuton.

Heti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta, mikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut. Hän sai tietää, että siellä oli kokous — kaupunki oli täydelleen vallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot ensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet.

Tieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti:

— Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani — ja sitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin!

Kapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri kun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain joitakin sanoja:

— Alas sota!

— Alas murhaajat!

— Alas, alas!

Marcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä niitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin puoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla väkijoukossa oli sotilaita — tuo näky saattoi hänen sydämensä sykkimään ilosta!

Nyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi puhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää puhettaan:

— Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee tukehtuvansa, tulevansa hulluksi — Tuntuu kuin koko luomakunta, koko maailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. — Sillä tuo savu, tuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin kuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja…

Marcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut koskaan senhajuista savua tuntenut — se oli ihmislihan käryä.

Puhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä:

— Vaikk'ei sitä kuulisikaan — niin he huutavat sittenkin! Niin kauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja pienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota! Lopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset!

Lähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin vallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton viereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet lupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua.

Juuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva mahtava huuto:

— Pois sota! Pois sota!

Marcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja riemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt.

Suuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin haltioituneena:

— Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan — heidän tuhkastaan nousee uusi, onnellisempi elämä…

Julia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia toista määräpaikkaansa kohden.

ONNI KUOLEMAN KESKELLÄ.

Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta, että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja.

Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti sen ja pisti taskuunsa.

Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen.

Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta kerroksesta.

Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa.

Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään.

Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta.

Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin tyttö olisikin ollut Aurelia — nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen — ikään kuin ei olisikaan mitään kadottanut.

Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata Aurelian muistoa… Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut.

Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä:

— Marcus — nyt minä tahtoisin kuolla.

— Miksi — miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä.

— Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, elätte! Ja kun — kun olen teidän sylissänne…

Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas. Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa:

— Ei minulle enää koskaan tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden tahtoisin nyt juuri — tällä hetkellä… Ja jos kuoleman jälkeenkin olisi jotakin — niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan — kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat — elämäni ihanimmat…

Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä.

— Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti.

Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi, että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta. Oliko olemassa jotakin yliluonnollista — oliko sisaruksilla sama sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä rakastavansa Juliaa. Hän koetti vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen ajatuksensa sekaantuivat — hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan — ja kuiskasi värisevällä äänellä:

— Rakkaani — sinä et saa puhua noin! Armaani…

Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille syttyivät punaiset ruusut.

— Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin tuntui hiukan vapisevan.

Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä kiihkeästi ja kuiskasi:

— Rakkaani — sinä et saa koskaan kuolla…

Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja sopersi hiljaa, tulisesti:

— Marcus —. Tämä on aivan kuin kaunista unta…

He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti:

— Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea — ja tietäisi tämän…

Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä:

— Mistä sinä tiedät sen?

— Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi…

Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen vapisevin sormin ja luki seuraavaa:

"Rakas!

"Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun tähteni. Marcus: anna Julian olla se, jota minä en voinut olla — minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette minua — niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: hän on sinulle silloin sama kuin minä. Rakasta häntä, niinkuin minäkin häntä rakastin.

"Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani olette viimeisinä — te molemmat.

"Aurelia."

Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä, syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen.

— Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi.

— Miksi salasit minulta tämän?

Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas puna.

— Minä aavistin — Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin varma, ettet minua rakasta — niin en voinut sitä antaa.

— Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden…

— Onko siinä jotakin — jotakin sellaista? Etkö näytä minulle —? änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus sanoi hämillään:

— Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri sinulle, Julia, kun…

— Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi, ilostuen.

Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa, vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt — eikä tahtonut ymmärtää. Hän katsoi rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden:

— Tiesikö hän, että — sinä pidit minusta?

— Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana:

— Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit — en minä ollut vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja sitten me itkimme yhdessä — sillä minä rakastin häntäkin.

— Julia — rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt tulla edes tapaamaan sinua…

— Minä kyllä tapasin useasti sinut — kaukaa! puhui tyttö hämillään ja hymyili onnellisena. — Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin, kun sinä lensit… Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa, kun sinä pudottauduit sillä tavoin — ja kun sitten hävisit ylös näkymättömiin — Ja kun sinä olit vangittuna — en minä paljoa nukkunut siihen aikaan — kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen ikävöinyt sinua niin kovin ..

Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö — ja hänen oma rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään tahtonut tukahduttaa — mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi:

— Julia — Julia — Julia!

Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi:

— Sisään!

Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar — ja jäljessä kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja!

Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen:

— Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan!

— Kyllä siinä oli juoniteltava — sillä kaupat on suljettu. Mutta sain lopulta sittenkin…

Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun.

Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan Juliaa erikoisen kauniina tyttönä — mutta nyt hän näki nuoren, ihanan naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä — ja mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin harvinaisesta kivestä veistetyiltä. — Marcuksesta tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli vielä kauniimpi kuin Aurelia —. Marcus ehdotti että he menisivät yhdessä aamiaiselle — ja se hyväksyttiin.

Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti:

— Minä lähden varaamaan hyvät paikat!

Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä kuiskaten kiihkeällä hellyydellä:

— Rakas — se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis!

— Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea. Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta — niinkuin ei olisikaan ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin nuoria.

Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi — kaikkien katseet kääntyivät häneen.

Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista.

Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi kohteliaalla, salaperäisellä äänellä:

— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville korkeammille upseereille?

— Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti.

— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne!

Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti:

— Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi joitakin todenmukaisia tietoja.

Hetimmiten tarjoilija ne toikin — kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut.

Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi Marcus hiljaa vain yhden sanan:

— Hyvin.

Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten kasvoja! Sen sisältö oli seuraava:

"Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella. Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se palaa. Niiltä kaatunut 5 000 — meiltä 63. Me voitamme!"

Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto sinne tänne — hallituksen joukot odottivat tykistöä.

Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä ammuksia — ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli surmattu kymmenittäin.

Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia; ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua toisaaltakin.

Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia.

— Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. — Mutta minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa — sillä koko kaupunki on palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille…

— Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen.

— Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään.

— Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. — Luuletko todella, että ne…

— Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään satatuhatta ihmistä — jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko kaupunginosan — Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista — ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa.

Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi:

— Sitten mekin jäämme vielä tänne — toistaiseksi…

Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli pelastunut.

Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen rouvansa mukana — tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten kanssa kauas maalle.

TELOITTAJAT TYÖSSÄ.

Oli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet kahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta — jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös huoneistoonsa, joka oli kulmahuone.

Sieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä. Kaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva huvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa kymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä — ikään kuin tavattoman suuri kartta!

Mutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin.

Lukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua myöten; itse katu näytti liikkuvan mustana koskena — ja avuttomina kuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja raitiotievaunurivit.

Laukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja sitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia panssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja, näkyi kohotettuja käsiä.

Joukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean suuri, monipäinen hirviö — mutta sieltäkin puuskahti vastaan laukausten myrsky!

— Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi.

Kun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena:

— Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua!

— Ei ei! puhui insinööri karmivan katkerasti. — Ei tietystikään syyttä! Mutta tuo ihmisjoukko on aivan varmasti ruvennut mellakoimaan! Hyökännyt jonkun poliisin tai palkkasoturin kimppuun! Täkäläisten palkkajoukkojen päällikkö on todellinen kyky siinä suhteessa!

Osa ihmisjoukoista oli kääntynyt toisille sivukaduille ja palasi takaisin — kaikki tiet oli tukittu!

Silloin näytti hurja raivo valtaavan ihmiset. Villisti huutaen tuo mahtava joukko lähti juoksemaan valtakatua myöten — se näytti pauhaavalta hyökyaallolta, joka vyöryy yli maitten särjettyään patonsa.

Mutta silloin yhtyi konekiväärien kuoroon vielä tykkien terävä jyrinä…

Marcuksesta tuntui ensin, ikään kuin olisi nähnyt eilisiltaisen näyn — mutta hän ymmärsi heti, että tämä oli sata kertaa hirmuisempaa! Eilen olivat kaikki marssineet laulaen eteenpäin, mutta tuolla oli naisia, vieläpä lapsiakin ja… Julia muuttui lumivalkeaksi, ja insinööri puri hammastaan — alhaalla tapahtui nopeasti kauheita.

Joukon alkupää koetti seisahtua, ihmiset huusivat kohotetuin käsin — mutta takaapäin ryntäävä joukko ei kuullut, ei käsittänyt… Se painoi lumivyöryn voimalla, heidän täytyi mennä eteenpäin — ja kaatua tykkien ja konekiväärien säälimättömään tuleen — yksikään ei edennyt.

Lopulta alettiin huomata, että jotakin oli hullusti — joukko pysähtyi.

Nyt se haarautui sivukaduille. Mutta silloin muuttui näytelmä uskomattomaksi, sekavaksi painajaisuneksi. Kaikkia katuja myöten lähenivät panssariautot turvatonta joukkoa kohden — aivan kuin suunnaton puristuskone, joka syleilyssään murskaa kallionlohkareet, ratakiskot — kaikki…

Joukko puhkesi hirvittävään hätähuutoon, syöksyen sinne tänne mielettömän kauhun vallassa — aivan kuin sutten piirittämä lammaslauma. Se koetti tunkeutua porteista mutta edessä oli vain rautaportteja — ja kaikki suljettuja! Hotellinkin huvipuistoon johtava portti kajahteli iskuista, kumisi tuskanhuutojen säestämänä ikään kuin jokin kaamea kuoleman kello. Mutta turhaan, turhaan!… Koneiden jyrinä ja särinä vain kiihtyi yhä kauheammaksi, niiden ristituli alkoi tehdä pöyristyttävää jälkeä. Ne lähenivät yhä aseetonta joukkoa hiljalleen — kuin julmat jättiläishämähäkit, jotka ahnaina ja säälimättöminä lähestyvät verkkoihin takertuneita uhrejaan…

Mutta nyt Marcus muuttui kalman kalpeaksi, hypähti seisoalleen, huudahtaen päättävästi:

— Ei — tuo ei saa jatkua!

Sitten hän nopeasti otti matkalaukustaan konepistoolin, patruunalippaineen, antoi ne insinöörille ja käski lyhyesti:

— Sinähän osaat käyttää tätä. Jos tarvis tulee, niin puolusta häntä viimeiseen saakka. Ja kun olen noiden pyövelien kohdalla, niin menkää pois ikkunan äärestä — ne särkyvät…

— Täällä asti? kysyi insinööri ihmetellen.

— Tee kuten sanoin! kuului nopea vastaus.

Julia oli tahtomattaan hiljaa huudahtanut.

Marcus tarttui hänen käteensä ja sanoi hellästi:

— Ja sinä Julia — älä pelkää!.. Ole valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Palaan silloin!

Julius seisoi jo ovella, ja he lähtivät alas.

— Marcus! huudahti Julia kuolemankalpeana ja aikoi juosta hänen jälkeensä.

Mutta insinööri tarttui hänen käsiinsä ja sanoi lempeästi:

— Rakas, pieni ystäväni! Te ette saa estää häntä; ajatelkaa — hän voi ehkä pelastaa kymmenientuhansien ihmisien elämän!

— Niin, niin…

Julia oli kauhean tuskan vallassa: jospa ne ampuvat hänet…? Hän putoaa — koneineen — ooh! Mutta jos hän voi pelastaa heidät…? Se olisi suuri hyvätyö.

Kuin unessa hän tunsi, että insinööri kääri paksun huivin monin kerroin hänen päähänsä. Hän alkoi hirveästi vavista.

— Älkää nyt! Olkaa vain rauhallinen… Tulkaa toiseen huoneeseen!

— Ei, minä tahdon nähdä, kuinka hänelle käy! huudahti Julia kiihkeästi ja meni ikkunan ääreen.

Julia katsahti ylöspäin — ja siellä, huimaavan korkealla näkyi hänen rakastettunsa kone!

— Se on pian kohdalla… Tulkaa siis hiukan sivuun — koska hän tahtoi!

Insinöörin ääni tuntui vapisevan jännityksestä ja hän tarttui Julian käteen, vetäen tämän ikkunanpielen taakse.

Leimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja — ja mahtava hotellirakennus vavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta.

Kun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua — kaikki lattialla!

— Mitä — mitä…? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään — ja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä.

Sileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä suurta, tultasylkevää panssariautoa — siinä ei nyt ollut mitään…

Hän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen pohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä…

Leveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus; niiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn kynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja mustina kuin pääkallon silmän aukot…

Insinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei hänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti:

— Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan heti teille, kun hän lähtee tännepäin.

— Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen.

Taas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut hotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja sanoi vilkkaasti:

— Nyt hän kääntyi tännepäin! Hän tulee pian!