VIIMEINEN ILTA.

LAULAEN KUOLEMAAN.

Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset lähtivät hiljaa ulos takaportista.

Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli sammutettu.

Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma möhkäle: panssariauto.

Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin. Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.

Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta värisevällä äänellä:

— Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia takaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista — eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!

Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä varmuutta ja rohkeutta.

He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle, jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän ilmoitti, mistä he pääsevät torille.

Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he näyttivät epämääräisiltä haamuilta.

Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa, ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja pikatykkeineen.

Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.

Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.

Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.

Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot, lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja, kiviä, vieläpä turpeitakin — ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.

Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä, ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.

— Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin…

Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko: kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista. Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän. Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin vain hiukan syrjään.

Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:

— Tietä, tietä, tietä!

Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi katusulkua kohden.

Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti entistä rajumpana — ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.

Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni peräkkäin joitakin suuria, harmaita… Tulipalon kaameassa valossa ne muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.

— Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. — Ne aikovat murtautua tästä torille!

— Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.

— Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen… Niillä on neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!

Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan muutamassa sekunnissa — hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä, ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti — aivan kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen — mutta yksikään ei kääntynyt.

Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika — ja nyt sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi — kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää tukahduttaa!

Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän, järkyttävimmän näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee, mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat suojella tovereitaan ja he etenevät — he marssivat laulaen kuolemaan! Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!

Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.

Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä, noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:

— Nyt lähden. Hyvästi!

— Minä myös! yhtyi Antonius.

— Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä — ettehän te pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo tulee apua?

Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.

Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena, riemukkaalla äänellä:

— Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!

Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden röykkiö — ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät torille.

Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja valonheitin.

Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.

Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus, ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto — jonka pikatykin ammus oli lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen — aivan kuin suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.

Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin takertuneen poikasen — ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien, miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa olisi niellyt heidät kitaansa.

Jyrinä lakkasi — kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.

Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi toistakymmentä lähenevää sairasautoa.

Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:

— Kyllä tuolla on kamalaa.

— Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.

— Ei — eivätkä pääse, lisäsi Antonius.

Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä. Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.

ÄÄNI PIMEYDESTÄ.

Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan työmiehiä.

Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.

Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.

Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!

Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:

— Oikein, oikein!

— Sinä puhut totta!

Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:

— Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme muuten ollut?

— Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän suumme on ollut liian kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun, teidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella — haudat ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan…

Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:

— Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme on lukemattomina veroina ryöstetty meiltä! Ja näillä rahoilla, meidän rakkaittemme elämän hinnalla on rakennettu panssarilaivoja, yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä, lentokoneita, panssariautoja — joiden ainoana tehtävänä on ihmisten murhaaminen, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on täytynyt äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi. Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan — ja te tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!

Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus. Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.

— Tänään on tehty kamala rikos — mutta mitä se onkaan niiden miljoonien uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi! Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi, julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: — Ja nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja kyynelten mereen!

Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala, kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona kumeasti murahtaen noussut seisomaan — ja kita avoinna tuijottanut verestävin silmin kiduttajaansa.

Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:

— Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina… Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme joukkomurhien vastustajia!

Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:

— Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet — mutta tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia — mutta nyt emme voi enää, emme kestä enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: seis! Nyt riittää!

Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon, ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin voimin.

Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan sellaista kuullut — se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus näki — mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi, uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja, siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.

Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.

Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.

— Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja lopetti puheensa seuraavin sanoin:

— Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun miljoonat meistä ovat kuolleet heidän sodissaan, niin miksemme nyt kärsisi muutamia päiviä omassa sodassamme — kuolisi ilomielin oman asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet, päättäkäämme, että meidän täytyy voittaa — tai kuolla viimeiseen mieheen!

Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin, siinä kuvastui epätoivo — kuoleman epätoivon voima. Tulipalo oli alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri — josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa. Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä, hän luuli olevansa valtameren rannalla — ja vuorenkorkuiset aallot syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.

Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu! Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta! Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.

Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.

ONNELLINEN PÄÄTÖS.

Samana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa salainen neuvottelukokous kapinan johdosta.

Siellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto, armeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö. Koko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla.

Kokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala, mutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki parhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti; vieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä — sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että teloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti puheensa seuraavasti:

— Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen ratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan päätökseen. Se on totta! — minä tein sen! Mutta minä sanoin jo eilen, että se oli ainoa keino. — En minä muuten ymmärrä, miksi täällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme ei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus toimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin asevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain hallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra pääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. Ellei lakkaisi, niin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia — pari lentäjää karkottaa nuo uudet "valloittajat" kymmenen minuutin kuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää.

Kun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa linnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi pääministeri ilmavoimien komentajan puoleen:

— Kun ilmavoimat ovat uuden suunnitelmamme todellinen perustus ja pohja, pyydän vielä kysyä: luotatteko, herra kenraali, täydellisesti kaikkiin lentäjiin?

Nyt kuului eri puolilta hermostuneita, epävarmoja ääniä:

— Niin, voitteko vakuuttaa?

— Minkälaisia ovat harjoituspäälliköt ja muut vaikuttavat henkilöt?

— Heistä pitäisi saada varmuus…

Ilmavoimien komentaja näytti harmistuvan ja huomautti myrkyllisesti, että hänkin oli joskus ollut huomaavinaan, mikä voima lentäjissä on ja oli perustanut näitä varten erikoisen tiedusteluosaston, joka on pitänyt lentäjiä jo toistakymmentä vuotta silmällä. Osaston ilmoituksen mukaan ei nykyinen harjoituspäällikkö ensinnäkään ole harrastanut muuta kuin keksintöjänsä — ja niistähän luulisi jokaisen isänmaan ystävän iloitsevan. Varapäällikön keksinnöt ovat myöskin suuriarvoiset, eikä häntä kai voitane epäillä! Hän on ensinnäkin upporikas, hän on kasvattanut ja opettanut parhaat lentäjät! — ja hänellä on suuri vaikutusvalta heihin. Esimerkiksi uusissa koneissa on vain sellaisia, joista hän on luvannut vastata…

Ilmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat pääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä perusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen ohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli päätetty julistaa vasta seuraavana yönä.

Pääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan, kylmään hymyyn, kun hän puhui:

— Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen olotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan julistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena. Mutta kun huomenaamuna leviää tieto, että sota on jo syttynyt, ja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan kaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena aikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille kapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan — niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan! Sodanjulistus siis ensiksikin pelastaa meidät sangen vaikeasta asemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi! Miten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen tapahtuvaksi?

Ilmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti:

— Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen ottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras, lähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä paikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä.

Kuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi luopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa sota klo 12 — siis 3 tunnin kuluttua!

Sen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista valmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä asioista.

Muutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja sitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti:

— Neuvottelu on päättynyt.

Hän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja ryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän tunnin loputtua:

— Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä puolen tunnin kuluttua alkavat illalliset!

Silloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden:

— Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee —? Ei kai ole sopimatonta juhlia tällaisena yönä, kun…

Hän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi hymyillen:

— No, enpä tiedä, ajattelin vain — ja sanoin arveluni…

— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei ole mikään juhla — ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui pääministeri vaatimattomasti hymyillen. — Mutta jos jättäisimme sen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen tapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös kutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen aikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät rauhallisina.

Nuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta! Jotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri lisäsi:

— Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman tupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät herrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton mahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin. Mutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii nykyiseen asemaan, se on edullisin. Ja elämä! hyvät herrat, on tärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme voimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin! Kapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne kerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti — ainakaan meidän aikanamme, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan.

Näkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä huudahduksia:

— Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne!

— Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri!

Mutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet, että tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi korvalla ja kynä kädessä.

Hänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin kuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa — jonka johto sillä kerralla päättyi pääministerin virkahuoneen kattoon.

Lähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin taloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin miljoonaa olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai.

Kolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen.

JÄNNITTÄVÄT HETKET.

Kello läheni puolta kahtatoista.

Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja tuijottivat odottaen pimeyteen.

Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja sanoi hiljaa:

— Kauan hän viipyy.

— Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.

— Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.

— Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika…

— Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.

— Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti Antonius. — Siitä ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.

Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:

— Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä edes…

— Ahaa! Tuolla hän tulee!

Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.

He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:

— Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?

— Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.

— Kauan sinä viivyitkin.

— En uskaltanut ajaa nopeasti — olisivat voineet räjähtää, hän puolusteli hämillään.

— Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin — pallojen silti räjähtämättä!

Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen — niinkuin hän olisi hymyillyt.

— Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut…

— No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: — Viedään nyt varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne 200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen — pelkäävät kai kapinallisten hyökkäystä.

Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle, loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen koneeseen.

Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:

— Kuka siellä? Seis!

Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen kylmästi kysyvän:

— Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? — Jahaa!

Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.

— Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.

— Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.

— Minä menen katsomaan!

Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:

— Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta, niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta — niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä me suojelemme itsemme.

— Käsky, tuota…

— Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: mars!

Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta, päättäviltä.

Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:

— Toista tietä.

Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:

— Onko tapahtunut mitään erikoista?

— Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. — Vähän kokouksemme jälkeen sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas täällä.

— Ehditteköhän niin pian?

— Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:

— Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta sitten veli tehdä kaikki mitä voit…

— Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta käheytynyt ääni.

Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.

— Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti Antonius.

— Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.

— Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä sieltä tänne, niin — Marcus tulee ilmoittamaan — minä ehkä jään sinne.

— Yksin?

— Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa enemmän — ja teen sen kuin voin, estääkseni…

— Hyvä on veli — minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.

He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa eteenpäin — aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.

Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.

Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi silloin tullut tietoon.

Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista, että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi tuollainen saa estellä heitä!

— Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.

— Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. — Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen minä.

Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä kaartilainen viimeksi oli seissyt.

Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon — mikä tuo on…?

Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille. Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo — aina välillä pysähtyen ja kuunnellen.

Oo — hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan syntyi sukkela juoni.

Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.

Teeskentelikö hän? — Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa kahvaan; häntä hiukan vavisutti…

Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti kuin tullessakin.

Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen. Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.

Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.

He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.