HERÄÄMINEN.

RAKKAUS.

Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja laskeutui pitkäkseen sohvalle.

Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä, elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui. Mutta tunnelmat siellä ylhäällä — ja hornanpyörteen ääressä — Antonius…

Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan juuri samalla tavalla kuin hänkin.

Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.

Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen — ja samalla syvää sääliä. Miten paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat harmaat — ja hänen veljensä…

Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin isä — hänen elämänsä ja kauhea kuolemansa…

Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. — Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee lentokoneita isänsä murhaajille… Uskollinen, rakastava poika!

Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus, ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään…

Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli esittänyt Aureliankin.

Niin, Aurelia!

Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei eli uudelleen tuon illan.

Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa; hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa… Antonius oli hävinnyt jonnekin sisähuoneisiin.

Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.

Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi — iloisessa perhejuhlassa!

Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, suuri suru — niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä, jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.

Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla kevyesti kuin hyväillen.

Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.

Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus — eikä kukaan enää muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön viereen.

Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden — ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius lupasi esittää tytöt hänelle.

Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman, 18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.

Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen veitsenpiston rintaansa.

Aureliahan oli pari kertaa puhunut samoista asioista kuin Antonius tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti myöntänyt kaikki todeksi — kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen, uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan — hän, työmiehen poika!

— Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki takin ylleen ja syöksyi ulos.

Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski ajaa nopeinta vauhtia.

Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!

Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.

Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:

— Onko — onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?

— Ei, ei mitään tapaturmaa — tai sellaista, änkytti Marcus; sitten hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:

— Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi — kaikkea… En ole ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.

— Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen epärehellisyyteen.

— Niin, minun täytyy tunnustaa —

— Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei äidillisen lempeästi:

— Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä minulla on aikaa vaikka kuinka paljon teitä varten!

Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta; kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:

— Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni mahdollisimman tehokkaan — murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten häpeän itseäni.

— Ette saa sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. — Teidät on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt jättää työtänne — tulevaisuuttanne.

— Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa silmiin. — Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.

Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:

— No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut — ihan lapsuudesta alkaen!

— En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.

— Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että uskaltaisitte kertoa?

— Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:

— Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon, ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada minut kouluun.

— Olitteko iloinen sinne päästyänne?

— No enpä tiedä… Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan; kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä, luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin sota-akatemiaan…

— Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen silmänsä olivat kosteat.

— Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota, tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas — enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua — toista kättä ja jalkaa vailla.

— Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.

Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:

— Ja kadulla isä sitten ammuttiin — hiukan myöhemmin.

Aurelia peitti käsillään kasvonsa.

Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.

Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat niin paljon työtä tehneet.

— Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen tuskallinen kysymys. — Minä olen tällainen, ja te, te teette toista työtä. Minä arvaan sen.

— Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. — Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt… Ja nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin — ettekä onnistu! Mitä teidän siis olisi pitänyt tehdä?

— Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.

— Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. — Kenelle teidän pitäisi kostaa?

— En tuota — minä, mutisi Marcus.

— Kun se selviää teille, niin ehkä teillä silloin on tilaisuuskin siihen!

Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:

— Mutta lentokone, se minua —

— Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi keskeyttäen.

— Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.

— Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes pienintä erehdystä! Kaikki on hyvin.

Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen, loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:

— Ehkä se onkin niin! Ja — ja te annatte siis minulle anteeksi?

Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi hellästi ja tulisesti:

— Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen — rikokseenkin.

Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden: Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman…

Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:

— Minä tahtoisin kuolla sinun kanssasi.

Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen liikutuksen vallassa:

— Ei Aurelia — me elämme yhdessä!

Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut — eikä vielä puhunut sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin sen, mikä täytti heidän sydämensä sanomattomalla onnella.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:

— Tämä on kummallinen päivä… Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä unesta.

Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia. Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä…

Tämä onni on liiallista — voiko se lainkaan jatkua?

Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.

— Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa — vaikka oli melkein puoliyö.

Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:

— Vielä pari yötä kokeilen — ja sitten…

Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle, raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!

— Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. — Silloin menen heti aamulla hänen luokseen — ja sitten…

Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa — aivan kuin lehtipuiden suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.

KOTITARKASTUS.

Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.

Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.

Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden kiehumaan sähkökeittimeen.

Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:

— Onko jotakin ikävää tapahtunut?

— Ei, ei ikävää — lapsi kulta — mutta —

Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan vapisevalla äänellä:

— Aah — nyt tiedän, Aurelia! Hän on ollut sinun luonasi — ja hän on sanonut sen. Eikö niin Aurelia?

— Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa rikoksensa.

— Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi — ja, ja…

Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.

— Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. — Sinä siis rakastat häntä yhtä paljon kuin ennenkin.

Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:

— Vielä enemmän, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän putosi siten. Olen vavissut tähän asti… Mutta älä vain ole vihainen — anna anteeksi! Koetan unohtaa.

Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:

— Rakas, rakas lapsi — kuinka voit ajatellakaan, että olisin sinulle vihainen! Julia — minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä sanon, etten minä —

— Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. — Et saa puhua noin! Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia — en minä sen tähden itke. On vain vähän ikävä.

Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.

— Voi rakas, pieni sisareni… Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä, et yhtään ajattele itseäsi, aina vain…

Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten itkivät kauan — niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.

He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi omituisesti epäröiden:

— No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut päivällä kysyä.

— Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. — Juuri tänään sain häneltä kirjeen — enkä muistanut ottaa mukaan!

— Mitä äiti kirjoitti?

— Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta rakastamaan isää!

— Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia värisevin äänin. — Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja siitä huolimatta hän… Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!

— Mitä sinä puhut, Aurelia? — Kuinka sinä … sopersi Julia lievästi moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:

— Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen olimme molemmat hänen luonaan — ja nyt sinäkin vielä jouduit lähtemään… Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!

— Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. — Minun lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan — ja äiti on tärkeämpi kuin tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä tehtävä, jota ei voi jättää!

Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:

— Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?

Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:

— Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on…

Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi, paheksuen:

— Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit taas tulla kotiin, niin hän — hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään isä!

Julia alkoi taas katkerasti itkeä.

Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi hitaasti:

— Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.

Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen sanoen päättävästi:

— Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä minut heti…

— Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista — ja…

Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:

— Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko jotakin tapahtunut?

— Ei, mutta — minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta, että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin vangitsisivat sinutkin.

— Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. — Mistä epäilet?

Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:

— Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti — ikään kuin säälien. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.

— Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. — Sinun pitäisi lähteä pois kaupungista.

— Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton, Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.

— Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen mustat silmänsä leimahtivat. — Jos sellainen tapahtuu, niin sinun paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja anna minulle pieni kirje, että tietävät…

— Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.

Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.

Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.

Kello löi kaksitoista.

Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia puhuen hellästi:

— Jos siis joutuisin kokonaan pois, niin anna tuo hänelle. Ja luota, rakasta häntä — tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt tarkkaan, mitä sanoin.

— Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. — Et saa kuolla — ei —

— Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. — Kaikki käy hyvin. Ehkei mitään tapahdu — minä vain siltä varalta…

Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi hiljaa, sydämellisesti:

— Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo—

Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja kysyi käheällä äänellä:

— Niitäkö?

— Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu — kuin ihmisen, joka herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:

— Julia rakas — tyynny, ei mitään vaarallista — ei mitään! — Ah — nyt tiedän — tule!

Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.

Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä, uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.

Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:

— Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne — korvaan teille…

— Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti emäntä pelosta vavisten. — Herra siunatkoon ei, ei!

— Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!

— No Jumalan nimeen siis… Tulkaa tänne!

Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla äänellä:

— Kuka siellä on?

— Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran haukahdus. — Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!

Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:

— Mitä asiaa teillä on minulle — näin myöhään?

Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti hiukan hämmentyen:

— Hyvä neiti — velvollisuus… Ja tiedättehän te, neiti, että meillä on oikeus tulla milloin tahansa.

— Väkivallan oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne mukaan.

Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä".

Ja poliisit aloittivat työnsä.

Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta — pitkältä, inhottavalta unelta.

Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa täytettä.

Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken.

Tämä on siis totta.

Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt — kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta: niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen lemmikkiratsuaan.

Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta…

Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski paksulla nokallaan hänen sydäntään: hän oli äsken täällä — hän istui samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin hetki — ja nyt tämä.

Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi:

— Loppu…

Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta — ja ymmärsi, että kaikki on turhaa.

Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena. Äiti, Julia, Marcus — kaikki. Vain kolme tuntia täysin onnellinen — ja sitten loppu…

Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina kivilohkareina.

Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan, käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja suunnitelmat…

Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas mielikuvitus — sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen. Vähitellen hän unohti nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet valtasivat hänen mielensä — hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten…

… Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään — mutta hän näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat, punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta.

… Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt. Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti, sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset, sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja…

— Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään!

Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi ankarasti väristä.

Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä. Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä.

Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään. Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen paljaalle iholleen — aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina punertavien viiksien takaa.

Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen röyhkeästi apuriltaan:

— Onko kaikki kunnossa?

Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja lausui teennäisen kohteliaasti:

— Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään?

Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas. Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen.

Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä kerran kääntyi…

Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty… Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan.

Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään; nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken — ja nyt se täytyi jättää tänne avuttomana, raadeltuna… Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia — voi! Hän peitti kädellään kasvonsa — niinkuin olisi äänettömästi rukoillut.

Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen.

Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen käsi tarttui hänen ranteeseensa…

Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava, saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä voimillaan seisoalleen.

Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan heitettynäkin Hän seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä, pelottomana.

Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä; syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle, aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään — joka oli täynnä liikkumattomia, mustia olentoja.

JOUKKOHAUTA.

Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti lentokentälle.

Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen.

Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli Aurelia.

Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin…

Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi.

Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa:

— Ei mitään — nyt vielä.

— Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen.

Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia apulaisia — loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta häneltä ei löydetty mitään.

— Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi.

— Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. — Se on kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai kuukauden kuluttua vapaaksi.

— Mutta miksi hänet on vangittu?

— Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi Antonius.

— Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla.

— Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis — sinut vangitaan myöskin.

— Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät hänet vapaaksi.

— Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä.

— Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin hänet vangittiin.

— Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti.

— Oi ystäväni — nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten. — Sinä puhuit salaliitostakin — oletko sinä —?

— Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. — Sinä saat kyllä pian tietää paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin muuta häneltä, niin polta heti kaikki.

Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti:

— Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt!

Hän hyökkäsi ulos.

Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai vangitsemista — mutta ei mitään.

Silloin hänelle selveni koko juttu.

Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut, että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin, tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus — urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus kuitenkin vangitaan.

Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan.

Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni.

Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi myös Aurelian vaikka millä keinolla!

Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään sisäministerin puheilla — ja sitten on Aurelia vapaa!

Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa työssä ja hyörinässä — aina liikettä, elämää… Nyt ei päässyt mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä… Vartija oli ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä.

Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään, että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja — edes kuullakseen ihmisäänen.

Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi!

Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi suljettiin ja auto lähti liikkeelle.

Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi, maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten, ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni — eikä niistä ihminen milloinkaan voinut paeta.

Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen. Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin!

Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat. Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu, eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla.

Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän on joukkohauta. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on Aurelia täällä — Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää ulkonaisen tyyneytensä.

Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet…

Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan tutkintotuomarin puoleen.

Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui:

— Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne.

Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti milloin…

Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia — yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin.

Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän viereen — ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen levottomuuden.

Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja epämääräinen tuska — hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun sykinnän.

Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti saada teennäisen väsyneeksi:

— Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea?

— Vaiti! — ärjähti tutkintotuomari. — Odottakaa, kunnes kysytään!

— Mistä minä sen tiesin —? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut.

Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi — ei pääsisi lainkaan vapaaksi…

Hänen täytyy nyt myöskin kieltää.

— Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? — kuului terävä kysymys.

Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti:

— Ei, en luule… Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en muista varmasti…

Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään venyttäen:

— Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti?

— Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan.

Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun Aurelia kuljetettiin ulos.

Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan.

Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt.

Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet yhdessä…

Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken tuon muutaman viikon aikana — paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen tietoonsa.

Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi. Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari saisi sanoa hänen valehdelleen.

Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi!

Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät. Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta.

TUTKINTOVANKI N:O 30.

Niin kului kolme viikkoa.

Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua.

Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin ratkaisu, tutkinto…

Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä.

Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän kuullut vai ei.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän katseensa — ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän, ikään kuin kuolleen äänen:

— Ei.

Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi sanottavaa!

Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian.

Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi tulla ja kysyi Marcuksen asiaa.

Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky. Ja vahtimestari poistui.

Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän röyhkeästi kysyi:

— Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian!

Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti:

— Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö, joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät — Sen tähden pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle kenraali —

Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä:

— Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että minä antautuisin teidän narriksenne. Keksintö — keksijä — erinomaista, he he…

Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun.

Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän miltei kuiskaten kysyi:

— Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen?

— Nyt keksitte oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena sukkeluuteensa. — Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte!

— Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen?

Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan — sen tähden hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä. Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu.

— Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt — siis valmis keksijä! Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti:

— Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä ei ole mitään keksijöitä. Te ette ole "keksijä", vaan tutkintovanki numero 30! Ymmärrättekö?

Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä:

— Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan inhottaa nähdä teitä!

Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju. Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee uhkaavasti karjahtaen — samoin karjui päällikkö:

— Ooh! Oih! Se oli sinun loppusi! Viekää hänet pimeimpään karsseriin! Ei — ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti!

— Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. — Sitten minun ei ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne!

— Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta sanat olivat häneltä loppuneet.

Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä:

— Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua — te voitte pahoin. Minä toimitan heti käskynne täytetyksi.

He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä:

— Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa!

— Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. — En tiedä — uskaltaako sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä.

— Mitä — kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti.

— Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka…

Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa, josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava ääni:

— Onko se hän, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa — Niin, tarkoitan tuo, tuo kirottu lurjus! Onko se sama kuin se — Vastaa! Onko se —?

Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä:

— On se tuota…

Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja karjui hurjistuneena:

— Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko!

— Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä — ja —

— Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö?

— Teidän ylhäisyytenne — minä —

— Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas apulaista — niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn päälle.

— Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. — Ahaa! Tietysti et sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, virkani!

— Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti — Teidän, ylh—

— Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö voitonriemuisesti. — Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa tehnyt salaliiton — yhdessä aiotte ryöstää virkani!

— Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä, mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:

— Vaiti! Sinä tahdot virkani — kurja, saastainen sammakko! Mutta se ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän — vähän — hieman…

Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan — ja apulainen ja sihteeri livistivät nopeasti tiehensä.