PYÖRTEESEEN.

OSTETTU IHMISHENKI.

Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun — kas, hän oli polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!

Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä mittaa hänen mieltään.

Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän — enemmän kuin ketään toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu — jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.

— Häntä ei saa tappaa, niinkuin…

Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat peloittavan näköisiksi.

— No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. — Minä teen kaiken voitavani. Niin — huomenna menen sisäministerin luokse.

Hän nousi ja lähti illalliselle.

Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.

Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym. puhuen samalla makeasti:

— Tietenkään ei teihin, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin — etteivät todella epäiltävät henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.

Sama repliikki esitettiin jokaiselle — Antoniuksen muutamat ystävät, jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.

Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti, onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia valtakunnan puolustukselle.

Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan, mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan vangittuna.

— Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä alkoivat pälyillä rauhattomasti.

— Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut erehdyksestä, lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat. — Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä — ja minä voin taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.

Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.

Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja epäilevästi:

— Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle — ja jospa heillä kuitenkin on syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni virastojen keskeneräisiin —

Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria seteleitä — yhteensä kymmenentuhatta markkaa.

Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain alkoivat vilkuilla — hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin, ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen kasvojaan — ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.

— Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:

— Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä — niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!

— Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. — Ja minä luulen, että koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne! Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään niin suuressa asiassa.

Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:

— Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat olemaan meidän vallassamme. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa on silloin muistava myöskin teidät, herra kreivi!

Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:

— Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä… Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä lähteneitä sanoja — sillä niitä kuulee kovin harvoin!

— Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.

NÄLKÄLAKKO.

Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.

Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan — niinkuin toisillekin on tehty.

Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista — kumpikaan ei tullut. Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän raivostui — siitä ei ollut pienintäkään apua.

Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä nälkälakon siksi, kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.

Neljä päivää oli kulunut.

Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.

Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut…

Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.

Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: mitä on Aurelialle tapahtunut? Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät, joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. — Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.

Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä painuivat umpeen.

Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi ruumiinsa jäykistyvän — niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.

Kuului askeleita — raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.

Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman varovainen — mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa vasten.

Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman, hillityn hengähdyksen… Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän tietää koko ajan, että tuo suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään — että pimeydestä tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista — mutta yhä hän odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.

Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan…

Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän menettää järkensä… Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin ja hypähtää lattialle…

Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta johtuneita houreita.

Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.

Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta tämä herätti hänet täydellisesti.

— Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. Hän, joka oli ollut niin kylmäverinen, voimakas — parhaimpia ampujia ja miekkailijoita — onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa? Vai tuleeko hän hulluksi?

Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla — hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!

Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan, niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut, mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen otsalleen.

Silloin hän muisti Aurelian.

Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira! Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa — ja ne, jotka ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla rauhassa,

— Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.

Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja sanoo iloisesti:

— Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on parhaat lentokoneet!

— Ja kaikki ennätykset!

Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että meillä on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että ulkonaiset viholliset!

— Helvetin nimessä — ei!

Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta — mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen ollut tuntenut!

Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti voimaa. Hän tiesi, että vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan — senkin hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.

— Minä en tule mitään unohtamaan, hän mutisi hiljaa.

Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!

Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu olla seuraavaan ateriaan — sitten se taas oli viety koskemattomana pois.

Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!

Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.

Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan.

Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän ääreen.

Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi — se ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti.

Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä.

Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa, kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa.

Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä, jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain katkeruutta kärsimästään vääryydestä.

— Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa?

— Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen nöyrästi kumartaen.

Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi saman kärsineet — ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin; katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja kaksimielisesti:

— Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, miksi minut nyt näin päästetään vapaaksi!

Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut milloinkaan kuullut — hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata.

— En todellakaan, näin yht'äkkiä — herra kapteeni! änkytti apulainen nöyrästi. — Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni!

Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen.

ISKU.

Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa ja tuskansa — hän olisi tahtonut juosta. Joka askele kajahti hänen korvissaan: missä on Aurelia?

Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta.

Marcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti peiliin.

Hän hämmästyi — muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli vienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin aurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket kuopalla — ja ohimoilla harmaita hiuksia!

Hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy — 30-vuotiaana!

Ja kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että hänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen.

Kun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän huomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija.

Siinä se oli!

Marcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä sikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena etsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen viikset oli värjätty — ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään pienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli siis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille joka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan.

Kas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen mieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana hän siis otti kulmasta ensimmäisen auton.

Hän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään seuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan hiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa — ja sitten täyttä vauhtia hotellin edustalle!

Kun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti alas, pistäytyi erääseen porraskäytävään — ja urkkija ajoi ohitse kiihkeästi viittoillen kuljettajalle!

Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin Aurelian isän huvilaan.

Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä — sen sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa. Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen kuin Marcus tapasi heidät.

Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri vastaanottohuoneetkin — ja sitten heti karkottanut toisen kuin pahantekijän!

Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas kotonaan. Sitten hän huomasi erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten.

Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun he ensi kerran tapasivat.

Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi satakertaisena hänen sydämeensä — hän ei voinut puhua.

— Te — te olette vapaa! hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä; ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus.

Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä Juliaa — tämän kädetkin olivat samanlaiset kuin Aurelian.

— Niin, minä pääsin — juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. — Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin…

— Ettekö te tiedä mitään? sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan.

— En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi.

— Koettakaa olla rauhallinen — kyllä —

— Minä rukoilen teitä sanomaan — sanokaa! keskeytti Marcus oudolla, käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. — Mitä, mitä on tapahtunut?

Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi:

— Ystäväni — se on teille raskasta — mutta — Aurelia on poistunut — elämästä…

Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien.

Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä — mutta yhtään kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä raskaammaksi — lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa.

Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi:

— Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli kalleimman asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, — sillä hän kuoli niinkuin nuori marttyyri!

Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja samalla lapsellisen avomielinen hymy…

— Teettekö tekin sitä työtä?

— Minä alan huomenna! Aurelian kuolema ei tule heitä hyödyttämään — sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi!

Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin.

— Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa.

— Rakastin.

Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja lausui lujasti kuin itselleen:

— Ei itkua! Hänkin kielsi.

— Hän…?

— Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun — paitsi niitä seikkoja, jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä.

Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle.

Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri hellyys; hän kuiskasi värähtäen:

— Julia — te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut veljenänne?

Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa:

— Miksi — miksi kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti — teidän…

Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun — se vapisutti hänen ruumistaan kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen sydämensä kiihkeän sykinnän.

— Älkää itkekö — pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena.

Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys — ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt.

— Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. — Miten, minkä tähden hän…?

Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa hän oli kuitenkin jättänyt.

Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin tavoittamaan miestä.

Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan, jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä.

Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin — sama tulos: sisältä ei kuulunut risahdustakaan.

Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa, asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti:

— Halloo! Täällä on ystäviä — älkää pelätkö…

Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven takana.

Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi.

Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi.

Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet — ja tämä sai heti aamulla toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin… Aurelia oli ottanut myrkkyä.

ÄÄNETÖN HUUTO.

Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan, kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi.

Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa… Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi elämä, sellaisessa kurjuudessa — ehkä itkevän lapsiparven keskellä. Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista ulvontaa…

Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan ajatusta — asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen.

Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita — se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden.

Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä.

— Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. — Olenko vieläkin kuumeessa — hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset — tulleet tänne?

Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja: yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen, puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä, rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita — he muistuttivat jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta, äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi mielipuoleksi.

Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret yhteen — kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina, hyppineet hulluina — ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään.

Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus leimahtanut täyteen valaistukseen.

— Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi Marcus itsekseen. — Viime maailmansodan todelliset tulokset!

Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää teollisuuden hyväksi.

Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma, että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita. Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi.

Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut:

— Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? Teräksinen heille annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun mukaan — ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas käyttävät konettaan mitä parhaiten — eivätkä nenättömät ole vähääkään huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan!

Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan.

— Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa! oli äskeinen kysyjä sanonut moittien.

— Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut vihasta.

— Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. — Kaikki saisivat kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä! Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää — sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle!

— Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos. Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä.

Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan.

Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen, mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa — voimatonta, sammumatonta vihaa.

Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että jokainen heistä oli kerran ollut terve, nuori, voimakas — hekin olivat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin — hekin olivat eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä.

Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi? Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä kadotetun elämän — muistuttaa siitä, mikä aiheutti heidän loppumattoman helvettinsä…

Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta.

Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten — sillä nyt vasta muuta väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat tällä puolella — ja kadut olivat mustanaan työmiehiä.

Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia, viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin — mutta heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin muutamat jäsenet.

Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa oli voimaa. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin, ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova, tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa — ja uhkaa.

Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat kostaa — niin tahtoi hänkin!

Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat oikeastaan hänen veljiään, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja tarmoa olemukseensa.

Entä nuo äskeiset onnettomat — voivatko he mitään?

Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat enemmän kuin toiset!

Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat, jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät kaameasti irvistävän — äänettöminäkin ne huutavat kostoa. Heidän aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä, äänetön huuto:

— Pois sota!