HELVETTI

HE EIVÄT TIEDÄ.

Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.

Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia — toinen nukkuu, toinen valvoo.

Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden peitossa — ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi — jolloin taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.

He eivät tiedä mitään huomisesta.

Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää —. Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat, varieteet, bordellit — kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö — yhtä hillitön, ylimielinen ja huoleton kuin ennenkin.

He eivät tiedä…

Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla — se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat, salaperäiset tulet — ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien tuoksu.

Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja: ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista orkesterinsoittoa.

Kevyt illallinen on päättynyt.

Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella — suorastaan säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.

Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen tupakkahuoneeseensa.

— Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista tuntia!

— Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.

— Ainakaan hän ei voinut tietää mitään! vastasi pääministeri.

— Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.

— Niin.

— Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.

Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden vallassa:

— Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy…?

— Hm — tämä on todellakin — todellakin kummallista.

Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina — kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat.

Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa tanssia varten.

— Kunnioitettavat naiset ja herrat!

Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.

Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:

— Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu, käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset vieraani — että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme sodassa päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.

Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.

Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus, ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet — ja sitten kajahti ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.

Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa. Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään kuin huumaantuneina:

— Tulkoon hän heti!

— Hakekaa hänet tänne!

— Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!

— Me tahdomme nähdä!

— Hakekaa hänet!

— Heti! Heti!

Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs suvaitsisi saapua…

Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun ovet avautuivat.

Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä huutoja:

— Missä hän on?

— Eikö hän tullutkaan?

— Mitä tämä merkitsee?

Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan vapisevalla äänellä:

— Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt — Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.

Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:

— Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!

— Eivät he siitä niin pääse!

— Se on pelkurimaista!

— Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. — Ja se pysyy julistettuna kaikesta huolimatta!

— Hyvä! Hyvä!

— Lukekaa sähkösanoma!

— Hyvä!

Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä; sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.

— Mitä siinä on?

— Ettekö saa selvää?

— Kyllä — mutta, änkytti virkamies.

— No lukekaa sitten!

Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:

— Mitä siinä on?

— Lukekaa heti!

— Lukekaa vihdoinkin!

— Heti paikalla!

— Heti, heti!

Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa vähintään kymmenen kilometrin päähän. Ulkoministeri."

Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti naurahtikin — ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä, hermostuneita ääniä:

— Mitä tämä oikein merkitsee?

— Hyvät herrat, mitä tämä on?

— Selittäkää, selittäkää!

Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni:

— Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen lentokonetta. — Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan!

Syntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta palasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti:

— Ei toimi!

— Ei kuulu mitään — vastaanottoasema — särjetty.

— En voi ymmärtää…

— Nyt on kaikki hukassa…

Yht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto:

— Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani!

Syntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan läpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia silmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät kouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia lauseita:

— Mitä ne aikovat tehdä?

— Nyt on kaikki hukassa!

— Jumalani, auta minua!

— Pelastakaa minut!

— Jumalan tähden, viekää minut täältä!

— Täytyykö meidän kuolla?

— Jumalani, Jumalani!

Pääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua rauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä kauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli kokonaan kadonnut — he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän katseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia, käheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä…

Yleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli vieläkin terävä ja läpitunkeva:

— Kunnioitettavat naiset ja…

Silloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput himmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti perustuksia myöten — kaikki ikkunat särkyivät siruiksi…

Ja sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko kaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät — tuntuu kuin aukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko kaupungin sähkövalot — sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin, luultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta niiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta näyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä, koko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan kuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän silmänsä… Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla äskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät suljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen hiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa, rakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy pyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet päänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa — kuuluu tukahtunutta voihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin hieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle — aivan kuin loistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa paeta pensastoon kuolemaan.

Esikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen ajatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset lähenevät joka puolelta.

Taas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon kupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä taivasta kohden.

Mutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan syöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle olisi äkkiä auennut raivoava tulivuori — eikä sitten enää ole kirkkoa.

Äkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki…

Räjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen.

Mutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö hiustensa nousevan pystyyn.

Epäinhimillinen hohotus — harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä uikutus, kuolevien hevosten hörhötys — kaikkein kammottavimmat, eläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään.

Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä tuohon hirmuiseen kuoroon.

— Ei! hän kuiskaa. — Ei!

Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn.

— He ovat mielipuolia — mutta minä — olen minä! hän on kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti ammottavan suun, hän lisää lujasti:

— He nauravat — mutta minä — minä katselen heitä, käsitän…

Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä, sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään ei kuulunut — pää vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän ikkunasta sisään — ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti hänen jalkojaan vastaan — pysähtyi…

Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus putoaa seinäin horjuessa — ja kuoleman hiljaisuus! Vihdoin hän hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja korvakalvot ovat särkyneet.

Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen, näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä.

— Ei! Minä olen minä! Ooh — hän ei kuule edes itse ääntään — hän katsoo tuskallisesti ympärilleen.

Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot — samassa tuntuu hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu — ja tiilenpätkien ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis.

Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa — hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, nauravan suun.

Se lähenee, suurenee — se täyttää koko huoneen. Ja sen äänettömässä naurussa kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan olemuksensa; hän ei voi enää pidättää — yht'äkkiä hänen päänsä heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen kaameata mökötystä pimeänä syysyönä…

DE MORTUIS…

— Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin.

Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten syöksähti heitä vastaan alapuolelta suuri tumma hahmo: lentokone! Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs — niitä tuli kokonainen pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt eteenpäin — verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne ne katosivat pimeyteen — ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä!

Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!"

Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne mahdollisimman nopeasti.

Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä:

— Mitä tämä on? Ne olivat — olivatko ne todellakin vihollisia?

Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä:

— Mitä minä olen tehnyt — mitä, mitä minä tein?

Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti koneellisesti kaulaansa — siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se nousi ylemmäksi…

Kolme miljoonaa — pienokaisetkin. — Hänen hengityksensä korisi, rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille — se tuntui kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän nyt hulluksi? Eihän koskaan ole… Kuoleeko hän?

Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen tukahtuneesti:

— Pian se nyt tulee — ja minun tähteni! Mihin, mihin minä menen? Niin, minä myöskin astun helvettiin!

Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin puhuen liikutuksen vallassa:

— Veli raukka — koeta rauhoittua — eihän se sinun syysi ole, veli. Eikä sitä voi enää auttaa.

Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä:

— Se on minun syyni. Minä olen ne valmistanut. — Hän ajatteli hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. — Niin! Ei ilmaiseksi! Ei ilmaiseksi — ei!

Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti:

— Kiitän sinua — olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois jos tahdot, sillä… Niin, tahdotko mennä?

— Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen.

— Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin — niin, en tule!

Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti:

— Minä olen paikallani.

Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa. Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään, ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja epätoivo:

— Veljeni — niin, teitä molempia pidin veljinäni — Kuvittelin niin paljon, ja näin kävi. — Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt — hyvästi.

— Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. — Älä — älä…

— Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri — viimeiseksi — sillä teitä yksin minä olen rakastanut.

Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti matala ääni — aivan kuin surumarssin viimeinen akordi:

— Hyvästi, pikkuveli…

Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen kuiskauksen:

— Marcus — koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut — sillä sinun täytyy elää.

Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan sydämeen:

— Muista Aureliaa!

Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen taivaan… Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi häämötti kohotettu nyrkki — ja tyynessä yössä kajahti terävänä, uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle:

— Muistakaa tämä yö!

Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä kiiriskeli taivaanrannasta toiseen — syöksyi Antoniuksen kone uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen.

Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua.

Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen.

— Julius — minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten tämä? Ja tuolla — tuolla, katso nyt!

Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat — hän ei selviytynyt…

Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen. Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän ylitseen kaameana ryskeenä — niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa.

Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä. Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen.

Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti:

— Jospa nyt on jo myöhäistä! —

Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä: miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, — ja silloin punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi.

Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä, vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa lentokonemuodostelma — aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut, jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden alapuolella — ooh!

Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän tuleen — ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. — Hän oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa! Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli — yläpuolelta hänen koneensa näkyi…

Antoniuksen kone — joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen.

Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden toisensa jälkeen.

Sitten Marcus näki kamalan näyn.

Antonius pudotti taas pomminsa — mutta vihollisen kone ei räjähtänytkään! Pommi räjähti alhaalla heidän syntymäkaupungissaan. Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin sovittelevan hetkisen — ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin.

Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt — kun putoilevat pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa! Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin jäänyt tänne — kunhan vain määräys tuli täytetyksi!

Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan — ja lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli tuhottu ensimmäiseksi.

Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli erittäin hyvät panssarit.

Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle…

KADOTETTUJEN HUUTO.

Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen kierrellä hiljaa ylöspäin.

Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä — leimahdukset lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä.

Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi kappaletta — ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista!

— Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa.

Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut.

Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus — hän pelkäsi tulevansa hulluksi.

— Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen kauhistuneena. — Jospa tuo onkin mielipuolen harhanäky?

Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään, aaltoilevaan tulimereen — johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut kolme miljoonaa ihmishenkeä.

Tulimeri…? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän nyt näki helvetin.

Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen:

— Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein kiduttavimman kuoleman.

Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto.

Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa; koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä — niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa.

Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä, sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman, mustanpunaisen savupilven alta. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia ihmisiä — ja heidän täytyi kaikkien vähitellen…

Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin äsken.

— Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. — Jos helvetti olisi, niin sielläkään ei voisi olla noin kauhistavaa! Ajattele: ne tukehtuvat nyt juuri — nyt… Eikö — eikö se jo taukoa?

Marcus tukki korvansa, mutta se kuului — kuului… Hän lisäsi koneen vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan; moottori alkoi vimmatusti surista — mutta se oli kuuluvinaan sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä:

— Äiti, äiti!

Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin. Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät hänen silmiensä editse.

— Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. — Lähdetään jonnekin täältä. Missä Antonius lienee?

Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin:

— Minä näin hänen silloin heti — kohoavan ylöspäin.

HIRMUISIA HETKIÄ.

Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä levottomuutta.

Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä kaikkea entistä hirmuisempaa.

Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi. Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia — ja siellä oli tuo riehuva helvetti!

Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään — ja helvetti läheni.

Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain puolella nopeudella. Salamannopeasti täysi vauhti, viimeinen epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä olento ankarasta ponnistuksesta — mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan!

Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: myöhäistä!

Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli vinhasti pyörivinään ympäri — ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi lisävauhdin venttiilin auki — pian, pian ylöspäin!

Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti, kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta.

— Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista, ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki!

Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla — pyörtynyt…

Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua — ja he olisivat pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan sulatusuuniin.

Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet hirmuisesta kuolemasta.

— Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt.

Marcus alkoi kuunnella.

Ei — ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet — he eivät enää tunteneet tuskaa.

Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi — se pauhasi mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää.

Marcus päätti laskeutua alas — mutta mihin! Hän ei tietänyt enää, missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi.

Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme — se värisi kuin saaliinhimosta.

Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä, autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin.

Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean renkaan: autoradan.

Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko siellä valkopukuisiakin — syysyönä?

Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan — että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen.

Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle kilpa-ajokenttää.

Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä voimakkaampana, oli niin suloista levähtää — hän oli nukkumaisillaan.

Mutta silloin huuto kuului lähempää — se oli…

Hän katsahti taakseen — ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto — niin siitä ei saattanut enää erehtyä — se oli niin hirvittävä kuin susilauman riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan lumeen.

Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä:

— Ne tulevat tappamaan meitä.

— Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän hypähti seisoalleen huudahtaen:

— Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon!

Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä — ja onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan.

Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut. Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin:

— Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa!

Vaivoin hän kuuli oman äänensä!

Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin, tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti:

— Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa!

Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti:

— Kuolema lasten pyöveleille!

— Pian tuleen! Tuleen!

— Konna, missä on lapseni!

— He pääsevät omaan tuleensa!

— Pian paistumaan!

— Paistumaan! Paistumaan!

Vieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon huuto hurjan voitonriemuiseksi — ja hän tunsi, miten raudanluja, luinen koura tarttui hänen niskaansa.

Marcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään rinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon kuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti hyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti:

— Ammu!

Parikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun konekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni huuto, ja useimmat kääntyivät pakoon.

Julius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti:

— Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen ystävä?

Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut, toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden väsynyttä itkua kuului kaikkialta.

Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän pienokaistaan.

Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.

Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi menettelyään.

— Ystäväni — ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. — Minä kyllä ymmärrän, että…

— Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.

— Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te — muistakaa vain, miten te…

— Niin, niin, meissä oli syy!

— Hyvä on! Hyvä! Hyvä!

— Te olette ihmisiä!