ALKAVA ELÄMÄ.

HÄVITYKSEN LINTU.

Marcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa hohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen lyhyesti ja nopeasti:

— Kiitos, viivy täällä hetkinen — turvallisuutesi vaatii sen. Nyt lähdemme, Julia. Hyvästi!

Hän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui Julian käteen — ja he lähtivät yhdessä.

Julian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti heidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään puhumatta suuren setelin kassanhoitajalle — ja sitten suoraan lentokentälle.

Julius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen viereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä upseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja etummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä:

— Oletteko te…? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni?

Mutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja hänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä pakkaspäivänä:

— Seis, hyvät herrat! Älkää liikuttako käsiänne!

He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin.

Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he kohosivat ylöspäin.

Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää — sitten omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni:

— Lentokoneita — veljeni, minä kuolen, sano…

Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen.

Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa…

— Julius — Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan — ylöspäin. Ja kun hän taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa:

— Julius veljeni, veljeni! Odota…

Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin — mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle — niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys.

Ja sitten hän oli liikkumaton.

— Ooh!

Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti, lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja kostonhimo.

Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia — Marcus saavutti toisen miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne eivät voineet enää vahingoittaa.

He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä.

Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi — hiljensi — sitten salamannopeasti eteenpäin ja — Juliasta tuntui kuin olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle, paiskautunut korkealle — ja vielä jotakin kauheata — kaikki musteni ja lakkasi kuulumasta.

Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista — välittämättä vähääkään hänestä…

Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän alapuolellaan, sitten ylempänä — ympärillä…

Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas. Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus — ja kun Julia katsahti niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä puistattaa — hän pelkäsi Marcusta kuin jotakin yliluonnollista olentoa.

Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan, koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti:

— Huivi — pääsi ympärille!

Kun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko. Ajattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei Marcus voinut toisin — kun Juliuskin —. Nyt hän ymmärsi Marcusta.

Yhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä kiikariinsa.

Julia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa käsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen olkapäähän.

Ihmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt kuolema miten tahansa; yhdessä he kuolevat — ja hän tunsi, että Marcus kuitenkin rakasti häntä.

Ja kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän pelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain lujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas, että kone syöksyi ylöspäin.

Palkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari kädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen hänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin, räjähtänyt tulisiruiksi — kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä hävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen…

Tämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin etumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin kuolemankauhun vallassa se kääntyi takaisinpäin kasarmin suojaan, mutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. — Päällikkö karjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen — lentokoneet lähenivät, lähenivät…

Pian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu olikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi tuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien savutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat laajeten kokonaisiksi pilviksi — mutta se oli liian nopea, liian korkealla!

Se on kohdalla, se hiljentää vauhtia —. Vainottu kääntyy taas kasarmin kohdalle — toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä välittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten…

Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti, miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, poispäin — muuttuen yhä pienemmäksi.

Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä, toivovansa — ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta raikkaan kirouksen, toisen…

Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko ruumistaan myöten —. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone on jälleen kääntynyt.

Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet: näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä…

Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän hengitystään — jotkut tarttuivat päähänsä.

Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla — niinkuin kotka, joka valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.

Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen…

Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine miehineen ei enää ollut olemassa. — Sen ympäristökin, koko laaja kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.

Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten se nopeasti katosi etäisyyteen.

Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta, sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti — ikään kuin olisi unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä:

— Julia! Hän elää vielä!

Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla:

— Lääkäriin! Lääkäriin!

Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen vauhtia.

Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan:

— Kun pääsisi nopeammin — nopeammin…

Ja hetken kuluttua:

— Ahaa!

Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi:

— Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa?

Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut.

— En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.

Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä jyrkemmin, jyrkemmin — Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää, että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä — ja hän aikoi pyytää Marcusta hiljentämään.

Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä edessäpäin oli pieni kaupunki!

Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi:

— Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa.

Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto.

Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti.

Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja:

— Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän!

— Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu!

— Te olette pelastanut meidänkin henkemme!

— Jumala teitä siunatkoon!

— Emme teitä koskaan unohda!

— Eläköön, eläköön!

Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän huusi läpitunkevasti:

— Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu — hän kuolee! Lääkäri! Paarit! Pian!

Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa, hänen, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä — sen tähden se vaikutti järkyttävästi joukkoon.

Jokainen olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja:

— Täällä on!

— Täällä on lääkäri!

— Hakekaa paarit!

Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen hypähti kaksi — kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä.

TUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY.

Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen käsivarteensa — ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä:

— Hyvät herrat! — Jääkö hän elämään?

Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri:

— Jaa — ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä.

Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen — hän oli tuntenut tavattoman raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen toistamiseen vapisevin huulin:

— Hyvät herrat — onko se totta?

— Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä.

Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä — puhuen nopeasti, omituisen vieraalla äänellä:

— Veljeni — mikä onni! — Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa…

— Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan korvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena.

Mutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että tämä tuskin voi hengittää — ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti:

— Rakas… Rakas… Nyt on kaikki hyvin.

Hetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi:

— Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä katsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan.

— Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus.

Kun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he suuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla heitä äänekkäällä riemuhuudolla.

Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä tänne — aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla, mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki, vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä.

Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi:

— Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan keskuudessamme…

Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa — jonka jokainen hänen asemassaan olisi tehnyt.

Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä:

— Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut, hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä…

Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat:

… niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään…

Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä:

— Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. — Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole ainoaakaan, ken ei palavasti toivoisi heille onnea — jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta, puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi, inhimillisempi — Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia kauhuja — sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he kauan ja onnellisina! Eläköön!

— Eläköön!

— Eläköön!

Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui, että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi — mahtavan tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen yliluonnollisen hurmauksen vallassa:

— Marcus — rakas — tämä on ihanaa! Marcus — tämähän on meidän hääpäivämme! Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille onnea! Rakkaani…

Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat silmät täyttyivät kyynelillä.

Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä onnittelevat morsiusparia — riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan heitä.

Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti nousevan suoraan sydämestä — näkyi kyyneleisiä katseita.

Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita kasvoja — mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä:

— Pieni raukka — sinä olet nähnyt nuo kauheat näyt…

— Oliko miehesi kotona?

— Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni!

— Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit!

Ja eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen lempeällä, sydämellisellä äänellä:

— Onko sinulla pienokaista, lapseni?

— Ei, nyyhkytti Julia hiljaa.

— Se oli onni — sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne —. Älä itke, lapsi raukka — sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet vielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna…

— Niin, tulkaa rakas äiti…

Vanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta siltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä paljon kuin hänen omakin äitinsä.

Aivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin eteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen — ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia, hymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja…

— Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle…

— Oi, ajatteletko sinäkin niin? huudahti Julia kiihkeästi keskeyttäen.

Uusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti:

— Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne!

Sitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään Juliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli juuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. — He lähtivät keventynein mielin ylös punaisen maton peittämiä portaita.

Eteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo kaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus tekisi pariin päivään kerrassa mitään.

Hän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä:

— Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan — mutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia portaita.

— Älkää nyt meidän tähtemme…

— Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. — Sallikaa meidän itsemme tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha olla, ellemme saisi edes mitään…

Tohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti ja ilmoitti hengästyneenä:

— Lentokone — kaukana etelässä… Tähystäjä ilmoitti…

— Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa takaisin — ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin väkijoukolle:

— Tie auki! Tie auki!

Ja pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto!

— Tie auki! Tie auki!

UUTEEN ELÄMÄÄN.

Salin loistokello löi seitsemän.

Julia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti seisoalleen entistä levottomampana.

— Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa.

Sitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa peittävän paksun samettiuutimen syrjään.

Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta — niinkuin kaikki asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli — vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä loistavasti sisustetuissa huoneissa…

Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin illallispöytää heitä varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan miten kaikki huolehtivat heistä — aivan kuin kaikkein rakkaimmista omaisistaan.

Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin — se oli muuttunut kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui suloista kukkien tuoksua.

Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon, puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen ruumiinsa lävitse — hän hengähti syvään.

Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista jyminää… Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin vasaran — hän tunsi notkeat, kevyet askelet… Ovi aukeni…

Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin.

Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen:

— Sinä tulit — Marcus!

He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti:

— Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä yksin odottaa, rakas… Mutta kun… Niin! Saitko tiedon, että se oli vallankumouksellisten lentokone?

— Sain, sain! huudahti Julia. — Kiitos sinulle, että heti lähetit tiedon — olin niin huolissani…

— Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n pääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen neuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä.

— Milloin sinun pitää lähteä?

— Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. — Meidän pormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan.

— Teillä oli siis kokous — ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui Julia hellästi ja arasti tutkien.

— Katsos Julia, rakas — täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita — yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada arvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa edes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut ja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on löydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä huonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi välillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin kirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja muutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa.

— Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena.

Marcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen:

— En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun sinä huomenna jäät tänne.

— Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä:

— Entä Julius?

— Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan?

— Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi — ehkä menemme illalliselle?

Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena:

— On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä — koko kaupungin asukkaat!

— Niin, he pitävät meistä sinun tähtesi! lisäsi Julia tulisesti.

He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän ääressä toisiaan vastapäätä.

Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä — hekin olivat äänettömiä. He katsoivat vain toisiaan loistavin silmin.

— Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. — Minusta tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta… Ensin niin kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni… Koko entinen elämä ei ole mitään tämän rinnalla.

Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni — ikään kuin unessa Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan hymyillen autuaallisen näköisenä.

Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui syyttävä, ahdistava tunne — ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä.

Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus — ja huomaamatta hän kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä hyvin olla voihkaisu.

Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:

— Rakas — mikä sinulle tuli — sano minulle!

Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä:

— Muistin vain kaikkia siellä olevia… Mutta älä sinä Julia vain… Ei sitä voi enää auttaa…

Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut. Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen vallassa:

— Niin, se on kamalaa — mutta sitä ei voi enää auttaa. Marcus, kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää takaisin… Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin koetan unohtaa — tänään…

Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat…

Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat syöksyivät mieleen yhtenä tulvana — hän jää niistä huolimatta elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys — hänellä sanomaton onni? Hänen sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa. Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen:

— Sinä todella — rakastat?

Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi hampaitaan — ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli todella liikkumaton, äänetön… Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan.

Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi rajun liikutuksensa — näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa Marcuksen jäntevää kättä vastaan — ja hänen äänessään kuvastui rajaton antautuminen, haltioituminen:

— Marcus, sano minulle — minä en ymmärrä… Minä tahdon tehdä jotain sinun tähtesi! Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan kuolla… Että käsittäisit — miten…

Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä — ja suuteli sitä kiihkoisasti.

— Oi Marcus — minä jumaloin sinua — minä en muuta voi… Sinä olet — minun jumalani! Oi nyt sinä hymyilet — ja minä olen siitä niin onnellinen! — Muistatko Marcus, että nyt on meidän hääiltamme?

Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana:

— Rakas — minun mieleeni lennähti liian paljon äsken — mutta en nyt enää… Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka kuiskasit tänään siellä — siellä… Miten se ensin tuli mieleesi?

— Pormestarin puhe — onnittelut — kaikki oli niin omituista — niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme.

— Sinä olet siis minun pieni vaimoni? kuiskasi Marcus vapisevalla äänellä.

— Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena; hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä. Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin. Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi äidillensä:

— Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa, ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä pelkäsin jotenkin — tätä iltaa… Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja — ja…

Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän lapsen rinnalla — ja käänsi kasvonsa poispäin.

Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen:

— Rakas Marcus… Oletko pahoillasi — että minä sinua sillä tavoin — pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa:

— Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin… Katsos — kaikki on toisenlaista — kaikki on niin kummallisen sekavaa — ja minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa — vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan toisin. Sillä kuinka minä sinua saattaisin pelätä…

Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena:

— Julia — rakkaani.

Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle, hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi ensi kerran, että hänen sylissään oli nainen — hänen nuori, ihana naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan, joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento rakasti häntä! Häntä huumasi…

— Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän kuiskasi hiljaa.

— Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin:

— Kuulehan, rakas — minä en ole tietänyt mitään elämästä… Nyt, nyt juuri tunnen sellaista, etten koskaan ennen — niinkuin heräisin — heräisin elämään… Elämä tuntuu niin kummalliselta…

— Niin Julia — vasta yhdessä me elämme täydellistä elämää… Ja muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä?

Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa Marcusta silmiin — ja kuiskasi sitten hiljaa:

— Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa uusi elämä — niinkö Marcus?

— Niin, pieni rakastettuni — sitä minä tarkoitin!

Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä. Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa, haaveksivasti:

— On niin kummallista ajatella sitä… Tuntuu aivan uskomattomaita, että me — sinä Marcus ja minä…

— Niin Julia — me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. — Kun vain sinä tahdot — rakkaani…

Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi:

— Minä olen sinun…

ONNEA MATKALLE.

Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan.

Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului.

Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö: jokainen ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin nuorta pelastajaa".

Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa kohden.

Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä äänellä:

— Marcus… Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut ammutaan…

— En, en… Ole huoletta rakkaani!

— Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen.

Marcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti:

— Rakas! Älä vain kiellä — nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa nopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin sinun luoksesi… Julia!

Marcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät hyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan:

— Jumala suokoon teille onnea, lapset!

Marcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi väkijoukko äänekkäästi huutamaan:

— Onnea matkalle!

— Palatkaa terveinä!

— Tuokaa hyviä uutisia!

— Onnea, onnea!

Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä:

— Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme!

Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia!

Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän — niinkuin hyppyyn valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta.

Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen kone. Eikä mikään ulvahdus kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen äkkiä syöksähtäessä vienoon vastatuuleen. Monet naiset kiljahtivat, peittivät kasvonsa.

Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla — ja hänen mieleensä välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka!

Kotka…? Oo — kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin hän on kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa. Nyt, nyt katosi…

Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton pehmeälle nahkaistuimelle.

Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken — ja hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen.

— Oi — siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa!

Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi kaunis hymy.

Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen:

— Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on paljon sotaväkeä.

— Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja reippaammaksi.

Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta, kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki näytti nyt valoisalta.

Julia!… Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti ja ihmetteli Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut ylhäisön nuoret naiset.

Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen.

Taas muistui mieleen eilis-ilta.

Se oli kuin suloista unta.

Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis.

Miten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt nuori nainen — ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi kiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse — kuumana koskena.

— Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin huolestuneena. — Mitä harmaata tuo on?

Marcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua:

— Se on C:n kaupunki.

Hän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat.

— Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä lennättimellä!

Pormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle.

He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu riehui useassa paikassa.

Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan.

He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu, — hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina.

Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti sitten reippaasti:

— Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle!

Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin.

Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille sanoen lyhyesti:

— Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että me pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen, vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua ei ole. Minä kirjoitan piiritetyille.

Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi hänelle paperin ja lausui lyhyesti:

— Hyväksyttekö tämän? —

"Sotilaat! Toverit!

"Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää toverienne luokse — he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka eivät yhdy meihin, vangitaan.

"Ellette heti tämän saavuttua noudata kehoitustamme — täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n palkkajoukkoihin.

"Armeijan vallankumouksellisten komitea."

Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä:

— Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni!

Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään.

— Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua.

Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin, ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen yläpuolella.

He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella.

Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten väliaikojen kuluttua:

— Sieltä näkyy valkeita liinoja… Kas, punaisiakin! Nyt — nyt ne lähtevät! Nyt ne alkavat juosta!

Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena:

— Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä!

Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä:

— Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme.

Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle.