KOSTAJA.

PUNAINEN ARPI.

Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä vastaavan, hän astui sisään.

Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään huolettomasti:

— No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti?

— Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. — Sillä nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten!

— Autonkin?

— Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään istahdin urkkijan autoon — ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja sitten alkoivat odottaa — jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa katua vartioimaan!

— No miten pääsit lopulta tänne?

— Venytin matkan! naurahti Marcus. — Kaksi kertaa ajoin raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin — ja lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia — ja nyt olen tässä!

— Entä keksintösi?

Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan katsoen:

— Siitä ei tule mitään.

— Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen.

Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti läpitunkevasti:

— Minä en voi ajatella mitään — niin kauan kuin se konna on terveenä — ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei!

Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien sekä sanoi hiljaa:

— Veliparka, tuo on hermostumista — sillä voisithan suorittaa asian myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle — mutta hän on santarmiupseeri. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun, on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta kostoon. — No, oletko voimistellut?

— Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin miekkaillut itseni näännyksiin — mutta minä en, en… Kun Antonius ei sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden:

— Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman klubin jäseneksi, ja — ja tuttavaksi — hän on peluri.

Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi:

— Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet… Ja itsekin inhoan ja häpeän itseäni… Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa — tehdä hänelle jotakin.

— En minä sitä puolta ajatellut — sellaiseen hirviöön ei tarvitse soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi kylmäverinen?

— Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani kostaa! huudahti Marcus hurjasti.

— Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen — toimittaa niin, että hän vaatii sinut —

— Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: — Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..?

Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta.

Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono pelaaja, hän sai yrittää parhaansa — hävitäkseen mahdollisimman vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin verran — suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti, että tämä huudahti isällisesti:

— Se on vaarallista, nuori ystäväni!

— Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös sapelimiekkailua.

Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan — vielä vähemmän, jos hän aavistaa jotakin kostoa: ja hänen täytyy kostaa!

Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli ruumiillisesti entisellään.

Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona — sillä hän epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella hän suoritti harjoituksensakin.

Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa. Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan, tarjonnut illalliset — ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia.

Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille itse täyttä kurkkua.

Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden.

Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon.

— Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. — Onhan teillä kokonainen haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea mestari naismaailmassa.

Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi itserakkaasti:

— Jaa — hm… En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat jäljessäni. Ja onhan niitä ollut — he, he, herkullisia… Mutta minä olen aina sanonut: naisia pitää osata käsitellä, he, he…

Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä:

— Oli teillä silloinkin kaunis neiti — kun minä siellä kävin… Enkö ole oikeassa?

— Kaunis se oli kuin enkeli — mutta kissan sukua! huudahti kapteeni innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen lomasta:

— Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä arpea nenässäni — sen hän puri kun — he, he — yritin suudella…

Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan — askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee — ja niinkuin inhottava hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun — paksut partaiset huulet tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon…

— Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon kaikki naiset hullaantuvat! He, he…

Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä kuin leimahdus — ja hän purskahti onttoon nauruun.

Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin:

— Katsokaas tätä arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä — he, he… Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet…

Kapteeni kallisti päätään — ja myös hänen paksussa siankaulassaan näkyi punainen arpi.

Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä kiduttavampia yksityisseikkoja.

Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen öhkivän:

— Ja mikä vartalo — mikä herkullinen vartalo!

Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja; hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa! Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet.

Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä marssi — ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi:

— Siinäpäs on todellakin arpi — Punainen arpi…

Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista.

Täytyi vieläkin odottaa.

Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui.

Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi — niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti:

— Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani.

— Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. — Kyllä minä näytän! Minä!

Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen päivätyökseen.

Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti — ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta.

Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät, mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi sitten varmasti ja voitonriemuisesti:

— Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat kumartaen.

KAKSINTAISTELU.

Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut, mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset.

Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei jättiläiseltä — ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili voitonvarma, ylimielinen ilme.

Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi aikonut harjoitella miekkailusalissa.

Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen — ja kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin — ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä.

Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa.

Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä vain hiukan liikahtaa paikaltaan — odottaa vain hiukan kyyristyneenä, liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan.

Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo; ja taas hän hyökkäsi.

Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli kahta elämää. Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa.

Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut huulet… Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta, kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän — mikä mahtoi olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä viimeinen kuiskaus hänen kuolemankalpeilta huuliltaan?

Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt, ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan selvästi tuon inhottavan rikoksen.

— Roisto — mitä — mitä tämä on —? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen sähisevän.

Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan. Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät keltaiset, petomaiset hampaat — ja suunnaton ruho hetkui raskaasta läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti:

— Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä keskustelemme hiukan — se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri. Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen?

Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta heti…

— Konna, hän kähisi vaivalloisesti.

— Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette keskustele! — Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli:

— Muistatteko nyt häntä — nyt juuri?

Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän puhkui hiljaa:

— Sinä olet — perkele…

— Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä?

Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin.

Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä:

— Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin!

— Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa.

— Hyvät herrat — korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan.

Mutta enempää hän ei ehtinyt.

Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle — ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea nenä — ihan kasvojen pintaa myöten… Kapteeni rojahti maahan kuin päähän isketty härkä — ja veri alkoi hurjasti tulvia.

— Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti kauhistuneena. — Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen —

Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti:

— Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut minua.

Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina…

Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa:

— Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa.

— Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen.

— Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu, vastasi Antonius. — Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta kehittää kätyreistään tuollaisia petoja — se täytyy siis kukistaa!

— Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki!

— Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. — Minä kyllä ymmärrän sinut täydellisesti.

Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden:

— Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta tuntui — sittenkin raa'alta. Minua puistatti…

— Mutta eihän maapallolla saa olla mitään liian raakaa upseerille! huudahti Marcus hillityn harmistuneena. — Kymmenettuhannet kuolleet, sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut kaupungit: hävitys ja kuolema — sehän on upseerin varsinaista työtä! Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy pakottaa viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla! Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus:

— Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän se mitään tee — eihän se ole raakuutta! Mutta kun minä annan hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni puistattaa. Se on hirvittävän raakaa — sillä hyttysen te kuurnitsette, mutta kameelin te nielette!

Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti:

— Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta minulle — niin eikö sinua hävetä?

He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Ystäväni — ystäväni — anna anteeksi! Olen puhunut ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei, ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää, miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen — minulla on sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen — en ymmärrä itsekään…

Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi:

— En, en veli! Kun kerran sanot, että… Älä sinäkään veli muistele minun loukkaavia sanojani — olen tuon asian tähden kärsinyt liiaksi.

— Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus.

— Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan innostuksesta ja sisäisestä ilosta.

— Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus. Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti:

— Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita.

— Kyllä sinä pian opit tuntemaan…

Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa:

— Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi.

— Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, — nyt minun täytyy onnistua! Minä alan kokeilla yöt ja päivät!

— Älä sentään rasita itseäsi liiaksi — silloin et onnistu niinkään. Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon kokeilupajassasi?

— Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta koneeseeni … hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän odottaa jännittyneenä, että onnistuisin — että ansaitsisin hänelle vielä toisenkin ritarimerkin!

He erosivat hiljaa naurahtaen.

MILJOONIEN NIMESSÄ.

Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan — niinkuin olisi kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä — ja kuiskasi itsekseen:

— Vihdoinkin!

Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan ja päänsä humisevan — hän oli kuumeisella innolla taukoamatta työskennellyt kolme vuorokautta.

Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen kaupunginosaan, missä Antonius asui.

Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi levottomasti:

— Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin?

— On, vastasi Marcus ääni värähtäen.

Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä:

— Se on valmis…?

— Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti:

— Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä.

Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli vieras ja matala:

— Veljeni, minä kiitän sinua miljoonien puolesta.

Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta.

Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen; sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten hän lopulta oli onnistunut.

Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan irti rungosta ja tähän väliin johdettiin tasainen sähkövalo, joka säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan.

Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi:

— Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin ympäristön?

Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja puhui syvän liikutuksen valtaamana:

— Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään keksinnön — ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan aina muistamaan!

Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa:

— Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön.

Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi:

— Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle?

— Jaa, tuota — en nyt oikein —

— Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai ehkä sinun olisi annettu rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö — ja sinut itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta nyt sinä olet elossa — ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee!

Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja salaperäisesti ääntään hiljentäen:

— Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on meikäläiset ohjaajat.

— Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. — Miten sinä olet voinut saada niin paljon…?

— Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, — sain periä miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä sopivaa nuorukaista lentäjiksi — ja avustanut vielä muutamia. Nämä ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö, ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole parempi?

Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden.

Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena.

— Sen tähden sinä siis minuakin avustit…? änkytti Marcus.

— No, jos niin tahdot sanoa. — Mutta älkäämme enää puhuko tästä.

— Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit luottaa minuun?

Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan:

— Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran muistamaan isäsi.

Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus.

Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä:

— Marcus — sinä tiedät, miten molemmat veljeni… Niin — sinä olet samanluonteinen kuin minun toinen veljeni — ja minä — minä olen pitänyt sinusta niinkuin…

Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin hän änkytti hiljaa:

— Veljeni — sinä minut pelastit — vankeudesta…

— Minä olin levoton sinun tähtesi, veli…

— Veljeni — veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä Antoniuksen olkapäätä vastaan.

Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä — hän pidätti pienen aikaa hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti:

— Niin veli! Nyt meillä on toivoa! Ja sinäkin kohoat taas yhden arvoasteen.

— Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus neuvottomana.

— Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista — ja santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli: lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu monen rehellisen miehen pää.

Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen, leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen luonnollisesti:

— Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten:

— Olen teitä niin kovin odottanut.

— On ollut erittäin tärkeitä toimia — etten ehtinyt — vaikka, koetti Marcus puolustautua.

— Ymmärrän sen.

Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen jännittyneenä:

— No, sanokaa te minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää — että hän olisi — myrkkyä…

Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus.

Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet nojatuoliin.

Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä:

— Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia — tointukaa! Voi miksi kerroin…

Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten katkonaisesti ja tukahtuneesti:

— Älkää — älkää — te minusta mitään… Enhän minä enää —

Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä.

Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru.

Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi lohduttaen:

— Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa.

— Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja poistui omaan kamariinsa.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja silmissä kuvastui tuska.

— Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa.

— Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa:

— Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa?

— Miksikö? Se — se oli jostakin korttipelistä — aivan pikku asia.

Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen:

— Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen kuullut siitä.

Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja neuvottomuus.

— Niin tuota — asia oli nähkääs niin — että tuota, sitten hän laukaisi äkkiä läpitunkevasti:

— Niin, hän on muutenkin konna!

— Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi.

— Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus.

Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja kuiskasi tulisesti:

— Tarvitseeko teidän minulta salata totuus? Kyllä minä mieluummin kuolen kuin ilmaisisin teistä jotakin.

Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan katsoen:

— Mitä tarkoitatte?

— Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan — ja te kostitte!

Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen:

— Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen teille koko elämäni ajan kiitollinen!

Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama tulinen innostus ja hurmaus kuin hänenkin — silloin — onnellisena iltana.

— Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena. — Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä — kaikkea…

— Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin huumaantuneena. Minäkin ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte, miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme puhua hänestä — silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla.

Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi, Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä!

— Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. — Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta — ja sitten hänen tukkansa oli lumivalkea…

— Entä äiti — eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua.

— Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta. Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa…

Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta — silloin kun äiti saapui maalta…

Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti huudahtavan:

— Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa minulle tämän ilon?

— Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne vankilasta — kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni.

— Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva!

— No niin — Älkäämme siis puhuko tästä enempää — näyttää olevan turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti:

— En olisi uskonut — että voisitte — loukata minua noin — noin —

— Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. — Se on totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi!

— Tiedättehän sen — eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi. — Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne — pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte…

Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti:

— Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään matkusta?

Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita.

Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään nojatuoliin ja itki katkerasti.

Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen:

— Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia — se lohduttaa parhaiten. Niin hänkin tahtoi.

Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa:

— Sinä olet Aurelia.

Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti:

— Tahdon kaikessa — tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin onnellinen — jos — te kärsisitte vähemmän, kun…

Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan.

Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli poissa, ikuisesti poissa.

Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan; se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella — mutta siitä ei pääse hetkeksikään.

Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen tuskaansa.

Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia.

Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua.