YLI ULAPAN

Lähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa, tarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna. Olihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee mielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja minäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana enkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi päivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä toivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan paljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän kestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain muissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee vieraimmistakin ystävykset.

Paitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran nukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä kopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää ystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä edes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin pahuuttani pyysin.

Mutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja elämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen kulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi hiukan meren elämästä.

Eläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä. Suuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin. Lentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen tai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja näköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina kahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut, että ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta hypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400 metriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi saattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.

Laivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala tarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin pituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat merimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään pyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia kaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään yläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan ruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn ote, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan kannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden kannelle.

* * * * *

Matkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli purjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan suurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja matkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin kuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken lyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja asemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella, joten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.

Kuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen laiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme eteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä, joten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.

Kun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora linja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka poikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja vasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla kääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko sijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen läntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan maantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä vuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan kapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan vaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi pohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi kuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon navigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut, ja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.

Tälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin suuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki edellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty uudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat, mikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla, että "satunnaisten merivirtojen" takia on sitä täytynyt muuttaa. Heidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että tapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys- ja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi päivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen päivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi kertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä, minkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen tarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä eikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan mieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.

Seuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla tullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa, nyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän maantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo pitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset taas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme oli täydessä lastissa.

Sähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja oli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska emme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat merimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi havaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella, mutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin kuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja seuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi yläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi langattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta, ja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain rauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet ajallaan suoritetuiksi.

Mutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme ensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän aikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin huomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa ollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi olisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan päiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko sitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita, saattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut siihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.

* * * * *

Vaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen pelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen, jossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan hälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille ja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin ilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli? Se oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille. Ei se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka lattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön pesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin äärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi ilmoituspaikaksi.

Kun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle. Siellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa uppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme poistua.

* * * * *

Kulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme 180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta täsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti seuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta, kaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi että Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme. Päästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi siirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua meripenikulmaa kohti.

Alkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti, sillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston väheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme tekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin kohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen, ja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä aiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin, jotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme laivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet tätä selitystä.

Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua, jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan päällystön mukavuus.

Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni. Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta, menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.

* * * * *

Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.

Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin, kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut mennä kannelle loikoilemaan.

Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.

Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle. Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.

Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille. Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan palautuneen.

Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin. Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan. Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo kuulemaan tuomiotaan.

Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin marttyyri ainakin.

Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä prosentilla.

* * * * *

Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia, vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa, joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon. Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.

Tietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin asiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on Caledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten kuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia Uusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään vielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella ei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa asui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen puolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään isiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti yksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä hävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin. Etsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa on hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä kasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän vei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.

Miehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut koko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen vaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei koko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet nakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu milloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset asukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden tielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan. Päivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia suuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.

Laivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä pientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille hedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti ja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua kondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti olevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään vaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.

Eräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle parikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies oli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat meidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi sulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on liian heikkoa niin suurelle lapselle.

Miehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten rouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän suuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin ja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja sitten loppui lahjojen tulo tykkänään.

Siivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat säärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli alituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden kuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä suuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset matkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen jalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut nilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin päivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava lääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti selittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria kiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden hänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi ymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin sokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut sitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen suuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.

Viimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää huutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin elävän näköinen.

* * * * *

Yksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen tahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan Papeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään kahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti ensi päivänä.

Niin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun ranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin useimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut perillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin sanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu saada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta kestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.

Tiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan kestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden aikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni valinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet istuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti nähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä, jolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä lähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.

Papeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut seuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen ranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan laivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi hän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan seutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin hän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi päivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia tuttavuuksia.

Taikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin aivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla kannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän hyttiinsä ja alotti vastaanoton.

Yksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina visusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan upseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista kunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan hyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta, oli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri itsestään.

Kello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle jalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä nakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi tätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan upseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse ja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään. Hän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä avautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli nyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän pois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin vuoronsa tulisi.

Puolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin minuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski minulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki odotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja odottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.

Mutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja odoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten lähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset tavat ja toisenlainen häpy.

Ja tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan kotimaassaan.

Mutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen varma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan laivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja jätettäisiin ensimäiseen satamaan.