SYDNEY
Reading edition
Useimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet hyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden perustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet kyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta suurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet lyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.
Niinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran, lähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut suuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.
Sen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja alkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia huolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin siirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää vankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat täyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi ja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin lipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi Etelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut halua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja tähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.
Niinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan mukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä perustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli määrätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka hän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen maihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen siirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.
Phillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei yksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon haaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät ainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli miltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes opittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.
Tämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt, 140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka on siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet sallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden valtion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal Territory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä — ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin pääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat pommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.
Sydney on tyypillinen "business-kaupunki" jo rakennuksiinsakin nähden. Minkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan, jokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta. Siksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja useat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa. Tämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä ympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin silmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.
Erikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on silmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten kohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet olivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa Etelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko Sydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia äänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja baarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen poliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin, mistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän humalaa, sillä tänään ei saa mistään.
Äänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin jännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka kylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin, mitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu pyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis vastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten vielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.
Viinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut teki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian johdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.
Sydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut eivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun katuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa yksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä. Austraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin tarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt, että usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja kaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun konsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.
Oli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät saaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit autosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja — 5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin näin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä on näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta aiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin arvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi raitiovaunussa: "Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai jossain muualla: "Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai: "Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa". — 2 puntaa oli tavallisin sakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: "Älä kuhnustele, — Sakko enintäin 10 puntaa". —
Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla. Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse. Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa huvenneet rakennukseen.
Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta, joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta. Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi. Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä, sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä oopperaliput.
Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.
Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi, kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa. Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.
En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin huonolla kannalla.
* * * * *
Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta, Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja, piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.
Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta. Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti, ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi, sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin matkustajaliikenteelle.
* * * * *
Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300 kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat. Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat voivat siellä liikehtiä.
Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä leikitellä.
Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman ihanilla rannoilla.
Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja monenlaisia äyriäisiä.
Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn, joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä, kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina. Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.
Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka katselemiseen ei silmä väsynyt.
Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti. Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin, sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös. Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä, sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia suorinta tietä merenrantaan.
Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen, mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun. Tämä oli sen puolustusase.
Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa, pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.
Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla". Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.
Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa, jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala, ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja sitten ilkesivät nauraa minulle.
Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle. Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme kalastajalle.
Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan", kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään, kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.
Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.
Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas. Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten siirrettiin talon kellariin.
Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.
* * * * *
Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja — ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan. Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa, — ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut Australiassa.
Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille päälle sattuu.
Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla. Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."
"Miten sille kävi, kuoliko se?" kysyimme.
"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan) laivaan", vastasi Matti.
Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua, josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista, enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.
Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.
Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt, että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.
Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti kuuluvat siihen.
Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.
Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.
Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella. Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva, taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.