NOUMEA, UUDEN CALEDONIAN KAPITOOLI

Vieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa asunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta, sillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin nimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden revittäväksi.

Noumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista ja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut näissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa matkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa, jonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui hän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai muita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän hiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä puhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun oli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.

Rouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa Caledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt hän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä farmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan viljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka ovat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä vuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla. Kysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin sen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa. Sellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on selvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.

Matkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä niistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita, jotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti ja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa, joten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin mennä.

Noumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen. Viivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne säilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska värjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin, ajuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan katselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret hyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä hevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan, vaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä. Vihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja sanoi "ici". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel Cosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen, kuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän viitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen huviajelulle kapsäkkini kanssa.

Hotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet keskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä on paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle on yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin kapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme, ettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä kertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt kadunkulma.

Huomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa puolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen eivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan ollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan notkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta oli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria, että jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä niihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut jätteet.

Isäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin barytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin madame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi sanoen "morjens akka", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen olevan samaa kuin "bonjour madame", ja sitten hän opetteli sen itsekin suomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui englantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen lomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia savukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.

Hotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua tarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten ja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka pöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa, kahviloissa ja baareissa.

Ensi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin passini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut siitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena mainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee hänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni takia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta laimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa, ja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen siitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia, mutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille Sydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja se oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat, ettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään, mutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon. Todistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he pitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.

Summahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani oikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.

Oli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki lähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten kuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin passi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin, mutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä poliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin kuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista puhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä ylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin haistanut.

Caledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa farmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden rannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia, hedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen, kalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin. Kaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja tiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei kuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.

Odotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille farmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä työtä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean lähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja yksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset käyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla kaukana kaupungista.

Eräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta joka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä leiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä näki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä pitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä kulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida kuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla yksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa, viisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen minun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu tällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin, sillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin hirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan päähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti kallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin taas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.

Uinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän takaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli laaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi vuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa takaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta suoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan puoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.

Noumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa; mutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten. Puitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston, niin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret olivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja niitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan katsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.

Olin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei loppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää, minne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt minne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt minkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin savukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi sinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.

Lehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat kahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten juuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut siellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt, eikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne tunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää kävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.

Äärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että sitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin taas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. — Seuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä oli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin kaksi tuntia.

Sain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin saapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja kaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin ja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan kravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.

Perille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen vierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin ollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen farmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen alle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin isännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa itse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän ystävyydenosoituksen.

Plum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden kilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin ja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja sisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva suurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa raivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon tilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella Caledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.

Aikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja ne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan hallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän istuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes kotitarpeiksi.

Kysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti leiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle pensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi puolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei kerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian politiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista aseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä ottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.

Olin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani painoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset ruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi voita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä kuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi saanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt tilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se matkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas vielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota isännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen hinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.

Oloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli kolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en voinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä miehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään mielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.

Se pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa vietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun Ranska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat linnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin kaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä ilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin virvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut vetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin valkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli jaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin vierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle pysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2 frangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta 5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto joka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot olivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi Caledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen pystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.

Kävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita laivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa pääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää siteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä yhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni kahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä, naama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi ainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan kynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti toisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän reiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi sellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut ovatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi kankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.

Uuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri milloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät sitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää kulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä heitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja heimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä mustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.

Onko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen sijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin luulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä poliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin, näin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin ihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää, se oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan läpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle leveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.

* * * * *

Hotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista toinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn varsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut minkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani. Puhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon. Keskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin vieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen huonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien ihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan olennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan itsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa, oikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen puhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta varovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi, sanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään pidä koskaan oviaan lukittuina.

Vielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan ole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa tanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja juttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen jättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin sen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä nähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan hotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen, vaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan siksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni hyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan. Kehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi kenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki hotellivieraatkin. —

Kahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli, että nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt sen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin ruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli sätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja minä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys nyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi sitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei loppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään sen muistona näpistelystään.

Mutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai minut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni katuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri sänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli joku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta moskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään. Hän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei kohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.

Vieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala on hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen häntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä, teräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi verkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa puhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa miestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi avoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.

En ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin tuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin isännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua selässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme, että naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä sairastunut.

Tällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi paikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja, maan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin ja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita farmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin maat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan kyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin olevan suuri.

Palattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari minut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen, että se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten ruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu silloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari kertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä kellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä pariin paistettuun kananmunaan.

Mekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten kanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi kuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö oli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja söi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa vin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja laatuja.

Pihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät pensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten lamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki muu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä irlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko kesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi pilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin saakka, saa sitä katsella pitempäänkin.

Hetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi esitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko sentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa esimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.

Tämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin sen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta käsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa perin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä kertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.

Irlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen ja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki Pohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan, ranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme vaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa, sillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä sitävastoin puhui hyvin norjaa.

Myöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa Caledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta äidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti Norjan.

Minun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja puhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui kuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa kuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.

Sen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta irlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun välitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista. Eräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin muutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa, kun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.

Siirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli suurilla kirjaimilla maalattu "Fragile", joka ymmärtääkseni merkitsee haurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja pitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt niiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan niin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti konttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa olevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli kuuma.

Ryhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja yhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa. Yksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan pitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä alituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta jotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit sen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin pianonsoittoa.

Niitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta, ja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä laatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen, etteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun irlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen kuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut lastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli tyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut antaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt saivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille, ja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita. Hän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten viitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.

Elokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit heidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.