MITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA

"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea vuosikaupalla."

Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä: pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa — paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen Steinachin puheille.

Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille, jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa. Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:

"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta. Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20 vuotta rauhassa."

Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän jatkoi:

"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta, mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä sykloonisade on kylmää."

"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö. Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60 kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä, aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan, mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään, sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."

Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle, jossa näkyi kuin tummempi juova.

"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon paksun pilven alla on Tahiti."

Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare, jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen. Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten, kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi, joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen, levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan nukkumista varten.

Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä. "Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen varsille.

Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä, jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton, noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.

Mereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja kirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle kuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain suuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot, leipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat katuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin valtava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta on niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi ole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan — tai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä rakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen. Englantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään lontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:

"Annan sanani", sanoi osakekauppias, "että jos me englantilaiset omistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous. Rakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille antaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää."

Kyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava, mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet samanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa tai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin noitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.

Mutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon helpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten ankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni Cookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen kuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt sekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne nostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä, ja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu, että kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he velvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he kutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät voisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.

Muuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan eivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet experttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan elämään siirtomaiden loisina.