MELANESIALTA POLYNESIAAN

Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.

Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti niissä on englanninkielinen.

Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin 900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta, kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat kokeilleet kummassakin paikassa.

Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy. Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon, ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.

Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä. Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut 800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia, eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa, saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.

Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat sukupuuttoon.

Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan 15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa — espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin ehdittiin haudata.

Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.

Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä, ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään nähtävänä.

Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä jokapäiväisestä asiasta.

Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi haiparvi syvyyksiin.

* * * * *

Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset, jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei alkuasukkaiksi.

Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan, tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.

Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä, pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain, ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.

Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous, jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.

Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren, jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä, eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100 banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.

Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä, joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas, vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle. Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen tuokiossa kastuneen vaatekerran.

* * * * *

Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla. Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen, vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat esteettömästi niiden rannoille.

Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo, ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on seitsemän naista.

Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki laivaan.

Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.

Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha, korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa, täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan, jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat puolikypsät pähkinät piloille.

Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään. Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista, 10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla, läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.

Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan, ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle, joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.

Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen. Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta, sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu, mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.

Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan. Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle. Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4 metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään, vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin saunaan.

Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset, takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada, mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät, vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.

Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa, kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.

Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin, että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä saapuvaa seuraavaa venettä.

Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva. Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin karuimmilla Jäämeren rannoilla.