PAPEETEN TAPOJA

Silloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa kuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä tavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran kuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.

Nyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko laguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten kaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa ANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana laguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä siellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR BOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät tahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.

Tosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa kuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä liian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on repäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten tahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen saa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon postilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat kuin juhlassa.

Niinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin heräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta. Pimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa runsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita, housut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.

Minä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn matruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien täysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin kotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.

Rue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista tiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat amerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin eivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta poistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina asettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi leppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale hyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja iski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta samalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät puolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän perääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn, ja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät amerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat ylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.

Poliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua, sillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten saivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja saapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin, jotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset kävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä tappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille päin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi pitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja liittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä ja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan tappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli vaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti kahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen, muuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi tahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien kiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa itsensä viereiseen kahvilaan.

Poliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat, ja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat mukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan jonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin Tonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.

Ettei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy mainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista kabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää huolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen pienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta pöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on kabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä nimen merkitystä.

Läksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli siirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia matruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja henkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin ilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on samantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle ovat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti loukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.

Minulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen vieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin äänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.

Sitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti humoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla pianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa ja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät, toiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä päivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat lasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.

Anina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen tahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä olikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko, eivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen ystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi kainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti olkapäiden yli kulkevat kantimet.

Anina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa keskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi matkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän korviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen, ilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että amerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä hänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän sanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin antipatiaa ranskalaisia kohtaan.

Hän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin luullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin ajatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat ja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin kuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat tytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat heille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään kainostelemista.

Yhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi. Päätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi tanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.

Täysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien kaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana viileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä malttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat vielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla seisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen pandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla oli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai korvan taakse.

Mariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit paukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa. Tarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja aivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat usein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä tanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne pimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin äänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.

Anina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen samppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän toi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti sen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen toiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä varsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon. — Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.

Hetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se oli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt sytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut, joiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin näytelmässä.

Anina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli hentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten alkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki Papeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen sain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta lähtien.

Tahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta ollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa hänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren tai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja tarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön tekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin voidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.

Kun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella ja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on veressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä, jolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva satamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu helposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat kuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö odottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän tuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on laaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.

Mutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä, huomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin rakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja parannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty. Hänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka viides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet määräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole koskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta, hän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava, ja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen kauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.

Anina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi samppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin selkänojan.

"Siinä on yksi viimeisimpiä", sanoi hän. "Tuli Mooreasta tänne, rakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin sairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on vasta kolmentoista vuotias."

Mutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole tottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa ja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin kuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat laaksopolut eivät ole tehty surevia varten.

Mariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö minä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani häntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen kömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset kanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me tanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin pöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja jasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani korjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin olut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.

Risteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle lähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme erään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin tarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien, jotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi itkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme puheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt veneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei sinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi laiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista hyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo nähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa kuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.

Joukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä, joista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin skandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on eksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla, ja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin pahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen tappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.

Seuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi kuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien hoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille ja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut kahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista kohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä yritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä kertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät enää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja veivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen laivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati miehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää heidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi, että sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä oli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä häiriöitä enää sattunut.

Aika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön hetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt laiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme paljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei koko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit olivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet jättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta. Vasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä kymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari lähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi myös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää, että hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta putosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten kiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.

Niin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa jäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi. Lähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien kohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa. Aurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan, pumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen hiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään. Tahiti oli meille enää vain utuinen muisto.

Avomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat. Vastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia uudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään ollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista sotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle. Sitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi ruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen ikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.

Toisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa myynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu matkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat maissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä oli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa tunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa, kaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta sortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä, sadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan talvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.