VALKOISET TA HITILLÄ

Tahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa asuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät Malajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät ensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille saarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä asumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä onkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin Javalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.

Tehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni James Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla. Boungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että senaikaisten tietojen mukaan "koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin." Yhä uusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset siellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa maan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset lähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään sananrieskaa ja housuja.

Jumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden uskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He kuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti palavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi sanoivat lähetyssaarnaajille:

"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin heitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat teidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te kiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän ensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita."

Kaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat lähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista voittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä päivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan tasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät olleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.

Kuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu nopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä valkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä lasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin jonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys hirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme enää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja taistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin korjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja. Tahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät kalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa, ja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia. Eurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset totuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä voinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui joukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin kansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin alkuperäisiä tahitilaisia.

Kaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia. Heidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä tuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat he tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin rökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset selvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista millään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana, mutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi uskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille pystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.

Patsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta yläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa oleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas näytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin sinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja esikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee tahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni sankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen taitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.

Kirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa ja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: "Kuolivat Ranskan puolesta 1914-1918." Sodasta ei tosin ole mainittu mitään, eikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta "Ranskan puolesta" selvittää kaiken.

Muistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä austraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi tehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä nimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja kuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa on vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät tarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta sitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut suuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä selvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita ryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.

* * * * *

Tuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat eivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa, sillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta, mikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat nähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja kansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat nykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan äiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon ja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin vihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa, osoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne seikat muuttivat mielipiteet.

Valkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus, jotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin ikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä, mutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka pilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa, jälkimäisiä kuitenkin harvassa.

Jokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon. Ellei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille, joissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on kuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei tule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen lähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa hänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää Yhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset sitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.

* * * * *

Ranskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet Tahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan jalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000 tahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin. Papeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat liikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki kello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai puoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten kauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan kahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa ollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten sapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset välittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki. Silloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja osti kiinalaiselta.

En tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin niinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja näkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan poikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa ole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.

Toinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen kansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi siellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen sulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan Concordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi sijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja käsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli biljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta juomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva, me valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme kaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi lähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme maksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä näyttikin olevan runsaasti.

Kuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja muistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään puhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa; hän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin kuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän minun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta minä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B. jo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota turhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut kähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka mies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen kovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta, ei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät läheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi vähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen hän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.

Seuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme hänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti eilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut keskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti hän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin unohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan. Me otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme keskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.

Tulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi päiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta häntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti anteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen, voisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin tunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään tapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut velvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli laivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.

Jotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin minä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto tekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani ranskalaisesta leipurimestarista.

Palasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja poikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni, enimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta myös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs neitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen, tilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös hyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon suostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja läksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.

Vasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka. Herättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia. Kysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön takia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen vaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että tyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä maksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien suhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään, mutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä tapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen leipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.