TAHITIN IHMEITÄ

Vaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin matkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet laajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40 km., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas luonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties enemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia tarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla, jokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.

Tahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa, ja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan rehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille viehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan, sillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli merenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin aikana.

Vajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa Lotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa sinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat hankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät asian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät putoukselle.

Alkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki paratiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten leipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen, seurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos toisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi äkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen toisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran juurellaan.

Olimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle, aukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle. Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme jalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään putousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut allas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi vesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei ollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.

Menimme takaisin autolle ja tiukkasimme kuljettajalta oikeata vesiputousta.

"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä", sanoi hän, "eikä sinne pääse autolla."

Tiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla pitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan jalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä autotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät palata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin jokivarsipolkua yhä ylemmäs.

Polku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin ja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa tahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten loppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso muuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle, sillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden peittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan aukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän nukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka ulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi vuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön pensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen, alemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi verkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut tunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä rotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut ollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen paljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin väkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi harmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta ajalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.

Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle. Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa. Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin Papeetessa.

Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana kohisi hopeankimalteinen putous.

Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle uidessa.

Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.

Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä, vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt. Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.

En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin, mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin. Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria, kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei ollut vatsalle hyväksi.

Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota, vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.

Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi kaupungissa, Papeetessa.

Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia, joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin viidakon suojaan.

Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on sakko kaksinkertainen eli yksi yen.

* * * * *

Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä. Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen. Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.

Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. — Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi. Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä, sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä. Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.

Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat, ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot. Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.

Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.

* * * * *

Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene vielä kukaan ratkaissut.

Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi kuumennetun kivikentän yli.

Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin tulenlumoojista.

Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee, niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla lakkautettava.

Kyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa tällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut edes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai oikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa viettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän kivikiukaan yli.

Toinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi yksityiskohtaisesti koko toimituksen.

UMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain suupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut virkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain kuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.

Pimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen pilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin palmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä uupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö ilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on kuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa varten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin päästä.

Tämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut haluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.

Hän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita, mangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin aukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita. Mutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka kiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.

Keskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan valkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja rovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.

Kohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna polviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään kantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo sitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea. Ilman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.

TAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia kohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä oksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että hehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin lähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan uudelle retkelle.

Miltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä kenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he avojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä TAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse — ja astua joka askel vakavasti.

Tämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti laivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme varrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän otti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet moitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta kymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa olleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä TAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat tuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin huokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin kuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken kuluttua palamaan.

Näitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja siksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä TAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan ja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.