XII LUKU.

Kunnian kukkuloilla.

I.

Denry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon liikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan luonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain sattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi. Hänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, "hihassaan jotain", mikä aiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli Yleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva, että Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun henkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle kello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi kerallaan Merkkitorven vilkaistakseen siihen teepöydässä.

Niinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa luokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen päässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen avioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se seikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet tyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa, vieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen pohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli todistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa ja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa väärässä ja typerä — eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti oli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän olisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt Denryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin oli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa kyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä vanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä säästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut juuri häntä varten.

Denrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon mukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi hänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut elämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää huomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo hymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.

"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!" mietti Denry.

Nellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen avattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt puolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi ja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli sopivaksi mutista:

"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?"

Denry avasi vihreän lehden ja luki:

"'Valtuusmies Bloor kuollut äkkiä Lontoossa.' Mitäs siitä sanot?"

"Oh!" huudahti Nellie. "Kuinka se mahtaakaan surettaa isää! He olivat aika hyviä ystäviä. Minä sain muuten tänä aamuna kirjeen äidiltä. Toronto tuntuu olevan oikea paratiisi. Mutta muori pitää silti enemmän Bursleystä. Isällä on ollut paise niskassa juuri kauluksen reunan kohdalla. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hän voi liian hyvin. Mikä oli syynä herra Bloorin kuolemaan?"

"Hän noudatti muotia", sanoi Denry.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti umpisuolen tulehdus. Leikkaus — matti! Kaikki kolmessa päivässä."

"Mies parka!" mutisi Nellie koettaen vaihteen vuoksi tuntea alakuloisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Ja marraskuussa hänen oli määrä tulla pormestariksi, eikö niin? Mikä pettymys hänelle."

"Varmaankin hänellä on nyt muuta ajateltavaa", sanoi Denry.

Hetken äänettömyyden jälkeen Nellie kysyi äkkiä:

"Kuka nyt valitaan pormestariksi?"

"Jaa", sanoi Denry, "hänen kunnianarvoisuutensa valtuusmies Barlow ärtyy tavattomasti, ellei häntä valita."

"Kuinka inhottavaa", sanoi Nellie peittelemättä. "Eikä hänellä ole ketään pormestarittareksi."

"Rouva Prettymanista tulisi pormestaritar", sanoi Denry. "Ellei ole vaimoa tai tytärtä, niin sellaiseksi tulee aina sisar, jos on sellaista."

"Mutta voitko kuvitella rouva Prettymania pormestarittarena? Hyvänen aika, hänen väitetään pesevän omia portaitaan — pimeän tultua. Sinusta pitäisi tehdä pormestari."

"Kuvitteletko itseäsi pormestarittareksi?" tiedusti Denry.

"Aina minusta tulisi parempi kuin rouva Prettymanista."

"Luulisin sinusta tulevan oikein ensiluokkaisen", virkkoi Denry.

"Minä olisin hirveän hermostunut", myönsi Nellie.

"Sitä minä epäilen", sanoi Denry.

Asian laita oli sellainen, että palattuaan häämatkaltaan Bursley'iin Nellie oli muuttunut nainen. Hän oli saanut melkein kuin yhdessä päivässä aivan hämmästyttävässä määrässä jotain, mitä Kaupunkiviisikossa sanotaan "sisuksi".

"Haluttaisi minua yrittää", hän sanoi. "Jonakin kauniina päivänä sinun on yritettävä, joko sitten haluat tai et."

"Milloin se päivä koittaa?"

"Enpä tiedä. Voisi tulla jo kahden vuoden perästä. Barlow'n ukko tulee jotensakin varmasti valituksi ensi marraskuussa. Sitä pidetään hänen vuoronaan. Tiedän, että minusta on puhuttu koko lailla Barlow'n seuraajana. Bloorin kuolema siirtää tietenkin kaiken vuotta lähemmäksi. Mutta vaikka joutuisinkin heti Barlow'n perästä, niin se olisi sittenkin liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä? Missä suhteessa?"

"Minäpä sanon sinulle", virkkoi Denry. "Tahtoisin olla nuorin pormestari, mitä Bursleyssä on milloinkaan ollut. Se oli vain sellainen mielijohde, jonka sain kauan sitten. Olin jo luopunut siitä, koska tiesin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta, ellen joutunut Bloorin edelle, jota en tietenkään voinut tehdä. Nyt hän on kuollut. Jos saisin suistetuksi Barlow'n ukon ojaan, niin minusta tulisi varmasti nuorin pormestari. Huskinson, joka oli pormestarina 1884, oli kolmenkymmenen neljän ja puolen vuoden ikäinen. Olen ottanut asioista selvän tänä iltapäivänä."

"Kuinka viehättävää, jos sinusta voisi tulla nuorin pormestari!"

"Niin. Minäpä sanon sinulle, miltä tuntuu. Minusta tuntuu siltä, kuin en välittäisi koko pormestariudesta, ellen voi olla nuorin pormestari… ymmärräthän."

Nellie ymmärsi.

"Voi!" hän huudahti, "suista sitten herra Barlow ojaan. Hän on inhottava ukon kötys. Tulisiko minusta nuorin pormestaritar?"

"Ei sinnepäinkään", sanoi Denry. "Huskinsonin sisar oli vain kuusitoistavuotias."

"Mutta ei hän ollut oikea pormestaritar, sehän oli vain leikkiä", vastusteli Nellie. "Joka tapauksessa sinä voisit minun mielestäni olla nuorin pormestari. Kuka se asian ratkaisee?"

"Kaupunginvaltuusto luonnollisesti."

"Ei kukaan pidä valtuusmies Barlow'sta."

"Hänestä pidetään entistäänkin vähemmän, kun hän on saanut hengiltä Bursleyn jalkapalloklubin."

"Sitten me yllytämme häntä ottamaan sen hengiltä. Mutta en käsitä, mitä jalkapallolla on tekemistä pormestarikysymyksessä."

Hän koetti näyttää vakavalta poliitikolta.

"Sinä olet aito kananpoika", julisti Denry rakastettavasta "Jalkapallolla on tekemistä joka asiassa. Ja minä olen tehnyt elämässäni turmiollisen erehdyksen, kun en ole koskaan harrastanut jalkapalloa. Ukko Barlow'ta ei tarvitse yllyttää nitistämään jalkapalloklubia. Hän on ihan raivostunut siihen. Hän on jo menettänyt liian paljon siinä asiassa. Jos voisin pidättää hänet sitä nitistämästä, niin voisin…"

"Mitä sitten?"

"Enpä tiiä."

Nellie käsitti, että hänen aatteensa oli vielä hämärä.

II.

Muutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota pienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat Bursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin väestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla pormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin tulevaisuuden turvaamiseksi.

Kaupunkiviisikossa oli kaksi "suurta" jalkapalloklubia — toinen Knypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä. Molemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen osastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa osakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa ja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja sydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat käyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat melkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät myöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa veivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista kapakoista. (Tätä sanottiin "treenaamiseksi".) Knypen klubi menestyi melkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki mahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt sen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian monessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain voitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia — niin kauan kuin nämä voittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri jalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut miestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen varsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei välittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista, puhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se saattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut maksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.

Mutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja liiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin siihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua kohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan tarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen puutteessa — kun Bursley luki tämän Merkkitorvesta, silloin kaupunki joutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin siis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi ja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että valtuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä, hupeni pikkuseikaksi.

Sen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset sanoivat itselleen: "Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi antaa loppua sillä lailla." Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi. Ja vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa saa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia kestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen johdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut biljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.

Pormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt rahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt jalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti merkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan ja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti vuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen tarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.

Hän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon "miehekäs urheilu", "vanhat muistot", "Englannin historian velvoitus", "lannistumaton rohkeus", "huonon onnen lamauttama" (tehden todellakin oikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja sitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.

Pormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan toisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa, parrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.

Hän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai vanhoista muistoista.

Hän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista vuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja koska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen 2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. "Voitte sanoa", hän puhui, "että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa. Se merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa viikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita te pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia kaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin vaivaa ja nämä!" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) "Enkä minä ole yksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan yleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu ole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni", hän jatkoi entistäänkin äreämpänä, "me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia siitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt se on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä tahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä siihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on vain yksi asia", hän julisti, "eikä se johdu pelaajista. Se johtuu yleisöstä — teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa ei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun me joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko te rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti tulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa peliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te meidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan" — nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista — "eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka kilpailussa — se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta luopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei! Teillä — teillä ei ole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta. Te olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te kutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te olette kyllin julkeita lähettääksenne Merkkitorveen kirjoituksia huonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka luulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun virkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja me luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo vapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte."

Hän istuutui.

Syntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä kokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies Barlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty. Valtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain kunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.

"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n kiihkeyden varsin puolustettavaksi —", aloitti pormestari valtioviisaasti.

"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä", keskeytti valtuusmies. "Silkkaa kylmää totuutta!"

Joukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat johtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki pelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu, koettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies Barlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti hutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he puolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka kunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan valtuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat, että joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.

"Aivan niin", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. "Ja mistä te aiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin nykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa puntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata tuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?"

Hän nauroi pilkallisesti.

Ei ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K. Osakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.

Siitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.

"Osakkeita kaupan!" huusi valtuusmies. "Ketä haluttaa ostaa? Tai", hän lisäsi, "tahdotteko jotain ilmaiseksi — kuten tavallisesti?"

Lopulta nousi salin perällä muuan herra.

"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä", hän sanoi, "vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua haluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa."

Kuulijakunta kurkotti päätään.

"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?" ehdotti pormestari.

Ja Denry nousi lavalle.

Jokainen ajatteli: "Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on hihassaan — tällä kertaa?"

"Eläköön Machin!" huusi yleisö hilpeänä.

"Järjestykseen!" sanoi pormestari.

Denry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut kuulijakuntaan. Hän sanoi:

"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista kotoisin tästä kaupungista."

Ja kymmenet äänet ulvoivat: "On, on! Callear! Callear! Englannin suurin keskustahyökkääjä!"

"Niin", sanoi Denry. "Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear muutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli poistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua sanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä. Ja uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja kolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja. Sitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti hänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää, Callear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa uuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille, joka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi onneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat, minun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on paremmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on täällä synnyinkaupungissaan."

Voimakkaita eläköön-huutoja.

"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi tavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon."

Uusia hurraa-huutoja.

"Ja kuinka", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena jaloilleen, "me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen synnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään jalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on tarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin, ja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat keskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa toimittaakseen Callearin Bursley'iin?" hän ivasi. "Voin omasta puolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin edes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla."

"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?" tiedusti Denry yhä seisoen paikallaan.

Naurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen istuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.

"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat nähdä teidät?"

Nämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan vaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin aiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö, pitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää pitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle tuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja jokainen sanoi jokaiselle: "Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan varmasti. Se on Callear!" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet täyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan tietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä yltyen.

"Eläköön Callear!" Käheä huuto seurasi toistaan. "Eläköön Machin!"

"Oli miten tahansa", sanoi Denry myrskyn tauottua, "hänet on saatu tänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin johtokunta hänet?"

"Entä kuinka on kustannusten laita?" tiedusti valtuusmies Barlow.

"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden, jos saisitte hänet ilmaiseksi?" vastasi Denry.

Valtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä sitä toisillekin tiettäväksi.

"Kyllä", hän sanoi.

"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi."

"Entä yorkilaiset?"

"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti", sanoi Denry. "Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun huolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat paljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin kerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille elävän miehen. Hyvät herrat — herra pormestari — rohkenen kohottaa kolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman kaupunkimme pojalle."

Kohtaus oli Merkkitorven mukaan ainoalaatuinen.

Ja Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin toinen toiselleen: "Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan sellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi hänet lavalta… Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika summan!"

Kahta päivää myöhemmin julkaisi Merkkitorvi kirjeen (allekirjoituksena oli "Fiat Justitia"), jossa ehdotettiin, että Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan tehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor vainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen pormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen uneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi nuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä viimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä olisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli milloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Merkkitorvi julkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä asiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi, valitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat useat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren ja suositun pormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle yhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: "No nyt meillä vasta pormestari on — muistakaa minun sanoneen!"

Ja Denry sanoi Nellielle: "Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne pormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan hotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi shillinkiä ja seitsemän pennyä."

III.

Kuinka oikeaan kaupunginvaltuusto oli osannut valitessaan Denryn pormestariksi, sen todistivat erikoisen selvästi jalkapallo sekä Callear urheilukauden avajaiskilpailuissa.

Se oli Bursleyn ja Axen välinen hyväntekeväisyyskilpailu kreivikunnan orpokodin hyväksi, ja sellaisten kilpailujen vanhaan tapaan potkaisi pallon liikkeelle joku kuuluisuus, yhteiskunnan tuki. Tällä potkaisuseremonialla ei ole mitään urheilumerkitystä; merkkihenkilö panee vai pallon hiljalleen pyörimään valkoisesta kehästä ja pakenee sitten henkensä edestä rytäkkää; mutta sen arvellaan luovan peliin enemmän siveellistä loistoa. Tässä tapauksessa julistivat ilmoitukset: "Lähtöpotkun antaa kello 3.45 valtuusmies ja tuleva pormestari E.H. Machin." Eikä ketään toista merkkihenkilöä olisi käynytkään valitseminen. Niinpä Denry tapasi itsensä tuona kauniina kilpailuiltapäivänä urheilukentällä jalkainsa juuressa uusi pallo, päässään silkkihattu ja ympärillään kaksikolmatta herkulesmaista pelaajaa, joiden uhkaava ryhti ilmaisi heidän aikovan murhata hänet. Bursley oli hävinnyt arvanheitossa, ja Denryn oli siis potkaistava pallo Bursleyn maalia kohti. Merkkitorven mukaan hän "kiidätti taisteluvälineen" suoraa päätä Callearin haltuun, joka keskustahyökkääjänä seisoi vastapäätä häntä, ja Callear livisti pitkin kenttää, ennenkuin Axen miehet olivat herenneet ihailemasta Denryn julkeutta. Jokainen lukija muistaa väristen sen historiallisen kilpailun, jossa kuolematon Jimmy Brown, viimeistä kertaa johtaessaan Blackburn Rovers joukkuetta, pyöritti palloa kentän toisesta päästä toiseen, sai sen maaliin ja palasi kotiin Englannin-malja kainalossaan. Nähtävästi Callear aikoi jäljitellä tätä urostekoa. Hän oli aivan väärässä. Kierittelytaktiikan oli vuosia sitten tuhonnut Prestonin pohjoispuoli, joka keksi "lähetys"-pelin. Mutta Callear jatkoi tietään, ja onni näytti leijailevan keruubin tavoin hänen yllään. Viimein hän ampui; se oli hurja, korkea heitto, mutta tuuli oli vastainen, se painoi pallon alas, kiepsahutti ympäri ja puhalsi sen verkkoon. Ensimmäinen maali oli saatu kahdessakymmenessä sekunnissa! (Se oli myöskin kilpailun viimeinen.) Callearin maine oli taattu. Hänestä tuli heti väestön epäjumala. Kun Denry asteli hiljakseen kentältä katsomolavaa kohti, hurrattiin hänellekin voimakkaasti, eikä hän voinut olla tuntematta, että tavallaan juuri hän oli voittanut sen maalin. Ja vaikkei kukaan lausunutkaan ajatusta selvästi, ajattelivat useimmat voitonriemuiseen Denryyn tuijottaessaan kuitenkin salassa, että mies, joka voitti tuolla lailla, koska hän voitti tuolla lailla, oli juuri oikea mies pormestariksi, mies sellainen, jota he tarvitsivat.

Denryn nimi liittyi korkeimmalle kehittyneeseen paikalliseen jalkapallourheiluun. Tämä seikka aiheutti omituisen kriisin kunnallisten tapojen historiassa. Vihkimis-sunnuntaina pormestari marssii kirkkoon edessään tapparankantaja ja perässään kaupunginvaltuusmiehet, kunnallisvirkailijat, vapaaehtoinen sotaväki ja palokunta; kaikkien näiden jälkeen tulevat juhlakulkueessa eteviksi kaupunkilaisiksi tunnetut yksilöt. Nyt sattui niin, että Bursleyn Jalkapalloklubin ensimmäinen ja toinen yksitoistikko ilmaisi haluavansa ottaa osaa Denryn pormestarikulkueeseen; he tunsivat olevansa pormestarille velkaa jonkinlaista julkista tunnustusta tämän kansallis-urheilulle tekemistä palveluksista. Denry suostui siihen viipymättä, aate tuntui hänestä kerrassaan suurenmoiselta. Sitten joku kiihtynyt pappi poloinen kirjoitti Merkkitorveen vastustaen sitä, että palkatut jalkapallourheilijat seurasivat kaupungin ylintä virkamiestä kirkkoon. Hän väitti sellaista ennenkuulumattomaksi ja jalkapallon aiheuttavan melkoisessa määrin synnillistä pelihimoa. Muutamat ihmiset olivat taipuvaiset kannattamaan tätä vastalausetta, kunnes Denry kirjoitti Merkkitorveen ja esitti muutamia kysymyksiä: Oliko Bursley ylpeä jalkapallojoukkueestaan? Vai häpesikö Bursley jalkapallojoukkuettaan? Oliko jalkapallourheilu sopimatonta kunnon kansalaiselle? Oliko jalkapallourheilussa mitään kunniatonta? Oliko ammattiurheilijoita pidettävä yhteiskunnan parialuokkana? Oliko olemassa mitään ihmisluokkaa, joilta kirkot olisi pidettävä suljettuina?

Pappi hukkui häpeän, ylenkatseen ja ivallisen naurun myrskyyn. Vaikka kaupunki nauroikin, niin se nauroi vain salatakseen inhoaan pappia kohtaan.

Ihmiset alkoivat käydä uteliaiksi tietääkseen, aikoiko joukkue ottaa osaa urheiluasussa, kuljettaen jalkapalloa tunnuskuvana mukanaan ratsun selässä. Moinen väenpaljous ei ollut koskaan ennen tervehtinyt pormestarikulkuetta Bursleyssä. Jalkapallomiehet esiintyivät kuitenkin tavallisissa puvuissa (moni heistä pitkässätakissa); mutta kaulahuivit olivat valitut klubin värien mukaan, minkä yleisesti arveltiin todistavan perin hienoa makua. P. Luukkaan kirkko oli ääriään myöten täynnä; ja vielä kummempaa on se, että myöskin kirkkotarha oli ääriään myöten täynnä. Kirkkoon mahtui töin tuskin itse juhlakulkue sekä naiset, joille vaikutusvallan avulla oli varattu istuimet etukäteen. Tuhansia ihmisiä tunkeili kirkkotarhassa, ja estääkseen heitä työntymästä täyttyneeseen pyhäkköön ja murskaamasta sitä heikoimmasta kohdasta, sakaristosta, täytyi sulkea ovet ja vartioida niitä. Neljä naista pyörtyi jumalanpalveluksen aikana; näiden neljän joukossa ei ollut rouva Machin vanhempi eikä Nelliekään. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin kenenkään tiedettiin pyörtyneen jumalanpalveluksessa, joka pidettiin marraskuussa. Jo tämä seikka riitti kohottamaan suunnattomasti Denryn pormestariuden arvoa. Kun hän urkujen pauhatessa astui ulos kirkosta Nellie kainalossaan, ei kirkkotarhassa kajahtava tervehdys ollut missään suhteessa vailla suurenmoisuutta ja tehokkuutta, vaikka tilanteen juhlallisuus kielsikin paukuttamasta käsiä.

Tuon vihkimis-sunnuntain todellista "ydintä" ja hauskuutta ei osattu täysin arvostaa ennenkuin vasta myöhemmin. Odotettiin saarnan jälkeen kannetun kolehdin tulevan paljoa suuremman kuin tavallisesti, koska seurakunta oli paljoa suurempi kuin tavallisesti. Mutta vahtimestarit kummastuivat huomatessaan sen neljä kertaa suuremmaksi kuin tavallisesti. Lisäksi he kummastelivat sitä, että kaikkien rahojen joukossa oli vain kolme kolmenpennyn lanttia. Tämä merkillinen seikka aiheutti huomautuksia ja vertailuja. Jokainen oli menneinä viikkoina havainnut, että kolmenpennyn lanteista alkoi olla yhä suurempi puute. Maanantaina tuli tietyksi, että Yleisen säästöklubin eri haaraosastojen virkailijat olivat suorittaneet pankkeihin suunnattoman ja ennenkuulumattoman runsaasti kolmenpennyn rahoja, ja ainakin viikon ajan siitä pitäen maksoivat kaikki kaikesta kolmenpennyn lanteissa. Ja suusta suuhun levisi se sukkela uutinen, että taatakseen komean hyväntekeväisyyskolehdin virkaanastujais-sunnuntaina Denry oli käyttänyt säästöklubin laajaa järjestöä imeäkseen koko kaupungin kuivaksi kolmenpennyn rahoista. Kaupungin aikakirjoissa nimitetään sitä sunnuntaita "kolmenpennyn sunnuntaiksi", koska se oli tyystin tyhjä kolmenpennyn lanteista.

Vähäinen ryhmä valtuusmiehiä keskusteli Denrystä.

"Aika velikulta!" sanoi muuan nauraen hilpeästi. "Sellaista saa etsiä kynttilä kädessä."

"Tietenkin tämä tekee hänet entistään suositummaksi", sanoi toinen. "Meillä ei ole koskaan ollut miestä, joka siinä vetäisi hänelle vertoja."

"Mutta mitä hän oikeastaan on tehnyt?" intti valtuusmies Barlow. "Mistä hyvästä me saamme kiittää häntä?"

"Me saamme", sanoi puhuja, "kiittää häntä siitä hyvästä, että hän on saanut meidät kaikki hyvälle tuulelle."