X LUKU.

Konnantyö.

I.

Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry kiusoitteli häntä — ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli häntä aina kunnioittavasti "herraksi".

Cotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen toisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden luomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill rakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti itse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli pelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli arvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään kohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle, ennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli oikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin ulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin oli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia rattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies käytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä halusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri lähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies, joka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä puhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella sisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa kuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen maaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.

Denry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo kolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät testamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle. Sen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta hyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta autoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana toukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet turkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.

Astellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen: "Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!" hän sanoi.

Eipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät automobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: "Olen ostanut auton. Lähde mukaan huristamaan", yhtä itsetiedottomalla äänellä kuin sanoisi: "Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan", tai "Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä." Yksinpä nykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain — niin, jotain… Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka on haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että automobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole. Se on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa sillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään vaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä kaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän on pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme vastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein kihelmöitsi ylpeydestä.

"Onko herra kotona?" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi asianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.

"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä."

("Silloin vien naiset ajelemaan", virkkoi Denry itsekseen.)

"Käykää sisään! Käykää sisään!" huusi ääni salin avoimen oven toiselta puolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla, liittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista, johon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä se on jättänyt.

"Mikä yllätys!" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.

Denry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei! Hän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie näkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua autonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi haluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen kuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa puvussakin. Omituinen henkilö.

"Halloo!" tervehti tyttö häntä.

"Halloo!" hän tervehti tyttöä.

Heidän katseensa koskettivat toisiaan.

"Isä ei ole vielä tullut", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut oikein ennallaan.

"No", hän kysyi, "mikä yllätys täällä sitten on?"

Nellie viittasi häntä käymään saliin.

Yllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen vaikutuksen mustassa puvussaan — se ei ollut mustaa silkkiä, vaan pehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman sulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka välkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen tukkansa oli kammattu — niin, se oli kammattu; se oli ilmeisesti oikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat jalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat — sellaisia kenkiä, sellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä edes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan koristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa, mikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi sanonut ja täydellä syyllä: "Hänen täytyy olla varakas ja hieno nainen." Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä olisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta olisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen tarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.

Hän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.

Denry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen herra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän seurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän saattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin, kuten esimerkiksi nyt.

"Kas, Denry!" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.

Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja sanoi:

"Kas, Ruth!"

Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.

Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti, koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus: "Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut — samantekevää, mitä on tapahtunut."

Itsekseen hän sanoi:

"Olipa hyvä, että tulin autollani."

Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja automobiili soveltui siihen oivallisesti.

"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.

"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."

Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi sanottu.

"Oh!" virkkoi Ruth. "Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me juttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että heidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin."

"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri —", tokaisi rouva Cotterill.

(Siinä oli siis hänen nimensä.)

"Se olisi kerrassaan ihanaa!" sanoi Nellie haltioituneena.

Sveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla vedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit eivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin, vaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin ulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin Timbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti Sveitsistä!

"Siellä taitaa olla aika hauskaa", hän sanoi.

"On", virkkoi Ruth, "siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea kausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta heittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään, ja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi sinusta hirveän hauskaa, Nell."

"Se on varmaa — hirveän hauskaa!" Nellie myönteli. "Minä puhun siitä isälle. Minä laitan niin, että hän —"

"Mutta Nellie", varoitti äiti häntä.

"Sen minä teen, äiti", väitti Nellie.

"Siinähän isä tuleekin", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.

Eteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.

"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän puheemme", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut tyranni.

Kello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva Cotterillille: "Jos rouva tekisi niin hyvin", ja rouva Cotterill katosi sulkien oven jälkeensä.

"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?" uteli Nellie, ja hänkin poistui otsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta saattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.

"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia", sanoi rouva Capron-Smith.

"Milloin saavuit?" kysyi Denry.

"Vasta tänä iltapäivänä."

Ruth jutteli edelleen.

Katsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten Denry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth oli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely oli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt se ei olisi häntä erehdyttänyt — hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata lajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa… Sveitsi! Eikä vain Sveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti, että Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä — jos halusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella…

II.

Nellie oli ilmoittanut yllätyksen odottavan Denryä, kun tämä astui taloon; mutta vaikka tämä osoittausikin merkilliseksi ja onnistuneeksi, ei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen yllätykseen, mikä herra Cotterillilla oli varattuna Nellielle, tämän äidille, Denrylle, Bursleyn kaupungille ja erinäisille henkilöille pitkin maata.

Rouva Cotterill saapui hysteerisenä häiritsemään Denryn ja Ruthin kaksinpuhelua. Päättäen toimeliaista käsistä, jotka eivät tällä kertaa levänneet siivosti toinen toisensa päällä, vaan pyörivät mitä eriskummallisimmin hänen päänsä vaiheilla, oli täysin selvää, että rouva Cotterill oli joutunut peräti tavattoman mielenliikutuksen valtaan.

"Se on noiden saarnamiesten syy — lopultakin! Tiesin, että niin kävisi! Se on kokonaan noiden saarnamiesten syy! Ne eivät tahdo jättää häntä rauhaan, ja nyt se on tehty."

Sen verran rouva Cotterill. Hän vaipui tuolille. Hänellä ei ollut enää pienintäkään häpeän tuntoa, hän ei välittänyt vähääkään siitä, mikä oli hänen arvolleen sopivaa. Hän tuntui unohtaneen, ettei erinäisiä asioita käy pohtiminen vierailuhuoneessa. Hän oli poistunut huoneesta valtuusmies Cotterillin rouvana; palatessaan hän ei ollut erikoisesti mitään, vain tappion olennoima. Muutos oli tapahtunut viidessä minuutissa.

Rouva Capron-Smith ja Denry vilkaisivat toinen toiseensa, ja yksinpä rouva Capron-Smithkin joutui tuokioksi ymmälleen. Sitten Ruth lähestyi rouva Cotterillia ja tarttui hänen käteensä. Kenties ei rouva Capron-Smith ollut sittenkään niin hämmästyksissään. Hän ja Nellien äiti olivat aina olleet "hyvin ystävällisissä väleissä". Ja Kaupunkiviisikossa "hyvin ystävälliset välit" merkitsevät jotakuinkin paljon.

"Ehkä teidän olisi parasta jättää meidät kahden kesken", Ruth ehdotti kääntäen päätään vilkaistakseen Denryyn.

Juuri sitä tämä halusikin. Ei ollut epäilemistäkään, ettei Ruth ollut ehdottomasti hienostolainen. Hänen käytöstavassaan ei ollut vähintäkään virhettä.

Denry poistui sanoen itsekseen: "Nyt sitä mennään!"

Eteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan ruokasalin uuniin nojautuneena.

Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.

"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään, "käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä. Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.

Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä; ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."

Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.

"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi naurahtaen lyhyesti.

"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen nimensä ei ollut Capron-Smith.

"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra Cotterill.

Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken, ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi, että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä pikkutapaus.

"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.

Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta, mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.

"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"

Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.

Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut. Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt, rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä. Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.

"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.

"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin; siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa — paluupostissa — että hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä. Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä mahdollisuuksia."

Ikäänkuin sanoakseen: "Oikeamielisille on aina apu lähellä."

"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä", hän lisäsi.

Sitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi, rohkeasti:

"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta käsiini — ja vakuutta minulla on yllin kyllin."

"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?"

"Ei ensinkään. Jos vain joku, joka todella tuntee kaupungin ja luottaa kiinteistökauppaan, luovuttaisi pari tuhatta — jaa-a, viidessä vuodessa hän saisi sen summan kaksinkertaiseksi."

"Todellakin!"

"Niin", sanoi Cotterill. "Katsokaahan Claren katua."

Claren katu oli hänen terrakotta-mestariteoksiaan.

"Kuulkaahan", sanoi Cotterill mielistelevästi. "En usko, että kukaan kykenee opettamaan teille suuriakaan kiinteistöjen arvosta tässä kaupungissa. Te tunnette sen asian yhtä hyvin kuin minäkin. Jos teillä sattuisi olemaan vapaana pari tuhatta — hitto vieköön! sellaista tilaisuutta ei kannatakaan tarjota joka miehelle."

"Niin", sanoi Denry. "Ei minunkaan mielestäni kannata."

"Tarjoan sen teidän käytettäväksenne", jatkoi Cotterill oivaltamatta Denryn huomautuksen kärkeä. "Tehän olette perheen ystäviä. Te käytte meillä niin usein. Niin, johan siitä on melkein kymmenen vuotta…"

Denry huokasi: "Olen kai käynyt täällä noin yhden kerran kahdessa viikossa verraten säännöllisesti. Siitä tulee kaksi sataa viisikymmentä kertaa kymmenessä vuodessa. Niin…"

"Vaikkapa pari tuhatta", sanoi Cotterill miettiväisenä.

"Kaksi tuhatta jaettuna kahdella ja puolella sadalla — siitä tulee kahdeksan. Kahdeksan puntaa käynniltä. Se on aika kallista, Cotterill, aika kallista. Ihanhan teitä voisi pitää puolena tusinana kuuluisia lääkäreitä yhteen käärittyinä."

Hän ei ollut koskaan ennen nimittänyt valtuusmiestä koristelematta "Cotterilliksi". Herra Cotterill punastui ja nousi.

Denry ei esiinny edukseen tässä kohtauksessa. Häneltä puuttui jalomielisyyttä. Muuta puolustusta ei hänen hyväkseen voi esittää kuin sen, että herra Cotterill oli nimittänyt häntä "nuoreksi mieheksi" aivan liian usein kymmenen vuoden kuluessa. Se on sukkela puolustus.

III.

"Ei", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. "Älä tuo sitä ovelle. Minä kävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon."

Denry nyökkäsi.

He poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan Kaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa Kaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan "ensiluokkainen" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka, että Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn voimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti. Hän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa junalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja tarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan ihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän huudahti: "Onko sinulla automobiili?" oli kaikkea muuta kuin naivi.

Niin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin ilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville kiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana päivänä.

Ja Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi parka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka suuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi olla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän pysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta savoir vivre oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään tilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä. Pelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen… Cotterillit olivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät olleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko Cotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill oli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus oli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen verran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.

Varsin surullinen juttu.

Kun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he liukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen toisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen synnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta mitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa. Hän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt varallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen elinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth — hänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan tarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus. Ruth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli elänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt — lyhyesti sanoen, hän oli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön pikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen äänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt hänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa — tuhlaavaisuus — oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse varakas.

Denry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill oli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli ainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä parempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta ei voinut enää tehdä.

"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä", sanoi Denry.

"Oh, niinkö?" vastasi Ruth.

"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole kanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä… Jos voisi keksiä hänelle jotain."

"Oh, minä en ole laisinkaan samaa mieltä kuin sinä", sanoi Ruth. "Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan juuri nyt? Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän kesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet päästä naimisiin kuin tässä kaupungissa — kaiken tämän jälkeen. Tietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä — ja myöskin rouva Cotterillista. Mutta…"

"Taidat olla oikeassa", myönsi Denry.

Ja he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa yössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin ajatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja pankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen ikävää asemaa… Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.

IV.

Eräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät yhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa — ensimmäisen luokan osaston haltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä oli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen mahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja turkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli siroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden arvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn silmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi "shillinki". Lyhyesti sanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella kuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.

Tämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.

Herra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään kaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen tarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen, saamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa, kirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä ja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin jälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden ajan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään tilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki hänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin perheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla vuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin kautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin, he olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli niin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes Denrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän majapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith oli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa Southportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä matkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä erinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.

Mutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.

"Ajattelehan", hän sanoi jyrkästi, "nuo ihmiset aikovat toden teolla matkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä. Herra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi saanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain. Sen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin huomenna iltapäivällä."

"Kolmannessa luokassa?" Ja Denry vihelsi.

"Niin", sanoi Ruth. "Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi säästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä edes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin — kolmannessa luokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa. Jos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä olisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä."

"Eipähän ole", vastusti Denry päättäväisesti.

"Mutta he ovat jo lähteneet."

"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat — niitä on yllin kyllin tähän aikaan vuodesta — ja huomenna voisin puikahtaa Liverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan."

Ruth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän vakuutti sen varmaksi.

"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin", sanoi Ruth.

"Miksi?"

"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin. Eihän heillä ole sellaisia pukuja."

"Ei tietenkään", sanoi Denry.

"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja — tuota noki — hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."

Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.

Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa. Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan; ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi), viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän omaisuuden varmana omistajana — tuijottaessaan tuohon olentoon Denry mietti riemukkaana, voitostaan varmana:

"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin — kenties enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa minun luokseni."

Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa loistavampana kuin oli uneksinutkaan.

"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;

"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.

Tämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo varsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.

Sitten Ruth sanoi:

"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?"

Ja Denry vastasi verrattomalla tavalla:

"Kyllä niitä aina tulee."

Jälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin Ruthin kanssa.

V.

White Star yhtiön valtamerihöyry Titubic työntyi vedestä kuin talorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko ja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella asteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta ja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä ylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon takana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia. Rantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva näytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.

Ylihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa, seisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja Denry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill itkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään, mutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth olivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta luokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa luokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki sen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina. Hän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin ystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi. Häntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä halutti kirota.

Herra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin — ja tekisi sen piankin.

Suunnaton kello soi kärsimättömänä.

"Meidän on parasta korjata luumme", sanoi Denry. "Se on toinen varoitus!"

Jännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä kieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika lailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta Haadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen tarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.

Ruth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja Nellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä, että heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen kuin Ruth Capron-Smith.

Ja Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta Nelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen; heidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän leikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.

"Hyvästi."

"Hyvästi."

"Kiitos. Hyvästi."

"Hyvästi."

Kamala kello tiukkasi yhä edelleen.

"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!"

Lukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä, ja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti värisemään.

Herra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.

Ruth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi syrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia laskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn täytyi odottaa.

Hänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.

Denry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut elämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen, traagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että oireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen jalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan jalkoja.

Mutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo. Ruthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi Nelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.

"Mitä minä täällä teen?" kysyi Denry sielultaan.

Nellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli oikeastaan nukkavieru — kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa, hansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä ylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään tietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta tilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.

"Kuulehan", kuiskasi Denry, "sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi maihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta ajurin vaunuihin."

"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello…"

"Loruja!" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen äänensä. "Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain pelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti mukaan."

Ja jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien hentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle, jonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja nenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet nähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan yläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.

"Tänne päin." Hän piteli yhä Nellien kättä.

Hän ponnistihe ajuririviä kohti.

"Mikä se on niistä?" tiedusti Nellie.

"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään."

Ja ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi: "Lime-kadun asemalle."

Laskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti ilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.

"Mutta minä myöhästyn laivasta", vastusteli tyttö huumautuneena. "Astu sisään."

Hän työnsi Nellien vaunuihin.

"Mutta minä myöhästyn…"

"Sen tiedän", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. "Luuletko sinä, että minä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään."

"Mutta isä ja äiti…"

"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan."

"Ja missä on Ruth?".

"Ruth menköön suolle!" hän karjaisi raivostuneena.

Ajoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi Titubic liukua erilleen rantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.

Nellie purskahti itkuun.

"Kuulehan nyt", sanoi Denry hurjana. "Ellet lakkaa vuotamasta, niin minun täytyy ruveta itsekin itkemään."

"Mitä sinä aiot tehdä minulle?" uikutti tyttö.

"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut."

Olisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän sellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut vähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä muuten kuin hurjan tyrannin tavoin.

Nellie puolestaan tuntui alistuvan.

Sitten Denry suuteli häntä — myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä usean kerran — niin, yksinpä Lord-kadullakin — joka kerta vähemmän vihaisesti.

"Minne sinä viet minut?" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.

"Vien sinut äidin luo", sanoi Denry.

"Tokko se miellyttää häntä?"

"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen", sanoi Denry. "Se on järjestetty parissa viikossa."

"Mikä?"

"Kuulutukset ja muut sellaiset."

Junassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:

"Se on ihan kauheata isälle ja äidille."

"Sitä ei voi auttaa", sanoi Denry. "Ja he ovat aivan liian merikipeitä vaivatakseen päätänsä sinun tähtesi."

"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua", sanoi Nellie.

"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni", sanoi Denry.

"Milloin sinä päätit…"

"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun", vastasi hän.

"Mutta…"

"Ei kannata muttailla", hän sanoi. "Minä olen sitä maata…"

Olikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta hän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen onnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei kokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan häneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että ellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi tullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä juonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.

VI.

Seuraavana päivänä hän sai Ruthilta kirjeen, joka oli päivätty Southportissa; siinä tämä tiedusti, kuinka Denry oli eksynyt hänestä rantalaiturilla, ja ilmaisi olevansa huolissaan. Denryltä meni vastaukseen kolme päivää, ja sittenkin siitä tuli huono vastaus. Hän oli käyttäytynyt konnamaisesti Ruthia kohtaan, sitä ei käynyt kieltäminen. Kolmen tunnin kuluttua siitä, kun hän oli itse asiassa kosinut Ruthia, hän oli jo ryöstänyt yksinkertaisen tytön, joka ei kelvannut päästämään tämän kengänpauloja. Eikä hän välittänyt vähääkään. Se olikin asiassa pahinta; hän ei välittänyt vähääkään.

Tietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle; sillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi jälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan. Sitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja kaupunki sanoi tietysti: "Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta vietävän laivasta. Se on aito Machinia." Ja Denry myönsi itsekseen, että se oli aito Machinia. "Kuka toinen mies", hän tiedusti ilmalta, "olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?…"

Sallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa viikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla. Onneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.

"Hyvänen aika", sanoi Ruth. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?"

"Olenhan vain kuhertelemassa", sanoi Denry.