II LUKU.

Hullinsin lesken talo.

I.

Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä, suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina, joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä suotta.

Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin, jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan. Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö, loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne ottaa — "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti suorittaa niistä veroa.

Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä, että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota. Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi solvauksena.

Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen, vaikka hän oli odottanut sen alenevan.

Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti kutsua.

"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja vihaisesti.

Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja pikakirjuri vain pinnaltaan.

"Kuulitteko?"

"Kyllä, herra."

"ROUVA" — tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä Rouva Codleyn" — "ROUVA — Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni korvatuiksi. Kunnioittaen… Osoite: Rouva Codleyn."

Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on 'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina kaltaisiaan — ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria rouva Codleynin mökeistä — inhottava toimi hänen mielestään. Herra Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.

"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.

Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:

"Machin!"

"Mitä suvaitsette, herra?"

Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi, että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään avain elinkautisen menestyksen oveen.

Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä te teitte kaupungintalolla eilisiltana — käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi, Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli vaaran jo menneen ohi.

Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.

"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf jylisten.

Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.

"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.

"Miksi?"

"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni kutsuluetteloon."

"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"

Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton, jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia ystäviä. Hän tajusi koko asian.

"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti vaikeni.

Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.

"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?" karjui herra Duncalf uhkaavasti.

"On kyllä", sanoi Denry.

"Entä teistä?"

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan. Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka tekivät hänelle kysymyksiä:

"Kyllä, entä te?" tai "Ei, entä te?" Tämä temppu oli vaikuttanut suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen. Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.

"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf mahtipontisesti.

Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa niin häikäilemättömiä.

"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:

"Jotain täytyy osua minun kohdalleni."

Häntä huimasi joutua näin puille paljaille — hän kun oli jo miettinyt sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.

II.

Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon — rouva Codleyn vahingossa ja lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa. Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen, osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä. Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.

"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.

Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut, oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.

"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.

"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon, herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan, jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä… Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."

"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos haluatte."

"Tekö?"

"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."

Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä kulkemaan hautojen keskitse.

Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta. Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää käyttämään sitä.

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin hän. Ja minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran neljänneksessä, kuten hän tekee."

Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti. Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa. Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä kirkkoon.

Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin saarnateksti kuulu siihen.

Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta:

E. H. MACHIN

Vuokratoimisto ja Kiinteistöasioimisto

Myöskin ilmestyi Merkkitorveen ilmoitus kertoen Denryn hoitavan kiinteistöjä, isoja tai pieniä.

III.

Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä, sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana; useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä. Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet elämää ja sen tuottamaa iloa.

Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä "Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.

Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin — joskaan ei Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.

Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja oivat hampaat. Hän alkoi käydä — ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.

"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle tuolille.

Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi "Entä te?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.

"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.

"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen minun tupakkaani."

Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.

"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selitti Denry suopeasti.

Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä. Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.

"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."

"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.

Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen, koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.

"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouva Hullins.

"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on rästiä, muori!"

Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.

"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon äänettömyyden johdosta.

"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."

"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.

"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."

Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani, ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."

Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen alistuvasti:

"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."

Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen sisään ovesta.

"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua, jos haluatte."

Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.

"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne. Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."

Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.

"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Viittätoista — kahtakymmentä — vuotta myöhemmin hänen elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet ymmälleen.

Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja. Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta. Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa. Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta, pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet raunioiksi — aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana. Viiden punnan seteli — varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli — on kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä. Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli jotain mahdotonta määritellä.

Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat. Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:

"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi pikakirjuriksi."

"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää kreivitärtä tanssiin?… Ja sitten se viuhkajuttu!"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin käsistä?"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ennenkuin minä sen keksin!"

Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen kaikkein eniten ihailema tyyppi — aito velikulta.

IV.

Halu päästä Urheiluklubin jäseneksi virisi jälleen eloon hänen rinnassaan. Ja kuitenkin, vaikka olikin kuuluisuus, nouseva tähti, hän arveli salaisesti Hillportin Urheiluklubin olevan hiukan liian korkealla. Urheiluklubi oli Bursleyn seuraelämän vereksin ja suurenmoisin ilmiö, ehdottomasti juuri se klubi, mihin kaupungin kultaisen nuorison sopi kuulua. Denryn polvesta eivät Vanhoillisten klubi ja Vapaamielisten klubi näyttäneet oikeilta klubeilta; ne olivat valtiollisia koneistoja, eikä niiden jäsenyys tuottanut juuri mitään erikoiskunniaa. Mutta Urheiluklubin olivat perustaneet kaikkein uljaimmat miehet Hillportista, joka on Bursleyn hienoin esikaupunki ja sijaitsee korkealla kummulla. Varakkaimpien saviastia-tehtailijain pojat pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen, ja aikansa halveksittuaan myöskin heidän isänsä pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen. Se oli sijoitettu vanhaan kartanoon, jossa oli avara puisto ja lammikko ja verkkopallokenttiä; se oli tehnyt vuorosopimuksen golf-klubin ja Hillportin krikettiklubin kanssa. Mutta etupäässä se oli seuraelämää varten. Hienointa oli esiintyä siellä iltaisin, kernaammin myöhään kuin varhain; ja korttipelien ja biljaardin tarkka tuntemus merkitsi siellä enemmän kuin urheilutaito.

Se oli klubi sanan Pall Mall-merkityksessä.

Ja Denry asui yhä vielä vähäpätöisen Broughaminkadun varrella, ja hänen äitinsä oli yhä vielä ompelijatar! Nämä olivat ilmeisesti voittamattomia totuuksia. Kaikki miehet, jotka Denry tiesi sen jäseniksi, olivat jollain tapaa "saamarimaisempia" kuin hän — ja tässä oli kysymys juuri saamarimaisuudesta; harva asia on salaperäisempi kuin saamarimaisuus. Denry oli ainoalaatuinen, tiesi olevansa ainoalaatuinen; hän oli tanssittanut kreivitärtä, ja kuitenkin… nuo toiset pojat!… Niin, yhteiskunnassa on arvoituksia, merkillisiä arvoituksia.

Ajaessaan tiistaisin Hanbridgeen, missä oli jokunen pikkuvuokra perittävänä, Denry tapasi usein Harold Etchesin raitiovaunussa. Siihen aikaan Etches asui Hillportissa, ja hänen päätehtaansa sijaitsi Hanbridgessä. Etches eli ylellisesti kuten omaisensakin ja kuului naimattomanakin kuluttavan ainakin tuhat puntaa vuodessa. Hän oli suurenmoinen kesäsunnuntaisin astellessaan valkoisessa flanellipuvussaan Llandudnon satamalaiturilla. Hän oli aloitteentekijöitä Urheiluklubia perustettaessa. Hän käytti yksin vaatteisiin paljoa enemmän kuin Denryltä kului sielun ja ruumiin kaikkiin tarpeisiin. Ensi kohtauksessa puhuttiin varsin vähä. He eivät olleet vertaisia, ja ainoastaan frakkipuku saattoi tehdä heidät toistensa vertaisiksi. Mutta eihän kuningaskaan voinut kieltäytyä juttelemasta kyökkirengin kanssa, jonka hän oli antanut voittaa rahaa itseltään. Ja Etches ja Denry rupattelivat laimeasti. Vähitellen he rupattelivat vähemmän laimeasti. Ja kerran, kun he olivat melkein kahden kesken vaunussa, he juttelivat innokkaasti koko kahdenkymmenen minuutin pituisen matkan.

"Ei ole hullumpi miehekseen", sanoi Denry itsekseen tuosta saamarinmoisesta Harold Etchesistä.

Ja hän vannoi lujasti itsekseen, että hän ihan ensi kerran Etchesin tavatessaan mainitsisi Urheiluklubin — "vain koetteeksi". Tämä vala häiritsi hänen untaan useana yönä. Mutta Denrylle vala oli pyhä asia. Vannottuaan mainitsevansa Etchesille klubista hän oli velvollinen tekemään sen. Tiistain tullessa hän toivoi, ettei Etches olisikaan raitiovaunussa, ja hänessä piilevä pelkuri olisi lähtenyt Hanbridgeen jalan raitiovaunua käyttämättä. Mutta hän oli urhea. Hän nousi raitiovaunuun, ja Etches istui jo siinä. Kun hän nyt ajatteli asiaa lähemmin, tuntui kerrassaan julkealta vihjata Harold Etchesille, että hän, Denry, soveltuisi hyvin Hillportin urheiluklubin jäseneksi. Hyvänen aika! Eihän hän osannut pelata mitään! Hänellä oli merkitystä vain kadulla! Joka tapauksessa — vala!

Hän istui tuokion saamattomana vaieten, tapaillen sopivaa johdantoa. Ja sitten Harold Etches kumartui vaunun poikki hänen puoleensa ja sanoi:

"Kuulkaahan, Machin, olen monta kertaa aikonut kysyä teiltä. Miksi ette pyri urheiluklubiin? Se on todellakin oikein mukava paikka."

Denry punastui, varsin luultavasti viimeistä kertaa elämässään. Ja hän näki jälleen vereksen selvästi, kuinka suuri hän oli ja kuinka mahtavalta hän mahtoi vaikuttaa kaupungin elämässä. Hän käsitti olleensa liian vaatimaton.

V.

Urheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli muodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia ja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja siihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai "sihteeriltä ja klubimestarilta" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon uljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin. Hän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan hänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän hänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään huomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle. Ja sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä, että hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin pikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän voinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä vuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton aikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille numerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen hoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin edullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että ryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys mahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan. Tässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen suurenmoiseen tapaansa: "Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin ostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille…!" (Hän ei selittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva Codleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän sanoi hurjistuneena, että sen hän tekisikin vähittäismaksuilla! Ja loppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli kruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän suoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös vähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi Hullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään — ikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä teko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska rouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä viidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin määrin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)

Nyt hän oli kiinteistön omistaja.

Tämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä iltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti katsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä tulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että paikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän huomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella, ja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan ollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat olleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä. Huomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut varsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki tarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja eräällä pöydistä numeron Staffordshiren Merkkitorvea, joka esitti suurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: — "Tuottaako ihonne teille kiusaa?" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui eteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu vaati "Hiljaisuutta". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä, jota peittivät Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia, Rautakauppiaan Aikakirja ja Golf-kentän Vuosikirja, oli toinen kappale Merkkitorvea, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho hänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.

Hän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli kaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut biljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa huoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään. Hän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään pienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat korttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät salavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita whistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle Pall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven nopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka oli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi alas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan — sihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi vanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut Denryä: "Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin! Lähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?" Näin sanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry sai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.

"Olen joka tapauksessa käynyt!" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.

VI.

Seuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen vaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten muulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja. Se oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan. Sihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän rupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja klubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja tunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden näyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä Bursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto Hanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui Bleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa Hillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli draamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.

Fearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin menestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan repiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman suunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan, hän joka "siirtokirjain" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista kotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin ranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä ihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän korotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.

"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset", hän julisti, "niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä huomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin — Hullins. Hän on katolilainen — minun kotiopettajattareni harjoittaa yhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa — siitä minä sen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen vuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin arvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää. Ja hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on yhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?"

"Kuka se sydämetön omistaja on?" kysyi joku.

"Vanha rouva Codleyn", sanoi Fearns.

"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä", huomautti sihteeri ja klubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin vuokrat.

"Rouva Codleyn ei omista sitä", huusi Denry huoneen halki, melkein ennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan ja lasi kädessään.

"Ohoo!" sanoi Fearns. "Luulin niin. Kuka sen omistaa?"

Jokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.

"Minä", sanoi Denry.

Hän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana ollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi samassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.

"Suokaa anteeksi", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. "Minulla ei ollut aavistustakaan…!" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut pahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.

"Se ei merkitse mitään!" sanoi Denry. "Mutta jos tuo hökkeli olisi teidän omanne, mitä te silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin ostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun."

"Tiedän sen", Fearns vastasi verraten kuivasti.

Denryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.

"No niin, mitä te tekisitte?" hän toisti itsepintaisesti.

"Hän on vanha vaimo", sanoi Fearns. "Ja varsin rehellinen, se teidän täytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin näkemään hänet."

"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?" intti Denry.

"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit anteeksi", virkkoi Fearns.

"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua vuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö hänet kadulle?"

"Minä — tuota noin —"

"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi siirtokirjan maksutta", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki nauroivat.

"No, juuri sen minä aion tehdä", virkkoi Denry. "Jos herra Fearns laatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun hökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen."

Syntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. "Tarkoitan täyttä totta", sanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. "Hullinsin lesken malja!"

Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa. Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa, merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.

Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa. Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat, naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja — pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.

Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren Machinin viimeistä keksintöä?"

Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"

Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien velikulta.