V LUKU.

Kauppalaiva.

I.

Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin koppeliksi" nimitetyssä mökissä — John oli Llandudnon aallonmurtajan vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).

"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.

"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.

Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan. Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli tunnettu Llandudnon nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.

"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainen John.

"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.

Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille Fleetwingin, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään Fleetwingin omistajaksi ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.

Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen, vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa Hjalmarin miehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena kuin käyttövoimana.

"Asia on järjestetty", sanoi Denry.

Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.

"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.

Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja tyyntyi vähitellen lepotilaan.

Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:

"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."

"Sitä parempi", arveli Denry.

"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen heilahdellen.

"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."

"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin rauhallisempaa."

"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle hautoen suunnatonta ajatusta.

Ajatus oli seuraava:

"Nyt se on tehty!"

Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi. Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin. Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.

Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian — sanattomissa ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa, joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu. Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa, niin vaikuttavaa ja todella siroa?

Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain 'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä saamaan kiinni unen päästä.

II.

Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat Hjalmarin jäännökset mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin Hjalmar olisi kauan kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"

"Joo", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. "Parissakymmenessä minuutissa me päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja mitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä, jos niinkuin ymmärrätte asioita."

Ei ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta hän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia siitä, että vene oli iso ja leveä.

"Lasketaanko sen viereen?" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.

Silloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni sanoi: "Ei. Käännytään takaisin." Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot katosivat jälleen.

Denry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi kyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa altaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa hän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken omaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka venyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää astua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja hän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen rinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.

Ensimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean kääryn. "Sormus!" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli kolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta. Hän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:

"Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.

Nellie."

Se liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis, niin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka tapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti häntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille tunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi suklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla höystettyä suklaata — tuota herkullista, mutta miellyttävää yhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä aallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan edellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut lähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento! Äskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan, ettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt. Sitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan, rauhoittavan maun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei hän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello yhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä kirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli oikeassa sanoessaan: "Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa."

III.

Kello kymmeneltä kuljeskeli kaksi norjalaista merimiestä, jotka taisivat vain hymyillä vastaukseksi kysymyksiin, joilla heitä ahdisteltiin, jakelemassa Rantatiellä seuraavia ilmoituslippuja:

HJALMARIN HAAKSIRIKKO UROSTEKO LLANDUDNOSSA

Joka täysi tunti klo 11, 12, 2, 3, 4, 5 ja 6 lähtee taatusti sama PELASTUSVENE, joka pelasti

HJALMARIN MIEHISTÖN,

haaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin pursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä norjalaisia.

Simeon Edwards, perämies.

Meno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä käyttäen, 2 1/2 shillinkiä

AINOALAATUINEN TILAISUUS AINOALAATUINEN ELÄMYS

Huom.! — Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko kreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.

E.D. Machin.

Kello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko, jota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan pelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi matkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta otti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään sadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä mukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten käytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: "Oikeutettu kuljettamaan neljätoista henkeä." (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen luvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle retkelle.

"Ei enempää!" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä ja vene liukui tiehensä.

"Maksu, hyvä herrasväki!" kirkui Simeon.

Hän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti sinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.

"No nyt, pojat, antakaa luistaa!" hän komensi. Ja sitten hän sytytti harkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.

Aivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa ja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: "Älkää suinkaan luulko, että tämä asia liikuttaa minua vähääkään." Hän tuijotti herkeämättä ulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja sitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä sykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi taasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni suurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt, tällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi oli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli kädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli rahoja.

"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!" hän lauloi juhlallisesti.

Jokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.

Viidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt taasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.

Rannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:

"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!"

Päivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei voinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: "Tuhat tulimmaista!"

Kaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä kiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut ainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli nyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna, koska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten suopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä pelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti norjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten) ja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys pelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat loivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.

Ja keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene täyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston paikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon hänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti sadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki voimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon Edwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti ylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon juomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen, kun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän koetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei voinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin raskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: "Tietenkään ei tätä voi iankaiken kestää!"

IV.

Sitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:

"Tuossa on se pelastusvene-porho!"

Tai lyhyemmin:

"Se on hän!"

Ilmaisten, että koko Llandudnossa "hän" saattoi tarkoittaa vain yhtä henkilöä.

Ja jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus haihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti kuin kaulustaan.

Pelastusvene-retket Hjalmarille muodostuivat ominaiseksi piirteeksi Llandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen vaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että "j" oli lausuttava, "h" taas jätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin molemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen — mutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen. Kujeilijat käyttivät leikillään hylystä Inkerman nimeä. Tämä nimen ääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon huvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen. Denryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla, voisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry toivoi, että Hjalmar olisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin. Hän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaan Hjalmar oli tuottanut hänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain sattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin ollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentä Hjalmaria joutunut haaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden neljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet, hän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!

Hänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä ja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä tai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi voinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan pelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta. Se oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat noudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi tympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän kieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja ihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo pelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen Llandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn pelastusveneessä.

Hänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat unelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen ajatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti iltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi paikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja valitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki siis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello kahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi kilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa puntaa rikkaammaksi viikossa.

Mutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät varhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä kapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo näyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun laitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta suojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa. Simeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen, ja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin häveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään kameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti jälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan jalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki ohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja päivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen rantakaistaleelle.

Seuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien varrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan täynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista erilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin kuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista sataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja pelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:

"Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään sievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset suoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse. Pyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa. Maksamattomia tilauksia ei suoriteta."

Ani harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta valokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä oikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla aalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu. Myymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa, kuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli kerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli viidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan. Tämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä. "Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia", sanoivat ihmiset tuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet "onnistuneet", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina tätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen erikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi kaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä henkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli ollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi tai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä puuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen muutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn tuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi pelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli voimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta, vaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen miehistön jäsenelle.

Denry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti, että sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi pennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut keskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa. Kustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleen Staffordshiren Merkkitorvessa julkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan pelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle valokuvausosastonsa liikkeiselle.

V.

Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan. Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä, mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin siinä oli sitruunan kirpeä maku — maku, joka herätti vatsassa hyvän käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa." Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin syömään siitä vain vähäisen kerrallaan — ei pureskellen, vaan sallien sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä "nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin. Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki. Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut. Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:

"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon vaaditte?"

Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen "Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?

"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.

"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään enempää."

Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta — oikeudesta saada kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.

Hän pudisti päätään.

"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.

Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti hänen voimiaan.

Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla. Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi puntaa Fleetwingista, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin Simeon ukko näytti arvelevan, että hänellä oli oikeus saada melkoinen prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella — laituripaikasta, valokuvaajan rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;— ei, vaadittiin tekemään lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi. Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.

Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas, hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn avulla — ilmaiseksi.

Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli hänelle mieltä liikuttava elämys.

"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."

VI.

Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi, viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien, lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi, ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.

"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.

Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!" sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä. Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa. Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella häntä "nuorena miehenä".

"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen — mitä sanotte?"

Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa, missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän puheen vaikutusta.

Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot hehkuivat.

"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssani Majesticissa."

Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta. Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.

Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.

Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan. Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti, ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.

"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana? Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut —"

"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.

"Mutta ettekö te — eikö teistä — eikö hän — eikö se —"

"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin hauskaa."

"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä — minä sanoin hänelle —"

"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry. "Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."

"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"

Ei ollutkaan.

Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa, tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain sanoa: "Hyvää iltaa — mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!

Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen: ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää, mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi: — "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen. Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt pitämään Ruthia maailman helmenä.

Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta, mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja ettei asiasta kannattanut puhua.

Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".

"Se pelastusvene — se oli aika hyvä ajatus, poikaseni — aika hyvä ajatus", hän sanoi.

"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."

"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää toisia yhtä hyviä ajatuksia."

"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä te?"

Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään, virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä Denrylle:

"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska kävellä hiukan?"

"Minä —"

"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.

"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."

Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.

VII.

Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä uudistuvan ilon lähteeksi.

"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme. Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki kummastustaan kantajien tapaan.

"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"

Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.

"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."

Ja kaikki nauroivat.

Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille, ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän toisti saman sukkeluuden kultarahoista.

"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.

"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"

Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin. Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen kepposiinsa.

Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset, Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon, jonka hän oli asettanut tuolille.

"Mitä siinä on?"

"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.

Äiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun vaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin suusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen lattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä soverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät vilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja sitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.

Rouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä sanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti häneltä todellakin puhekyvyn.

Myöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.

"Tuhat yksitoista", sanoi Denry viimein lampun ääressä. "Viisitoista puuttuu vielä. Haetaan ne huomenna."

Vielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja. Olipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta alemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin, jäänyt sinne.

Ja koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston palata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä oli Denryn "vereksin" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta ties' kuinka pitkiksi ajoiksi.