IV LUKU.

Haaksirikko.

I.

Kaupunkiviisikossa ja ehkäpä muuallakin vallitsee tapa, jonka nojalla kaksi nuorta, jotka ovat joutuneet kihloihin varhain kesällä, kohtaavat mitä eriskummallisimmasta yhteensattumasta toisensa elokuussa samassa kylpypaikassa ja usein asustavat siellä saman kadun varrella. Näin kävi myöskin Denrylle ja Ruth Earpille. Vaikeuksia oli ollut — niitä on aina. Liikemies, joka elättää itseään keräämällä vuokria viikoittain, ei tietenkään voi poistua epämääräiseksi ajaksi. Ja nuoren naisen, joka elää yksinään maailmassa, on otettava huomioon yleinen mielipide. Mutta Ruth järjesti asian niin, että hänen nuori ystävättärensä Nellie Cotterill, jonka vanhemmat olivat avokätisiä, liittyi hänen seuraansa. Ja Pohjois-Staffordshiren rautatien ihmisystävällinen suunnitelma myydä neljän shillingin matkailijalippuja sai Denryn vakuuttamaan itselleen, ettei hän ollut ihan hullu aikoessaan viettää pari viikkoa Englannin rannikolla.

Ruth valitsi Llandudnon, koska Llandudno oli tyylikkäämpi kuin Rhyl tai Blackpool eikä sen kalliimpi. Ruthilla ja Nelliellä oli parihuoneet eräässä täysihoitolassa P. Asaphintien 26:nnessa (lähellä Rantatietä), ja Denry vuokrasi yhden huoneen toisesta täysihoitolasta Asaphintien 28:nnessa. Sen lähemmäksi ihannetilaa olisi tuskin voinut päästä.

Denry ei ollut koskaan ennen nähnyt merta. Kun hän komeimmassa asussaan asteli esplanaadia tai rantasiltaa rinnallaan molemmat neidot komeimmassa asussaan ja liittyi huvittelijain ja rahan tuhlaajain suunnattomaan laumaan, teki meren kauneus ja mahtavuus häneen epäilemättä syvän vaikutuksen. Mutta vielä syvemmän vaikutuksen kuin meren kauneus ja mahtavuus teki häneen se edullisten liikemahdollisuuksien paljous, minkä Llandudnon kaltainen paikka tarjosi. Hän ei nähnyt täällä ensi kertaa ainoastaan merta, vaan myöskin mahdollisuudet kerätä rikkautta rehellisellä kekseliäisyydellä. Tulonsa jälkeisenä aamuna hän lähti kävelemään ja eksyi Suur-Ormen vaiheilla ja sai kiireimmän kaupalla vaeltaa Rantatien päästä päähän kello yhdeksän tienoissa. Ja jokaisen talon jokaisessa pohjakerros-ikkunassa hän näki pitkän pöydän täyden ihmisiä syövän ja juovan samanlaisia ravintoaineita. Llandudnossa halusi viisikymmentä tuhatta sielua aina suorittaa saman teon samaan aikaan; he tahtoivat saada ajan kulumaan ja olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen ajan kulumaan ja vielä maksamaankin siitä hyvästä. Ja kaikki maksoivat viivyttelemättä.

Tämä suuri ajatus oli hänestä paljoa majesteetillisempi kuin meri tai Suur-Orme tai Pikku-Orme.

Se jäi hänen päähänsä, koska hän oli äkkiä muuttunut varsin vakavaksi henkilöksi. Hänellä oli nyt jotain, minkä hyväksi kannatti elää, mihin voi tuhlata tarmoaan. Kihlaus herätti hänessä onnea ja enemmän ylpeyttä kuin onnea ja enemmän kummastusta kuin ylpeyttä. Hänen kosintamenettelynsä erosi jyrkästi siitä käsityksestä, mikä hänellä varemmin oli ollut moisesta jutusta. Hän ei ollut kokenut niitä mielialoja, joita oli odottanut saavansa tuta. Ja sitten hänen ajatuksissaan pyöri alinomaa tämä kysymys: Mikä hänessä mahtoi miellyttää Ruthia? Tämä lienee saanut sellaisen käsityksen, että hän oli paljoa ihmeellisempi kuin todellisuus osoitti. Voiko olla mahdollista, että Ruth, joka oli paljoa kokeneempi ja loistavampi, oli suudellut häntä? Häntä! Hän tunsi velvollisuudekseen kohota sen liioitellun käsityksen tasalle, mikä Ruthilla hänestä oli. Mutta miten?

II.

He eivät olleet vielä kosketelleet taloudellisia kysymyksiä, vaikka Denry olisi tahtonut pohtia niitä. Epäilemättä Ruth piti häntä varakkaana miehenä. Tämä kävi selväksi Llandudnon-retken kuluessa. Se miellytti Denryä, mutta seuraavana päivänä hänessä heräsi pahoja aavistuksia, ja sitä seuraavana hän säikähtyi; ja kolmantena päivänä hänet tuntui vallanneen kauhu. Oikeampaa on sanoa, että Ruth piti häntä vähemmässä määrin varakkaana miehenä kuin rahojen ehtymättömänä taikalähteenä.

Hän ei suoraan sanoen voinut liikahtaakaan asunnostaan kaiuttamatta rahaa, ja usein se tapahtui aivan aavistamatta. Rantasilta, kiertävät laulajat, nukketeatteri, kylvyt, leivokset, jäätelöt, kepit, hedelmät, tuolit, soutuveneet, konsertit, makeiset, valokuvat, ajeluretket: näistä kustannuksista voi mikä tahansa osua hänen kohdalleen milloin hyvänsä he lähtivät vaatimattomalle kävelyretkelle. Olisi luullut kävelyretkiä maksuttomiksi, ilmaa ilmaiseksi! Erehdystä! Jos hän olisi rohjennut, niin hän olisi jättänyt kukkaronsa kotiin, kuten Ruth alituiseen teki. Mutta miehet ovat siveellisesti raukkoja.

Hän oli arvioinut seuraavasti: — Meno- ja paluupiletti neljä shillinkiä viikossa. Täysihoitolamaksu viisikolmatta shillinkiä viikossa. Viikkomenot kaiken kaikkiaan kaksikymmentä yhdeksän shillinkiä — tai korkeintaan kolmekymmentä.

Ensimmäisenä päivänä hän kulutti neljätoista shillinkiä kaikenlaiseen jonninjoutavaan — mikä merkitsi viiden punnan lisäkuluja viikossa! Toisena päivänä hän kulutti yhdeksäntoista shillinkiä kaikenlaiseen jonninjoutavaan, ja Ruth vaati itsepintaisesti juomaan hänen ja Nellien kanssa teetä heidän täysihoitolassaan, mistä hyvästä hänen oli tietenkin maksettava, sillä välin kun hänen oma teensä meni hukkaan naapuritalossa. Ja niin summa suureni päivä päivältä. Sunnuntain koittaessa hänen kukkaronsa avoin haava tyrehtyi kaikeksi onneksi. Ruth halusi hänet jälleen luokseen teelle. Hän kieltäytyi — joka tapauksessa hän jäi pois — ja heidän lemmenvirtansa herkän tyyni kalvo särkyi hiukan.

Ei kukaan olisi voinut arvata, että Ruth oli omalta osaltaan rahapulassa. Ritarillisena sulhasena Denry oli auttanut hänet vuokramaksun hirvittävästä rämeestä; mutta hänellä oli paljo muitakin velkoja kuin vuokra. Mutta kun hän oli saanut osan neljännestuloistaan, olivat ajatukset heti siirtyneet Llandudnoon, huvituksiin ja pukuihin. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa eikä oppisi koskaan ymmärtämään. Tämä kuului kenties osaltaan hänen etevämmyyteensä. Lempeä, arka, vaitelias Nellie antoi Denryn toisinaan huomata, että hänkin paheksui ystävättärensä huikentelevaisuutta. Usein Nellie pyysi vaatimattomasti saada suorittaa osansa jonkin huvituksen aiheuttamista kustannuksista. Ja Denrystä tuntui oikeudenmukaiselta, että Nellie maksaisi osansa, ja häntä halutti ankarasti ottaa rahat vastaan, mutta hän ei voinut tehdä sitä. Saattoipa hän käydä aivan yrmeäksikin, kun Nellie sellaista vaati. Tästä ilmenee, kuinka typerän ja järjettömän erilainen hän oli kuin me muut.

Nellie oli heidän seurassaan herkeämättä paitsi juuri silloin, kun he erkanivat yöksi. Niin että Denry maksoi poikkeuksetta kolmen puolesta. Mutta hän piti Nellie Cotterillista. Tämä punastui niin helposti ja jumaloi niin ilmeisesti Ruthia ja ihaili häntä itseään, ja tytön teeskentelemättömässä luonteessa oli selvä annos tervettä järkeä.

Maanantai-aamuna Denry nousi varhain palaten Bursley'iin vuokria keräämään ja kiinteistöjä hoitamaan. Hän oli kuluttanut melkein viisi puntaa yli laskelmiensa. Ellei hän olisi sattunut saapumaan Llandudnoon taskussaan osa edellisen viikon vuokrarahoja, hän olisi joutunut "kiipeliin", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan.

Bursleyssä ollessaan hän mietti melko lailla. Elokuussa ei Bursley kannusta mihinkään muuhun kuin mietiskelyyn. Äiti teki työtä tapansa mukaan. Denryn selonteko kihlautuneiden elämästä Llandudnossa oli hyvin hämärä.

Tiistai-iltana hän palasi Llandudnoon, ja hänen ajatustensa yleisestä juoksusta huolimatta sattui kerta vielä, että hänen taskujaan pullisti osa viikon vuokrarahoja. Hän ei tietänyt tarkalleen, mitä tapahtuisi, mutta sen hän tiesi, että jotain tapahtuisi; siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tätä menoa voisi jatkua, ellei jotain tapahtuisi. Ellei syntyisi riitaa, keskinäistä sopimusta tai ihmettä, tyhjentäisi kolmen kuukauden kihlausauvo Ruth Earpin rinnalla hänen tulolähteensä ja tuhoisi hänen maineensa miehenä, joka kykeni aina suoriutumaan ratkaisutilanteesta.

III.

Ensiksi sattui merellä myrsky. Hän kuuli siitä puhuttavan Rhylissä ja näki myöhään illalla vaahtohyrskyt Prestatynin luona. Ja kun juna saapui Llandudnoon kestitsivät molemmat neidot ulsterit yllään ja lakki päässään häntä tervetuliaisiksi ihmeellisillä tarinoilla myrskystä ja haaksirikoista ja pelastusvenheistä. Ja he olivat niin hilpeitä ja niin ystävällisiä, niin ilmeisesti iloissaan nähdessään jälleen ritarinsa, että Denry havaitsi viipymättä olevansa mitä parhaalla tuulella. Hän karkoitti kaikki synkät ja painostavat ajatukset, jotka olivat tehneet matkan ikäväksi, ja muuttui omien unelmiensa hilpeäksi Denryksi. Jo tuulikin huumasi häntä. Nyt ei satanut laisinkaan.

Kello oli puoli kymmenen, ja puolet Llandudnoa oli Rantatiellä pohtien myrskyä, joka tuntui olleen vertaistaan vailla elokuussa. Joka tapauksessa ihmiset, jotka olivat käyneet Llandudnossa vuosittain viidenkolmatta vuoden aikana, vakuuttivat, etteivät olleet koskaan kokeneet sellaista myrskyä. Uusi pelastusvene oli hurraa-huutojen raikuessa lähtenyt kello kuuden tienoissa eräälle kuunarille, joka oli joutunut hätään Rhosin lähellä; ja kello kahdeksalta oli toinen pelastusvene (vanha pursi, jonka uusi oli syrjäyttänyt ja eräs iäkäs kalastaja ostanut kalasumpuksi) lähtenyt pelastamaan norjalaista parkkilaivaa Hjalmaria Pikku-Ormen mutkan ympäritse.

"Lähdetäänpä aallonmurtajalle", sanoi Denry. "Siellä on komeata."

Hän ei ollut viipynyt kaupungissa tuntiakaan, ja kuitenkin oli jo kysymys menoista.

"Aallonmurtaja on suljettu!" ilmoittivat neidot hänelle.

Mutta kun he kierrellessään kaasulyhtyjen alle kokoontuneessa kiihtyneessä väkijoukossa saapuivat portille, huomasi Denry ihmisiä aallonmurtajalla.

"Siellä on merimiehiä ja muita sellaisia ja pormestari", selittivät tytöt.

"Pyh!" sanoi Denry kiihtyneenä.

Hän lähestyi porttia ja ojensi vartijalle kortin. Sen oli jättänyt Staffordshiren Merkkitorven ilmoitusasioitsija, joka oli käynyt Broughaminkadulla Denryn ollessa poissa saadakseen Denryn ilmoituksen uudistetuksi.

"Sanomalehtimies", sanoi Denry veräjän vartijalle ja livahti lävitse helposti kuin lentävä lintu.

"Joutukaa nyt!" huusi hän neidoille.

Vartija näytti epäröivän.

"Nämä naiset kuuluvat minun seuraani", selitti Denry.

Vartija taipui.

Se oli suuri voitto Denrylle. Hän saattoi lukea voittonsa seuralaistensa silmistä. Katsoessaan häneen tuolla tapaa Ruth oli ehdottomasti ihmeellinen naisten seassa, ja mitä ajatuksia hänellä lieneekin Bursleyssä ja junassa ollut Ruthin ihmeellisyydestä, ne olivat vääriä ajatuksia.

Aallonmurtajan päähän paviljongin toiselle puolen oli kokoontunut viitisenkymmentä ihmistä, ja siellä kerrottiin, että toinen pelastusvene oli menestyksellisesti suorittanut tehtävänsä ja läheni aallonmurtajaa.

"Minä kirjoitan tästä kuvauksen Merkkitorveen", sanoi Denry, jonka ajatukset hyvin ymmärrettävistä syistä liikkuivat sanomalehtimaailmassa.

"Oi, kirjoittakaa!" huudahti Nellie.

"Täällä on Merkkitorvi kaikissa sanomalehtimyymälöissä", sanoi Ruth.

Sitten he tuntuivat uppoavan myrskyyn. Aallonmurtaja tutisi ja vapisi vyöryjen painosta, ja toisinaan, vaikka vuorovesi olikin kovin matalalla, vesiryöppy lensi korkealle ja osui päin kasvoja. Silmät eivät voineet erottaa muuta kuin vaahdon hetkellisen välkähdyksen hyrskyn harjalla. Se oli jännittävin tilanne, minkä yksikään heistä oli kokenut.

Ja viimein kuultiin sellaisten miesten, jotka ilmeisesti pystyivät näkemään yhtä hyvin pimeässä kuin päivänvalossa, selittävän, että toinen pelastusvene oli lähellä aallonmurtajaa. Ja sitten jokainen näki sen tuokion ajan — aavemaisen ilmiön, joka kalpeana kohosi yöstä silmänräpäykseksi ja sitten taas katosi. Ja pieni joukko hurrasi.

Seuraavassa tuokiossa valaisi bengaalituli aallonmurtajaa, ja pelastusvene kuvastui omituisen tehoisana myrskyä vasten. Ja joku heitti köyden ja sitten lennähti toinen köysi mereltä ja putosi Denryn olkapäälle.

"Alkakaa vetää siellä!" karjui käheä ääni. Bengaalivalo sammui.

Denry kiskoi voimainsa takaa. Tilaisuus oli ainoalaatuinen. Ja nuo muutamat sekunnit olivat Denrylle samanarvoiset kuin hänen koko kallis elämänsä — niin, mukaan luettuina myöskin ne sekunnit, jolloin hän oli suudellut Ruthia, ja ne minuutit, mitkä hän oli tanssittanut Chellin kreivitärtä. Sitten kaksi parrakasta miestä otti köyden hänen käsistään. Ilma kajahteli nyt huudoista. Lopulta joukko miehiä hyökkäsi rautaportaikkoa aallonmurtajan alaosaan, joka oli kymmenen jalkaa lähempänä vettä.

"Jääkää te tänne, te molemmat!" komensi Denry.

"Mutta, Denry —"

"Jääkää tänne, minä sanon!" Koko miehinen puoli hänessä oli herännyt. Hän katosi miesten jälkeen. "Malttakaa hetkinen", hän sanoi palaten heidän luokseen. "Ottakaahan nämä huostaanne!" Ja hän ammensi takataskustaan heidän käsiinsä noin kahdentoista shillingin verran kuparia, vuokrista saatuja vaihtorahoja. "Jos sattuisin uppoamaan", hän sanoi kadoten jälleen.

Se oli hänelle perin luonteenomaista, tuo tyynen harkitsevaisuuden ylenpalttisuus keskellä äärimmäistä hätää.

IV.

Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin sepittää kuvauksen Staffordshiren Merkkitorveen. Pelastetut ja pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä, jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi, hän virkkoi synkkänä:

"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta, joka nousi ja laski mustilla aalloilla.

Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia. Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä. Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.

Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä. Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.

Denry saattoi kuulla hänen sanovan:

"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä sille vertoja."

Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä, joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi uusi jakelu.

Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:

"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä mitään.

Kun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen korviaan. "Typerää!" hän mutisi.

Lopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth ilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja hyväsydämisyyttä.

Sinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja Ruthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti sillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta kuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon. Epäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli haaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa. Hän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen korville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.

Tähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti huudahtaen luoksi.

"Kas tässä!" hän sanoi, "ota nämä. Ne eivät kelpaa." Hän ojensi käsiään.

"Mitä siinä on?" tiedusti Denry.

"Ne ovat puolen pennyn lantteja."

"Mikä vahinko!" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta huomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.

"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit", sanoi Ruth. "Mutta siellä on vielä voikaramelleja — ne ovat melkein yhtä hyviä — ja kultapäisiä savukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko sinulla enemmän pennyn-lantteja?"

"Ei!" vastasi Denry. "Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua. Kyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?"

Tällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja hän epäröi.

"Älä nyt ole typerä!" hän sanoi.

"Koetan parastani", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi tiehensä liittyen Nellien seuraan.

Denry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli siis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.

Hän mutisi: "Paksua, paksua!"

Tämä toinen retki oli alkanut huonosti ottaen huomioon, että hän oli palannut Llandudnoon lujasti aikoen pysyä kannallaan ja osoittaa selvästi Ruthille, että heidän käsityksensä raha-asioista olivat varsin erilaiset. Mutta hän oli luvannut naida Ruthin, ja hänen oli naitava tämä. Parempi pysyä elämänikänsä köyhänä ja maksukyvyttömänä kuin olla käyttäytymättä gentlemanin tavoin. Tietysti, jos Ruth katsoi parhaaksi purkaa… Mutta hänen täytyi perin tarkasti varoa tekemästä mitään, mikä voisi aiheuttaa purkauksen. Sellainen oli Denryn käsitys kunniasta. Kotimatka keskellä yötä ja lauhtuvan myrskyn kohua oli kauttaaltaan lievää ärtyneisyyttä Ruthin puolelta ja kohteliasta äänettömyyttä Denryn osalta.

V.

Mutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä aallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan olisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka tapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi kuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja. Janoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth imeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata, edellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei laisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään hänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt sanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta lähettääkseen sepustuksensa aamujunassa Staffordshiren Merkkitorven toimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti palan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.

"Kuinka mukavan makuista!" hän huudahti.

Ja sitten Nellie puraisi siitä.

"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.

"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."

Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi (kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."

Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä päin vastoin.

"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.

Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli avuton.

He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä myrskyssä hionut maihin Hjalmarin koko miehistön; ainoatakaan ihmishenkeä hukkaamatta.

"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja täti saavat puhella hetkisen."

Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.

"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.

Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen. Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä huolimatta Denry hätkähti.

"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"

"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."

"Niinkö", sanoi Denry.

Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi henkeään.

"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja toissapäivänä… Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha luistaa käsistä!"

"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille — vain omalle sydämelleen.

Ruthille hän ei sanonut mitään.

"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."

"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.

Vain nämä muutamat sanat — ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli päättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli aikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko hänen Llandudno-retkensä — epäilemättä lainan muodossa — ja yritys oli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon, jonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli sanonut vain: "Mikä vahinko!"

"Niin onkin!" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin halveksivansa pikku rahahuolia. "Mutta minkä sille mahtaa?"

"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda", sanoi Denry.

Ruthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti surmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli äärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut sellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan kylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton nainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa, elleivät juuri maksaakseen?

"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana", sanoi Ruth rupatteluretkensä päätettyään.

"Sepä ikävää", virkkoi Denry.

Hän ei lähtenyt linnastaan.

Tällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoi Cregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.

"Kuulkaas, herra", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa välittääkseen Ruthista. "Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan koko Fleetwing, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna."

Ja Denry vastasi rohkeasti:

"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?"

"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona", sanoi Cregeen, "missä te tapasitte mun tänä aamuna."

"Hyvä on", virkkoi Denry.

Ellei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa saanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista ja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut osoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko aamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa tyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko lailla Merkkitorveen sepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa ajoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.

Ja koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti käytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan uteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.

Kun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle päin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti häntä liehittelevästi.

"Kuka hän on?" tiedusti Denry vaistomaisesti.

"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa", vastasi Ruth kylmän ja lyhyen kohteliaasti.

Tämä ei miellyttänyt Denryä.

Tilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista oli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.

VI.

Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten. Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat, ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa. Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä, ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan hirvittäviä tapauksia — tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä, että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet viettäneet koko iltapäivää yhdessä.

Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin puoliseitsemän teelle — mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä, joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen saapuvan täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa alempiin kerroksiin.

Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista. Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana se oli todellisesta hienostuneisuudesta.

Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki. Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.

"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut hänen arvolleen.

"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.

"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.

"En muista", vastasi Denry.

Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan — ei Nellielle, vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.

Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.

Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.

"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan katseeseen.

"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"

"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän suoriutuvan hyvin yhdessä."

Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.

Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen arvokkuutensa — ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää sen mistä hinnasta tahansa.

Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle juuri saapuneen Staffordshiren Merkkitorven sisällysluetteloa. Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat sanat: — "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan "rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E. H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija", j.n.e.

Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta, kuinka ankarasti hän koettikin.

Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.

"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.

Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta — paperiveitsiä, kyniä, paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia, Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa. Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli. Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli "loppuunmyyty".

"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.

Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.

"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"

Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.

"Rothschild", virkkoi Denry.

Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi, että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja oli melkein ylenpalttisen kohtelias.

Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen. "En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.

"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka saisi sanoa 'Rothschild'?"

Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.