← Table of contents
Velikulta

IX LUKU.

Toivo Wallenius translation

Suuri sanomalehtisota.

I.

Kun Denry ja hänen äitinsä olivat asustaneet vuoden ja kuukauden uudessa talossaan Bleakridgessä, kävi Denryn luona eräänä iltapäivänä muuan vieras, jonka tulo tuntui hänestä kenties suuremmalta kunnialta kuin mikään varempi seikka. Vieras oli herra Myson. Tämä herra Myson oli Kaupunkiviisikon Viikkolehden perustaja, omistaja ja toimittaja; se oli uusi yleisen mielipiteen palvelija, joka oli ilmestynyt noin vuoden ajan, ja Denry otaksui herra Mysonin pistäytyneen häntä tapaamaan tavoitellen Säästöklubin ilmoitusta, eikä tämä käynti alussa viehättänyt häntä ensinkään.

Mutta herra Myson ei ollut pyydystelemässä ilmoituksia, ja pian Denry havaitsi hänet sellaiseksi mieheksi, joka on omiaan luovuttamaan moisen työn toisille. Hän oli keskikokoinen, hyvin ja maltillisesti puettu, käytökseltään hillitty ja varma, ja hänen äänensävynsä ja ääntämisensä eivät olleet peräisin Kaupunkiviisikosta; ne olivat paljoa hienompaa laatua. Ja todellisuudessa herra Myson olikin peräisin Manchesterista ja oli käynyt Lontoossa. Hän ei ollut mikään maaseutulainen, ja Kaupunkiviisikkoa hän piti maaseutuna; mitä ei yksikään Kaupunkiviisikon omista lapsista koskaan onnistu tekemään. Siitä huolimatta oli hänen käytöksensä Denryä kohtaan mitä luontevimman ja kuitenkin kunnioittavan kohteliasta.

Hän pyysi saada Denryn luvalla esittää jotain tämän harkittavaksi. Ja kun Denry, melkein hätkähtäen moisia siloisia sanoja, oli armollisesti myöntänyt luvan, hän esitti lyhyen historiikin Kaupunkiviisikon Viikkolehdestä, osoittaen kuinka sen levikki oli lisääntynyt ja viimein vakuuttaen sen tuottavan sillä haavaa voittoa. Sitten hän sanoi:

"Minulla on nyt aikomus muuttaa se jokapäiväiseksi."

"Erittäin hyvä suunnitelma", virkkoi Denry vaistomaisesti.

"Minua ilahduttaa kuulla teidän ajattelevan siten", sanoi herra Myson. "Olen näet tullut tänne siinä toivossa, että saisin käyttää teidän apuanne. Olen outo tällä paikkakunnalla ja tarvitsen työkumppaniksi jonkun täkäläisistä. Siksi olen tullut teidän luoksenne. Luonnollisesti tarvitsen rahaa, vaikka minulla onkin käytettävänä sen verran, että useimmat pitäisivät sitä riittävänä pääomana. Mutta enemmän kuin rahaa tarvitsen — no niin — siveellistä kannatusta."

"Entä kuka teidät usutti minun jäljilleni?" tiedusti Denry.

Herra Myson hymyili. "Minä osuin itse teidän jäljillenne", hän sanoi. "Luullakseni rohkenen väittää, ettei Kaupunkiviisikko ole jäänyt minulle kokonaan oudoksi toimittuani täällä vuoden ajan sanomalehtimiehenä, ja minusta tuntui siltä, että te olette sopivin mies, jonka puoleen oli käännyttävä. Minun mielestäni on aina parasta tähdätä korkealle."

Se hiveli Denryn itserakkautta. Tämä käynti tuntui lujittavan hänen asemaansa paikkakunnalla paljoa suuremmassa määrin kuin kohoaminen Bursleyn kaupunginvaltuuston jäseneksi. Tuo vaali oli jossain määrin koitunut hänelle pettymykseksi. Hän oli halunnut osoittaa vakavasti harrastavansa kaupungin menestystä ja kumota kilpailijansa väitteet esittämällä parempia. Mutta hänen piirinsä valitsijat eivät näyttäneet mieltyneen intohimoisesti logiikkaan. He vain huusivat: "Eläköön Denry poika!" ja valitsivat hänet — ainoastaan neljänkymmenen yhden äänen enemmistöllä. Hän oli odottanut tuntevansa itsensä aivan eri Denryksi, kun saattoi liittää nimensä eteen sanan "Valtuusmies". Mutta siltä ei tuntunut. Hän oli käynyt kirkossa pormestarin juhlakulkueessa, hän oli ottanut osaa valtuuston kokouksiin, hänet oli määrätty valvontavaliokunnan jäseneksi. Mutta hän oli yhä edelleen aivan sama Denry, vaikkakin valtuuston nuorin jäsen. Mutta nyt hän saavutti tunnustusta ulkomaailmalta. Herra Mysonin terävä manchesterilaissilmä, joka tarkkasi Kaupunkiviisikon neljännesmiljoona-väestöä etsiskellen edustuskykyistä yksilöä, oli lopulta osunut Denry Machiniin. Niin, se hiveli hänen itserakkauttaan. Herra Mysonin vaali valoi ruusuhohdetta koko Denryn elämänjuoksuun: siitä saivat osansa hänen varallisuutensa ja sen alkuperä, hänen talonsa ja tallinsa, jotka herättivät kaupungissa kummastusta ja ihailua, hänen Yleinen säästöklubinsa, niin, ja myöskin hänen valtuusmiehyytensä! Ne olivat joka tapauksessa ihmeellisiä seikkoja! (Ja suurin ihme oli mahdollisesti se, että hänen äitinsä alistui asumaan tuossa ihmeellisessä talossa ja suostui käyttämään joka päivä kolmen tunnin ajan Rose Chuddia, siivoojattarien verratonta Sapphoa.)

Lyhyesti sanoen, hän havaitsi herra Mysonin katseesta, että hänen asemansa oli ihan ainoalaatuinen.

Ja kun he olivat rupatelleet hiukan ja keskustelu oli tuokioksi eksynyt sanomalehtialalta kiinteistöihin, hän tarjoutui näyttämään herra Mysonille kotinsa, ja se tuntui tekevän herra Mysoniin tavallista valtavamman vaikutuksen. Herra Mysonin käytöstä rouva Machinia kohtaan, jonka he sattuivat tapaamaan kylpyhuone-paratiisissa, voi todellakin sanoa kohteliaisuuden kiillotetuksi peiliksi. Kuinka Denry toivoikaan pystyvänsä käyttäytymään sillä tapaa, kun sattui kohtaamaan kreivittäriä!

Sitten he palasivat salissa uudelleen sanomalehtikysymykseen.

"Nähkääs", selitti herra Myson, "paikkakunnalle on todellakin oikein vahingoksi tyytyä vain yhteen jokapäiväiseen sanomalehteen. Omalta osaltani ei minulla ole mitään pahaa sanottavana Staffordshiren Merkkitorvesta, mutta varmaankin teitä kummastuttaisi" — tämä lausuttiin tuttavallisen salaperäisellä äänellä — "jos tietäisitte, kuinka paljo vastustajia Merkkitorvella todellisuudessa on."

"Todellakin!" sanoi Denry.

"Se menettelee tietysti väärin siinä, ettei osoita kyllin suurta harrastusta paikkakuntamme suuria yleisiä asioita kohtaan. Mutta tämä on sille mahdotonta. Sillä sehän ei voi määritellä kantaansa varmasti. Sen on koetettava miellyttää kaikkia. Se ei ainakaan uskalla loukata ketään. Se juuri on sanomalehti-monopolin ikävä puoli… Kaksi ja puoli sataa tuhatta ihmistä — hyvänen aika! siinä on riittävästi yleisöä kahdelle ensiluokkaiselle lehdelle. Katsokaa Nottinghamia! Katsokaa Bristolia! Katsokaa Leedsiä! Katsokaa Sheffieldiä!… ja sikäläisiä sanomalehtiä!"

Ja Denry koetti katsella näitä suurkaupunkeja! Totta tosiaan, Kaupunkiviisikko oli melkein yhtä iso. Hänet valtasi päätä pyörryttävä sanomalehtijuopumus. Hän ei antanut herra Mysonille vastausta heti, mutta itselleen hän antoi vastauksen viipymättä. Hän päätti antautua tuohon suunnattomaan seikkailuun. Hän oli varsin ystävällisissä väleissä Merkkitorven miesten kanssa — se oli totta; mutta afääri on afääriä, ja Kaupunkiviisikon menestys oli nyt kyseessä.

Pian sen jälkeen puhuivat kaikki paikkakunnan ilmoitustaulut samaa sinistä kieltä tehden tiettäväksi, että Kaupunkiviisikon Viikkolehti muuttuisi Kaupunkiviisikon Päivälehdeksi, jota ilmestyisi neljä painosta alkaen keskipäivästä, ja että tätä uutta julkaisua toimitettaisiin ensiluokkaisen iltalehden tapaan.

Kulissien takana kurkkineet tiesivät, että oli perustettu osakeyhtiö "Kaupunkiviisikon Sanomalehti-O.y., r.l." pääomana kymmenen tuhatta puntaa, että herra Myson omisti osakkeita kolmen tuhannen punnan arvosta ja suuri Denry Machin puolentoista tuhannen punnan arvosta ja että jäännös myytäisiin ja jaettaisiin tilaisuuden vaatiessa. Nämä kaikkitietäväiset sanoivat, ettei mikään kykenisi koskaan pitämään puoliaan Merkkitorvea vastaan. Toiselta puolen he myönsivät, ettei Denryä, ihmeellisintä valttia, minkä Kaupunkiviisikko konsanaan oli synnyttänyt, oltu koskaan lyöty laudalta. Ja kaikkitietäväiset odottivat vastaisia tapahtumia suurella riemulla. Denry ja herra Myson katselivat tulevaisuutta hyvin perustellulla oikeutetulla luottamuksella. Mutta Merkkitorvi se vain kulki ylevästi tietään sokeana kaikille huomiota herättäville ilmoitustauluille.

II.

Sinä päivänä, jolloin Kaupunkiviisikon Viikkolehden ensimmäinen numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli Merkkitorven toimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä, joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja veti jotakuinkin vertoja Merkkitorven läheiselle toimistolle. Ensi kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet, jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat taloudellista menestystä.

Denry sattui olemaan sinä iltapäivänä Päivälehden toimistossa. Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret, johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta, joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai — mikä oli kaikkein ikävin kohta — sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen Päivälehden valmiiksi taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti olevansa sen omistajia — silloin asia sekä huvitti että ihastutti Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön lailla.

Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin leikkikalu maailmassa.

Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä veressä ja kasa Päivälehtiä haavoittuneessa kädessään.

"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla." Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.

Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli lausunut neljä Merkkitorven poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin Merkkitorvea Kruunu-aukiolla tai missään muualla.

Luonnollisesti se oli typerää.

Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. Päivälehden keskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa Päivälehteä, esti Merkkitorven poikien julkea salaliitto myymästä Päivälehteä. On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja huutaessa. Merkkitorvella oli palveluksessaan suuri poikalauma, jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan Merkkitorvi omisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla, joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä, tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet Päivälehden neljällä pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.

Seuraavana päivänä oli poikien puute Päivälehden toimistossa kerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi joutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan; mutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska Merkkitorven pojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa hirmuhallituksensa alaisiksi!

Tilanne oli suorastaan sietämätön.

Mutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli ottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut tietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta estelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä hyvää.

Hän valitti asiasta arvokkaasti Merkkitorvelle, ja sai Merkkitorvelta arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla vastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että, lyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen väitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.

Kun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin — hämmästyttävää, kuinka vähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta! — joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi. Tällöin Merkkitorvi valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja tämä vakuutti Merkkitorven inhoavan moista verilöylyä. Todistukset olivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan sutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika, jonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt poistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat aina poikia.

Mutta Päivälehti luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut uskoa, ettei Merkkitorvi salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään poikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta peliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi Merkkitorven jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään ja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten loukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra Mysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa pitäisi tehdä kaikki voitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. Merkkitorvi ei maininnut sanallakaan taistelusta. Päivälehti julkaisi siitä päivittäin pöyristyttäviä yksityiskohtia.

Taistelua jatkui viikosta toiseen.

Sitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. Päivälehdessä julkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi shillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin Päivälehden. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi myöskin Merkkitorvessa.

"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille", sanoi Denry. "Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian saadaan nähdä, käyvätkö Merkkitorven roistot heidänkin kimppuunsa. Eikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme määrätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan päällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka viisi sataa miestä. Kadut ihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä kepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille on jo annettu hyvä läksytys."

Ja herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi pitää yllä mainettaan.

Saviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se oli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi valtavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki kaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla niinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä miehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että Kaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti hartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin ryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.

Kun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin rahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa, oli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että ilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty. Vähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme humalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla sanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra Myson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun Kaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin hän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit siirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.

III.

Sitten tehtiin tiettäväksi, että Merkkitorvi aikoi viettää kolmikymmenviisivuotisjuhlaansa järjestämällä kulkueen, joka soveltuisi samalla suurenmoiseksi ilmoitukseksi ja palkitsisi ja innostaisi sen poikia. Merkkitorvi aikoi luoda vilkkautta Kaupunkiviisikon katuelämään tuona merkkipäivänä antamalla Snapen sirkuksen kaikkien kullattujen vaunujen vieriä pitkin pääkatua. Suuri joukko poikia sijoitettaisiin noihin kullattuihin vaunuihin. Merkkitorven juhlanumerolta myytäisiin noista kullatuista vaunuista. Aate oli erinomainen ja ilmaisi, että kaikesta huolimatta Merkkitorvi alkoi pelätä nuorta kilpailijaansa juuri hituisen enemmän kuin koetti uskotella.

Sillä, omituista kyllä, tuskastuttavan epäröintikauden jälkeen Kaupunkiviisikon Päivälehden levikkikaava rupesi osoittamaan vähäistä nousua — kiitos olkoon Denryn. Denry ei aikonut jäädä ymmälleen sen arvoituksen edessä, minkä Päivälehti tarjosi hänen älylleen. Olihan Päivälehti täynnä uutisia ja saattoihan se esittää varsin rohkaisevan määrän ilmoituksia, se oli painettu oikealla musteella oikealle paperille — eikä se ottanut sittenkään lyödäkseen leiville. Merkkitorven tiedettiin tuottavan puhdasta voittoa ainakin viisi tuhatta puntaa vuodessa, mutta Päivälehti tuotti puhdasta tappiota ainakin kuusikymmentä puntaa viikossa — ja niistä kuudestakymmenestä oli täsmälleen kolmannes Denryn rahaa. Hän ei voinut selittää sitä. Herra Myson koetti herättää yleisöä hämmentämällä intohimoisesti joukkoon suunnattoman polttavia kysymyksiä — puhumalla asioista sellaisista kuin savuhaitasta, suurentuvista veroista, puistokysymyksestä, saksalaisten kilpailusta, oppipoikien teknillisestä kasvatuksesta. Mutta yleisö pysyi itsepintaisesti innostumatta omasta menestyksestään siinä määrin, että olisi kipeästi kaivannut Päivälehteään. Jos vain viisikin tuhatta sielua olisi ehdottomasti kaivannut päivittäin Päivälehteä voimatta nukkua, ennenkuin pojat tai asiamiehet olivat tyydyttäneet heidän kaipionsa, silloin Päivälehden huolet olisivat pian kaikonneet. Mutta tämä typerä yleisö ei tuntunut, välittävän siitä, mikä lehti sille tuikattiin käteen korvaukseksi puolpennystään, kunhan siinä vain oli urheilu-uutisia. Se oli sille aivan samantekevää. Se ei kyennyt tajuamaan, kuinka tärkeätä niin. suunnattomalle paikkakunnalle oli omistaa kaksi kukoistavaa ja toisiaan vastustavaa jokapäiväistä puhetorvea. Ja tuo alkuperäinen poikapula pysyi sekin aina uhkaamassa.

Ja juuri tätä poikapulaa Denry käsitteli väsymättä ja nerokkaasti, kunnes Päivälehdellä viimein oli jonkinlainen oma armeija ja kaduilla raivoava sorto ja teurastus, joka tuotti väestölle niin suurta huvia, muuttui hiukan vähemmässä määrin yksipuoliseksi.

Viikkoa ennen Merkkitorven vuosipäivää Denry sai kuulla että Merkkitorvi salaisesti pelkäsi Päivälehden armeijan ryhtyvän häiritsemään sen komeata juhlakulkuetta ja että Merkkitorvi oli valmis musertamaan Päivälehden armeijan keinolla millä hyvänsä. Hän nauroi; hän sanoi, ettei välittänyt siitä tuon taivaallista. Siihen aikaan olivat vihollisuudet yltyneet verraten kiivaiksi; veri kuohui kuumana ja kumpikin lehti oli kilpailun kiihdyttämänä osittain unohtanut, mikä oli suuren puhetorven arvolle sopivaa. Sattumalta osui jännittävä paikallinen jalkapallokilpailu — Knypen-Bursleyn välinen — juuri juhlakulkuelauantaiksi. Kilpailijain toimenpiteet tapahtuman selostamiseksi olivat yhtä jännittäviä kuin itse kilpailukin, ja tämä ottelu näytti tavallaan kärjistävän sanomalehtitaistelun, varsinkin koska Päivälehti kannatti Bursleyä ja Merkkitorven oli sen vuoksi pakko kannattaa Knypea.

Kaikkien uhkapelin lakien mukaan olisi tuona historiallisena lauantaina pitänyt sattua jokin este. Puhelimen tai, sähkölennättimen olisi pitänyt särkyä tai sateen tehdä koko kilpailu mahdottomaksi; mutta mitään estettä ei sattunut. Ja puolikuudelta eräänä loistavana iltapäivänä marraskuun alussa Päivälehti joutui painokoneeseen sisältäen kerrassaan loistavan kuvauksen siitä, kuinka Bursley oli (ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassaan) lyönyt Knypen tuloksella 1-0. Herra Myson oli ylpeä. Herra Mysonia halutti tietää, pystyisikö Merkkitorvi voittamaan hänen kuvaustaan. Mitä tuli Merkkitorven juhlakulkueeseen — no niin, herra Myson ja Päivälehden ensimmäinen aputoimittaja vilkaisivat toinen toiseensa ja hymyilivät.

Ja muutamaa minuuttia myöhemmin Päivälehden pojat syöksyivät ulos toimistosta kainalossaan sanomalehtitukut — ehdottomasti Merkkitorvea varhempina.

Asiain ollessa tällä kannalla alkoi Päivälehden pojille tapahtua jotain odottamatonta. Päivälehden jakelutoimiston ovi avautui Stanway Rentsiin, joka on vähäinen kujanne oikeassa sivukatujen sokkelossa Kruunu-aukion takana. Stanway Rentsissä sijaitsi pieni tavara-aitta, jossa iltapäivähuhujen mukaan oli määrä avata ilmainen keittotarjoilu. Ja juuri ennenkuin Päivälehden jalkapallonumero valmistui Marinonissaan, se avattiinkin toden teolla ja sen houkuttelevasta ovesta tunkihe tuoksua — ei suinkaan kertoen keitosta, vaan paahdetusta juustosta ja kuumasta hillosta — tuoksua sellaista, ettei moinen ollut koskaan ennen kutkuttanut Päivälehden pojan sieraimia, ainoalaatuista ja kaikkivaltiasta tuoksua. Useat pojista (nämä olivat, sen voin peittelemättä ilmoittaa, Päivälehden asian kavaltajia, vakoojia ja vieraita juonittelijoita) hyökkäsivät epäröimättä sisään huutaen, että paahdettuja juustovoileipiä ja hilloleivoksia jaeltaisiin oikoisenaan kaikille todellisille sanomalehtipojille.

Koko lauma seurasi heitä — kymmenet, toista sataa, odottaen tuossa tuokiossa sukeltavansa jälleen esiin hampaat täydessä toimessa, seurasi kuin lampaat läävään.

Ja ovi sulkeutui.

Repaleiselle armeijalle tarjoiltiinkin paahdettua juustoa ja lämpimiä hilloleivoksia — mutta ei suinkaan kiireen vilkkaa. Ja kun pojat tunkeilivat täyteen ahdettuina ovea kohti, neuvoi hellä ihmisystävä, joka oli heitä ravinnut, heitä poistumaan toisesta ovesta, ja he huomasivat joutuneensa lauta-aidan ympäröimään pihaan, jonka kaksoisportti ei ottanut vähääkään auetakseen. Ja myöskin aitan ovi oli suljettu. Ja sikäli kuin juusto ja hillo ennättivät kadota, kohosi ilmaan raivonhuutoja. Piha oli niin lähellä Päivälehden toimistoa, että saattoi hyvin nähdä tämän savutorvet. Eivätkä huudot aiheuttaneet kuitenkaan mitään vastausta Päivälehden valtiailta, jotka onnittelivat toisiaan oivallisesta kilpailukuvauksestaan, nopeudestaan joutua painovalmiiksi ja armeijansa uskollisuudesta.

Lienee tarpeetonta sanoa, että Merkkitorvi epäsi kaiken osallisuuden tähän harvinaiseen kepposeen, joka oli houkutellut Päivälehden armeijan ansaan hajun avulla. Voiko sitä tehdä vastuunalaiseksi epäitsekkäiden kannattajainsa hurjisteluista?… Tämä pelottava kepponen todisti kuitenkin, kuinka kuumana veri kuohui kahden suuren kilpailijalehden jännittävässä taistelussa. Kaikkitietäväiset kuiskailivat, että Denry Machin oli lopultakin joutunut tappiolle tänä ratkaisevana päivänä.

IV.

Snapen sirkus oli pohjoisen Staffordshiren suuria loistolaitoksia vyöryttäen komeuksiaan kaupungista toiseen ja valliten poikien haaveita sukupolvesta toiseen. Sen pääkortteri sijaitsi Axessa, kymmenen peninkulman päässä Hanbridgestä, mutta ukko Snapen rikkaus oli pääasiallisesti peräisin Kaupunkiviisikosta. Siihen aikaan kuin Merkkitorven ja Päivälehden välillä puhkesi taistelu, se oli jo alkanut rappeutua. Iäkäs omistaja oli äskettäin kuollut ja nimi ja hevoset ja vaunut ja huolellisesti paikatut teltat oli myyty vieraille. Vuosijuhla- ja jalkapallokilpailu-lauantaina (joka oli myöskin Martinmessun lauantai) tämä sirkus majaili Oldcastlessa, Kaupunkiviisikon liepeellä, missä se antoi kauden viimeisiä näytäntöjä. Eivät edes pojatkaan mene sirkukseen keskellä Kaupunkiviisikon talvea. Merkkitorvi oli vuokrannut juhlakulkueeseen sopivan osan Snapen laitosta loppuosaksi iltapäivää ja alkuillaksi. Ja ohjeiden mukaan oli koko kulkueen oltava Merkkitorven toimiston luona täydessä marssikunnossa viimeistään kello viideltä.

Mutta kello neljältä saapui joukko herrasmiehiä nauharuusuke napinreiässä ja Merkkitorven ilmoitustaulu kädessä puuhakkaina ja huohottaen Oldcastlen markkina-aukiolle kertoen, että ohjelma oli muutettu viime tuokiossa, jotta tehtäisiin tyhjiksi erinäiset juonittelut, joita pelättiin häikäilemättömän Päivälehden taholta. Kulkue oli jaettava kolmeen ryhmään, joista pääjoukon oli saavuttava Hanbridgeen "takateitse" ja molempien toisten oli lähdettävä Bursley'iin ja Longshaw'hon. Tällä tapaa saataisiin reklaamitoiminta jaetuksi ja paikkakunnan päätekijöille osoitettaisiin samanlaista kunniaa kullekin.

Erikoisesti valmistetut liput, viirit ja nauhat, joissa oli sanat:

"MERKKITORVI Kolmikymmenviisivuotisjuhla" jne,

oli jo kohotettu ja ripustettu ja kääritty vaunujen kullatulle harjalle. Ja tuokion viivyteltyään matkue lähti liikkeelle jakaantuen Karjatorin alapäässä. Hanbridgeä varten valittua osastoa johtivat suunnattomat Jupiterin vaunut, joissa oli kuusi pyörää ja kuusikolmatta allegorillamaista kuvaa (kuten klovnin oli tapana sanoa); niitä veti kuusi kirjavaa hevosta, joita ohjattiin valkoisin suitsin. Näissä vaunuissa oli ikkunallinen päällystä (suuremmissa näytäntötilaisuuksissa niitä käytettiin toisinaan pilettimyymälänä), ja sisälle oli sijoittunut muuan Merkkitorven valtuutetuista; sieltä hän ohjasi kulkueen matkaa.

Turhaa olisi koettaa kauemmin salata, ettei Jupiterin vaunujen sisustassa majaileva Merkkitorven valtuutettu itse asiassa ollutkaan mikään Merkkitorven valtuutettu. Hän oli Denry Machin, ei yksikään toinen. Tästä ainoasta seikasta saattaa käsittää, missä määrin suurten julkisten puhetorvien edustajat olivat unohtaneet, mitä heidän arvonsa ja säädyllisyys vaativat. Luolassaan lymyillen Denry opasti Merkkitorven reklaamikulkueen pääjoukon kaikenkaltaisia syrjäteitä pitkin Hanbridgen laitaosien ympäritse ja sitten itse kaupunkiin kukkulan puolelta. Ja lopulta nuo kymmenet ajoneuvot pysähtyivät Crapperinkadulle sen vaatimattomien asujanten iloksi.

Denry astui ulos ja lähti viattomana käymään kohti oman lehtensä toimistoa, joka sijaitsi lähellä. Alkoi jo olla myöhäistä. Vangittujen Päivälehden poikien ensimmäiset ulvahdukset rupesivat juuri kajahtelemaan syksyisessä ilmassa.

Äkkiä Denryä tervehti muuan nuori mies.

"Halloo, Machin!" huusi tuo nuori mies. "Minkä vuoksi olet ajanut partasi? Tuskin olin tuntea sinua."

"Koska se huvitti minua, Swetnam", sanoi Denry, joka oli ilmeisesti ymmällään.

Hän oli nuorin Swetnamin pojista; heidän välilleen oli kehittynyt jonkinlainen juro ystävyyssuhde.

"Kuuleppas", sanoi Swetnam salaperäisesti, ikäänkuin noudattaen äkillistä mielijohdetta; "minä kuulin, että Merkkitorven miehet aikoivat toimittaa pinteeseen kaikki teidän pojat tänä iltapäivänä, ja luulen heidän onnistuneen siinä. Kuuntelehan tuota!" (Swetnamin isä oli läheisissä suhteissa Merkkitorven toimitukseen.)

"Tiedän sen", vastasi Denry.

"Mutta tarkoitan — lehtineen päivineen."

"Tiedän sen", sanoi Denry.

"Ohoo!" mutisi Swetnam.

"Mutta minäpä kerron sinulle salaisuuden", lisäsi Denry. "Ne eivät ole tämänpäiväisiä lehtiä. Ne ovat eilispäiväisiä ja viimeviikkoisia ja viimekuukautisia. Me olemme erikoisesti keräilleet niitä tätä varten ja säilyttäneet ne siisteinä ja hyvännäköisinä."

"Sinulla niitä on aina varokeinoja!" mutisi Swetnam.

"Niin onkin", myönsi Denry.

Samassa tuokiossa hyökkäsi joukko miehiä Päivälehden toimistosta kainalossaan tukuittain oikeita jalkapallo-numeroita.

"Joutukaa!" huusi Denry heille. "Joutukaa! Tätä tietä! Heipä-hei, Swetnam."

Ja koko rivi katosi kulman taitse. Juuston avulla vangittujen poikien ulvonta yltyi äänekkäämmäksi.

V.

Sillä välin oli Merkkitorven toimistossa (joka sijaitsi vajaan kolmen sadan kyynärän päässä, mutta toisella puolen Kruunu-aukiota) epäluulo syventynyt levottomuudeksi, kun hetket kuluivat ja Snapen sirkuskulkue jäi itsepintaisesti ilmestymättä Oldcastlen tien horisonttiin. Merkkitorvi olisi puhelimitse tiedustellut asiaa Snapelta, mutta eihän sirkukseen pääse koskaan puhelimitse. Lehdestä soitettiin silloin Oldcastlen asiamiehelle, joka kauan nahjusteltuaan vastasi, että vaunukulkue oli lähtenyt Oldcastlesta määrähetkellä ja kaikista merkeistä päättäen täysin terveenä ja ripeänä. Sitten Merkkitorvi lähetti sissejä pitkin Oldcastlen tietä kannustamaan kulkuetta, ja sissit palasivat tyhjin toimin. Pessimistit vilkaisivat jo sellaiseen mahdollisuuteen, että koko kulkue oli pudonnut kanavaan Cauldonin sillalta. Lehti painettiin, postikääröt Knypea, Longshaw'ta, Bursleyä ja Turnhilliä varten lähetettiin junaan; pojat odottivat; kellonosoittimet jakeluosastossa ihan kiitivät eteenpäin. Oli järjestetty siten, että suurimman osan numeroita ja varsinkin ensimmäiset numerot saisivat pojat myydä itse kullatuista vaunuista. Johtaja epäröi kamalan tuokion ajan ja päätti sitten, ettei käynyt enää odottaminen, vaan että poikien oli myytävä lehteä entiseen tapaansa katukäytävältä ja katuojasta. Eihän voinut tietää, mitä Päivälehdellä oli mielessä.

Ja sitten hyökkäsi Merkkitorven poikia kymmenittäin tiehensä paperikasoilla sälytettyinä, mutta he olivat masentuneita poikia; he olivat aikoneet ajaa kullatuissa vaunuissa päästäkseen kahlaamasta loassa. Ja melkein ensimmäiseksi he näkivät Kruunuaukiolla Jupiterin vankkurit kaikessa loistossaan Heiluttaen Merkkitorven lippuja; ja perässä oli toisia, vaunuja. Nyt he eivät enää hyökänneet; he kiitivät kuin katapultin lennättäminä ja laskeutuivat kuin kärpäset ajoneuvoihin. Eräät miehet tahtoivat välttämättä ottaa heiltä lehdet ja maksaa niistä paikalla. Pojat hämmästyivät; he joutuivat peräti ymmälleen, mutta heillä ei ollut tapana evätä rahaa. Ja niin lähti kulkue matkaan Knypen tietä pitkin oman torvisoittokunnan sävelten raikuessa ja satakunnan pojan hurratessa vankkureissa. Sitten mainitut miehet ryhtyivät varsin kummaan tekoon: he repivät alas kaikki Merkkitorven liput ja asettivat sijaan Päivälehden tunnusmerkit.

Niin että koko se suuri ja valistunut yleisö, joka laumoittain vaelsi kotiin päin Knypen jalkapallokilpailusta, sai nähdä Päivälehden juhlakulkueen Merkkitorven juhlakulkueen sijasta ja voi tuskin uskoa silmiään. Ja Päivälehtiä myytiin summittain vaunuista. Knypen asemalla kulkue teki kaarroksen ja palasi Hanbridgeen, ja lopulta, monenkertaisen triumfin jälkeen, se pysähtyi kaikkine Päivälehti-koristeineen Merkkitorven toimiston edustalle; ja Denry sukelsi esiin luolastaan. Denryn miehet kiitivät tiehensä tukut kainalossa.

"Ovat myöhästyneet puolitoista tuntia", sanoi Denry tyynesti eräälle Merkkitorven omistajista, joka seisoi katukäytävällä. "Mutta minun onnistui tuoda ne tänne. Minua halutti käväistä kiittämässä teitä siitä, että toimititte meidän pojille niin oivan kestityksen."

Puhelimet hymisivät kertoen uutisia samanlaisista Päivälehden juhlakulkueista Longshaw'ssa ja Bursleyssä. Eikä paikkakunnalla ollut ainoatakaan ensiluokkaista ravintolaa, missä ei olisi ihmetellen ihailtu tuon suurenmoisen vekkulin, Denry Machinin hävytöntä, voittamatonta julkeutta. Moni ennusti oikeudenkäyntejä, mutta siitä oltiin yksimielisiä, että Merkkitorvi oli aloittanut tuon julkeuskilpailun pyydystämällä satimeen Päivälehden pojat, jotta saisi vakuutetuksi pyhän rauhan toitotetulle juhlakulkueelleen.

Eikä Denry jättänyt vielä sittenkään Merkkitorvea rauhaan.

Päivälehden erikoisessa jalkapallonumerossa oli ensinnäkin ilmoitus, että Kaupunkiviisikon Päivälehti panisi toimeen Martinmessu-juhlia. Ja samana aamuna sai jokainen Yleisen säästöklubin jäsen kutsun näihin juhliin. Niitä oli kolme, ja ne vietettiin julkisilla paikoilla Hanbridgessä, Bursleyssä ja Longshaw'ssa. Ne kävivät tavalliseen Kaupunkiviisikon markkinain tyyliin, s.o.: niissä oli karuselleja, näyttelyitä, piparkakkumyymälöitä, keinuja, kilpailuja. Mutta kuhunkin tilaisuuteen oli järjestetty aivan uusi ja perin yksinkertainen huvitus. Siihen kuului sarja pieniä rautatien merkkilaitteita.

"Käykää esiin! Käykää esiin!" huusivat hoitajat. "Iskekää alas merkkilaite! Saatte paketin Turkin makeata. Iskekää alas merkkilaite!"

Ja kun merkkilaite oli isketty alas, huusivat miehet:

"Me käärimme sen teille Merkkitorven erikoiseen vuosijuhlanumeroon."

Ja ylenkatseellisesti he repivät sopiviksi siekaleiksi Merkkitorven numeroita, jotka olivat maksaneet Denrylle ja Kumpp:lle puoli pennyä kappale, ja käärivät Turkin makean siihen ja läjähyttivät sen saajan käteen.

Ja koko markkinakenttä peittyi repaleisiin ja likaantuneisiin Merkkitorven numeroihin. Ihmiset kahlasivat nilkkojaan myöten Merkkitorvessa.

Asiasta puhuttiin kaiken sunnuntaita. Harva asia on nostattanut Kaupunkiviisikossa enemmän juoruja kuin Denryn keksimä ja suorittama suunnaton kepponen. Merkkitorvea kohdannutta siveellistä tappiota pidettiin melkein tuhoisana. Ja nyt ei enää pohdittu oikeudenkäynnin mahdollisuutta, vaan sen luultavuutta.

Maanantaina ostettiin molempia lehtiä varsin levottomina. Jokainen paloi halusta saada tietää, mitä kummankin toimitus sanoisi.

Mutta ei kummassakaan lehdessä ollut ainuttakaan sanaa koko asiasta. Molemmat olivat päättäneet pitää suunsa; kumpikin pelkäsi. Merkkitorvi pelkäsi, ettei se hätätilassa voisikaan todistaa itseään syyttömäksi siihen rikokseen, että joukko poikia oli narrattu vankeuteen paahdetun juuston ja kuuman hillon avulla. Merkkitorven oli myöskin otettava huomioon pahasti kolhaistu arvokkuutensa; moisille haavoille on äänettömyys paras hoitotapa. Päivälehteä pelotti monikin seikka. Se oli itse asiassa ajanut kullatut vaununsa yli kaikkien kymmenen käskyn. Sitä paitsi se oli voittanut helposti tuossa suurenmoisessa kiistassa. Se oli tavattoman tietoinen kunniastaan.

Denry lähti Blackpooliin, epäilemättä kasvattamaan partaansa.

Todistukseksi Päivälehden siveellisestä ja aineellisesta voitosta mainittakoon, että pian sen jälkeen tiedusteli neljä varakasta miestä Päivälehden yhtiön osakkeita. Ja tähän se juttu muuten loppuikin. Sillä nämä henkilöt, jotka hankkivat itselleen etuoikeuden osake-enemmistöön, olivat Merkkitorven lähettämiä. Näillä aseilla varustettuna Merkkitorvi teki sovinnon kilpailijansa kanssa ja tappoi sen sitten molemminpuolisesta suostumuksesta. Sen kuolema ei maksanut niinkään vähää, mutta kuitenkin vähemmän kuin vuoden voiton Merkkitorvesta. Denry arveli "saaneensa rokkiinsa". Mutta sydämensä syvyydessä hän iloitsi siitä. Hän oli nähnyt liian huolestuttavan vilahduksen sanomalehtimiestoiminnan vaivoista ja vaaroista halutakseen jatkaa sitä. Hän oli voittanut loistavasti kilpailussa, ja hänelle moiset voitot olivat itse elämää. Hänen velikultamaineensa oli paljoa suurempi kuin konsanaan ennen. Jos häntä olisi haluttanut, niin hänet olisi valittu alahuoneeseen juhlakulkueensa ja Martinmessu-juhlansa voimasta.

Hiukan häveten yhtiökumppaninsa liioitteluja herra Myson palasi Manchesteriin.

Ja Merkkitorvi ryhtyi jälleen yksinoikeutenaan hallitsemaan neljännesmiljoonan ihmisen mielipiteitä, eikä sen kimppuun ole sen koommin milloinkaan hyökätty.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings