XI LUKU.

Alpeilla.

I.

Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen tukemina.

Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi Merkkitorvi (joka oli kertonut häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi) ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.

Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta, joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa. Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa, että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää kyllästymistä.

Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika, ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja kuitenkin… No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen, tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa. Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman tyynin ilmein.

"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.

"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.

Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.

Syötyään päivällistä ravintolavaunussa — ilman sampanjaa, koska se oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä — he tunsivat olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun, salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä, auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän murteensa.

Hän sanoi itsekseen:

"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."

Ja sitten hän sanoi ääneen:

"Tämä juna ei ole hulluimpia!"

"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja päivällisiä!"

Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.

Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi, että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin hyviä. Ja Denry sanoi:

"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On aikomus koettaa Pridoux'ta."

Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se aikoi pysähtyä Juraan.

"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken vaiettuaan.

"O-on", sanoi Denry.

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"

"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."

"Milloin kävitte siellä?"

"Oh! Pari vuotta sitten."

"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos! Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."

"Niin ovat."

"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän perästä se alkaa hermostuttaa heitä."

"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni…"

Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti.

"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"

Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.

"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.

"Sen monokkelijussin kanssa."

"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin ääniä. Mikä hän on miehiään?"

"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet naimisissa kaksi vuotta."

II.

He seisoivat Hôtel Beau-Siten parvekkeella Mont Pridoux'ssa. Hiukan alempana oikealla sijaitsi toinen hotelli, Métropole, jonka keskitornissa liehui punavalkoinen Sveitsin lippu. Vähän alempana sitä oli Montreux'n vuoriradan pääteasema. Rata ulottui jyrkännettä myöten suoraan Montreux'n kattoihin sähkölennätinlangan lailla. Sillä ryömi kaksi leikkijunaa toisiaan kohti ikäänkuin kärpäset, jotka nousevat ja laskeutuvat seinää myöten. Toisella puolen hotellisarjaa, joka muodostaa Montreux'n, oli kaistale vettä ja veden toisella puolen jono kukkuloita, joiden huiput hohtivat valkoisina.

"Vai nuo ne nyt ovat Alppeja!" huudahti Nellie.

Hän tunsi pettymystä, samoin Denrykin. Mutta kun Denry sai matkailuoppaasta ja kyselemällä tietää, että järvikaistale oli seitsemän peninkulman pituinen ja korkeimmat huiput kohosivat kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolelle ja sijaitsivat viidenkolmatta peninkulman päässä, silloin Nellien suu avautui sepposen selälleen ja hän oli tyytyväinen.

Hôtel Beau-Site miellytti heitä. Eräs herra, joka tiesi, mitä puhui, oli suositellut sitä Denrylle Sveitsin parhaana hotellina. "Älkää antako hintojen johtaa itseänne harhaan", oli hän sanonut. Eikä Denry antanutkaan. Hän maksoi Beau-Sitessa kuusitoista frangia päivässä heistä molemmista, ja sormikulhojen puute tuntui hänestä oikeastaan huojennukselta. Kaikki oli erittäin hyvää paitsi toisinaan kuuma vesi. Kannuissa oli tosin legenda "kuumaa vettä", mutta välistä nämä kaksi sanaa olivat ainoa todistus veden lämmöstä. Toiselta puolen voi taas makuuhuoneet tehdä tukahduttaviksi vain kiertämällä kampea; ja ikkunat olivat kaksinkertaiset. Nellie oli ihmeen kekseliäs. He söivät aamiaista vuoteessa ja hän säästi voita ja hunajaa aamiaistarjottimelta iltapäiväteetä varten, joka ei kuulunut ruokailujärjestykseen. Hän sai voin pysymään jääkylmänä jättämällä sen vain ikkunan ulkopuolelle yöksi. Ja Denry ihaili moista taloustaitoa.

Toiset vieraat osoittausivat mukaviksi, hauskoiksi ihmisiksi, joissa ei ollut liikaa tärkkelystä, kuten Denry sanoi. Kummastuksekseen he saivat kuulla, että muuan lörpöttelevä kolmikymmenviisivuotias pikku rouva, joka jutteli kaikkien kanssa ja pian kutsui Denryn ja Nellien huoneeseensa teelle, oli todellinen venäläinen kreivitär, vierasluettelon mukaan "Kreivitär Ruhl (palvelijattarineen) Moskovasta." Hänen huoneensa oli siivottomin, minkä Nellie oli koskaan nähnyt, ja teekutsut kuin mitkäkin ulkoilmakekkerit. Mutta olihan jännittävää juoda teetä venäläisen kreivittären luona… (Salaliittoja! Nihilismiä! Salapoliiseja! Marmoripalatseja!)… Nuo vierasluettelot ihan salpasivat hengen. Niitä oli sivumäärin; kymmenittäin hotelleja, tuhansittain nimiä, melkein kaikki englantilaisia — ja kaikki ihmisiä, jotka saapuivat Sveitsiin talvella, koska heillä ei ollut muuta tehtävää. Denry ja Nellie kylpivät korrektisuudessa kuin kylvyssä.

Ainoat henkilöt hotellissa, joiden kanssa he eivät "tulleet toimeen" eivätkä "päässeet pitkälle", kuuluivat erääseen sotilasperheeseen, jota johtivat majuri Clutterbuck ja hänen vaimonsa. He istuivat ison pöydän ääressä eräässä nurkassa — isä, äiti, joukko lapsia, käly, sisar, kotiopettajatar, — kaiken kaikkiaan kahdeksan päätä; ja kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta he tuntuivat vetävän ympärilleen suojaavan rajaviivan. He moitiskelivat hotellia; he pelasivat bridgeä (silloin uusi peli); ja kerran kun Denry ja kreivitär pelasivat heidän kanssaan (Denry oli näet oikea korttimestari) shillingin pisteistä, hän kuuli kälyn sanovan, ettei kapteeni Deverax varmaankaan pelaisi shillingin pisteistä. Tämä oli ensimmäinen huhu kapteeni Deverax'n olemassaolosta; mutta myöhemmin kapteeni Deverax alkoi tulla puheeksi useita kertoja päivässä. Kapteeni Deverax'ta odotettiin heidän seuraansa, ja kaikesta päättäen hän oli aivan erikoinen miehekseen. Pian oli koko muu hotelliyleisö asettunut sotakannalle kapteeni Deverax'han nähden. Sitten saapui muuan Clutterbuckien serkku, hymyilevä, kylmä, haituvainen nainen selittäen päättäväisesti, ettei Hôtel Beau-Site soveltuisi laisinkaan kapteeni Deverax'lle. Tämä serkku kiihdytti Denryn vihamielisyyttä merkillisellä tavalla. Hän uskoi kreivittärelle (joka yhdisti kaikki lahkokunnat) arvelunsa, että Denry ja Nellie olivat häämatkallaan. Illalla tiedusti kreivitär eräässä salin nurkassa Nellieltä hienotunteisesti, mutta suorasukaisesti, oliko tämä ollut kauan naimisissa. "En", sanoi Nellie. "Kuukaudenko?" kysyi kreivitär hymyillen. "E—ei", sanoi Nellie.

Seuraavana päivänä sen tiesi koko hotelli. Koko tuo suuri valherakennus, jonka Denry ja Nellie olivat työläästi pystyttäneet, luhistui yhdestä ainoasta sanasta, ja siinä nämä molemmat nyt seisoivat punastuen rikollisina.

Hotelli oli ihastuksissaan. Hotellissa iloitaan enemmän vastanaineesta pariskunnasta kuin viidestäkymmenestä lapsirikkaasta perheestä.

Mutta samana päivänä hotellia kohtasi kova isku. Clutterbuckien serkku oli selittänyt, että makuusuojakaluston puutteellisuuden vuoksi hänen oli ollut pakko käyttää sohvaa vaatekaappina. Sitten puhuttiin taasen kapteeni Deverax'sta. Ja päivällisellä tuli sitten tiettäväksi — taivas tietää miten! — että koko Clutterbuckien joukko oli ilmoittanut siirtyvänsä Hôtel Métropoleen. He olivat myöskin koettaneet saada kreivittären mukaansa, mutta onnistumatta yrityksessään.

Nyt oli asian laita sellainen, että Hôtel Beau-Siten vieraissa oli aina vallinnut julkinen ylenkatse kilpailevaa hotellia kohtaan, joka oli yhtä frangia kalliimpi päivässä ja kuuluisa uudesta ja runsaasta kalustostaan. Métropolessa oli orkesterisoittoa kahdesti viikossa ja englantilaiset jumalanpalvelukset pidettiin sen salissa; ja se oli Beau-Sitea isompi. Näistä seikoista huolimatta olivat Beau-Siten vieraat halveksivinaan sitä väittäen ruokaa huonommaksi ja vieraita keikareiksi. Beau-Sitessa oli uskonkappaleena, että Beau-Site oli paras hotelli siinä vuoristossa, ellei koko Sveitsissä.

Tämä Clutterbuckien luopumus oli kerrassaan hävytöntä! Kuinka ihmeessä voi juljeta astua isännän luo ja ilmoittaa hänelle, että nyt oli aikomus hyljätä hänet ja siirtyä kilpailijan puolelle?

Vielä muuan seikka: yhdeksän tai kymmenen hengen siirtyminen hotellista toiseen merkitsi sitä, että Métropole saisi ehdottomasti suuremman asujamiston kuin Beau-Site, ja lukumäärään nähden kilvoittelu oli varsin kiihkeä. "No niin", sanoi Beau-Site, "antaa niiden mennä! Ja viekööt vain kapteeni Deverax'nsa! Sitten täällä saa olla rauhassa!" Ja niin puhkesi tuhoisin kaikista riidoista — kilpailu kilpailevien hotellien vieraiden kesken. Métropole oli lähettänyt yleisen kutsun tanssiaisiin, ja Clutterbuckien ennenkuulumattoman menettelyn vuoksi heräsi kysymys, eikö Beau-Siten pitäisi boikotoida tanssiaisia. Asia ratkaistiin kuitenkin siten, että tehoisimmin vaikutettaisiin lähtemällä kriitillinen nenä ilmassa ja tekemällä epäedullisia vertauksia Beau-Siten oloihin. Beau-Site muuttui äkkiä täydelliseksi vieraittensa silmissä. Ei sanottu enää sanaakaan siitä, että kuumassa vedessä oli jääkuori. Ja uskomattoman varmoina Clutterbuckit antoivat matkatavarainsa liukua reessä Métropoleen keskellä kirkasta päivää ja uskollisten ylenkatsetta.

III.

Tähtien tuikkiessa lähti Beau-Siten tanssiva osa helisevissä reissä lumen poikki Métropolen tanssiaisiin. Matka ei ollut pitkä, mutta kyllin pitkä osoittaakseen turkikset riittämättömiksi kahdenkymmenen asteen vuoristopakkasessa ja myöskin kyllin pitkä saattaakseen seurueen tekemään sellaisen yleisen lopullisen sopimuksen, että sen oli esiinnyttävä kylmästi ja kriitillisesti Métropolen kullatuissa saleissa. Huhu kertoi kapteeni Deverax'n saapuneen, ja jokainen oli sitä mieltä, että hän oli varmasti sietämätön tolvana, paitsi kreivitär Ruhl, joka ei koskaan käyttänyt tulvana virtailevaa outoa englanninkieltään puhuakseen kenestäkään pahaa.

Métropolen kullatut salit olivat todellakin suurenmoisia. Hotelli oli epäämättä isompi kuin Beau-Site, uudempi, rikkaammin sisustettu. Sen asujamet olivat myöskin mahtavia käytökseltään, joka ärsytti toisia, mutta jolle ei mahtanut mitään. Sen vuoksi Beau-Siten vieraiden täytyi liikkuessaan edes ja takaisin noiden kristallikruunujen alla tyytyä vain pysymään ylpeän välinpitämättöminä. Nellie esimerkiksi ei mitenkään kyennyt siihen. Eikä Denrykään suoriutunut siitä hyvin. Joka tapauksessa Denry sai kerran lyödyksi hyppysille rouva Clutterbuckin hääräilevää serkkua.

"Kapteeni Deverax on saapunut", sanoi viimeksi mainittu. "Hän tuli kovin myöhään. Hän tulee saliin tuossa tuokiossa. Me panemme hänet johtamaan kotiljonkia."

"Kapteeni Deverax?" tiedusti Denry.

"Niin. Olettehan kuullut meidän puhuvan hänestä", sanoi serkku loukkaantuneena.

"Mahdollisesti", virkkoi Denry. "En muista sitä."

Kuullessaan tämän lyhyen keskustelun tunsivat Beau-Siten kohortit, että Denryssä heillä oli lupaava sankari.

Denryä odotti kuitenkin harmillinen yllätys.

Hissi laskeutui, ja työntäen omituisesti molemmin käsivarsin sen kaksoisovea, ikäänkuin pantomiimihaltia esiintyessään lumotusta linnasta, siitä astui uljaasti ulos pitkä laiha mies lähestyen seuruetta teeskennellyn sirosti. Mutta ennenkuin hän ennätti seurueen luo, hyökkäsi joukko nuoria naisia häntä kohti ikäänkuin aikoen tehdä itsemurhan hirttäytymällä hänen kaulaansa. Hänellä oli yllään frakkipuku yksityiskohdiltaan niin virheetön, että se olisi vetänyt vertoja yksinpä päätarjoilijankin asulle. Ja vasemmassa silmässä hänellä oli monokkeli. Juuri tuo monokkeli sai Denryn hätkähtämään. Parin silmänräpäyksen ajaksi hän sai karkoitetuksi tuon tunnelman. Mutta tarkastettuaan vielä kaksi silmänräpäystä hän totesi epäämättä, että se oli sama monokkeli kuin taanoin junassa. Ja Denryssä heräsi pahoja aavistuksia…

"Kapteeni Deverax?" huudahtivat useat äänet.

Nuorten ja kypsyneiden kaunottarien tapa tarrautua kapteenin ympärille, joka oli iältään neljäkymmentä (eikä edes kauniskaan), oli todellakin kerrassaan merkillistä Hôtel Beau-Siten miehisestä väestöstä. Yksinpä venäläinen pikku kreivitärkin liittyi heti häneen. Ja arvonimensä, seurustelutarmonsa ja persoonallisen erikoisuutensa perusteella hän pääsi luonnollisesti voitolle muista.

"Tunnetko hänet?" kuiskasi Denry vaimolleen.

Nellie nyökkäsi. "Hän näyttää verraten mukavalta", hän sanoi arastellen.

"Mukavalta!" toisti Denry. "Hän on aika aasi, koko mies!"

Ja enemmistö Beau-Siten joukkoa yhtyi Denryn tuomioon joko sanoin tai elein.

Kapteeni Deverax tuijotti tiukasti Denryyn; sitten hän hymyili epämääräisesti ja virkkoi venytellen: "Halloo! Mitä kuuluu?"

Ja he pudistivat toinen toisensa kättä.

"Tunnette siis hänet", mutisi joku Denrylle.

"Tunnenko hänet?… Pienestä pitäen."

Kysyjä vainusi pilaa, mutta se teki häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Oli varsin merkillistä, että vaikka Denry pitikin kapteeni Deverax'ta papukaijana, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta lievää tyytyväisyyttä sen johdosta, että he olivat tavallaan tuttavia… Ihmissydämen mysterioita!… Hän toivoi vilpittömästi, ettei olisi keskustellessaan junassa kapteenin kanssa puhunut varemmista Sveitsin-matkoista. Se oli vaarallista.

Tanssiin tuli hilpeyttä ja hauskuutta, joka oikeuttaa tanssiaiset pitämään itseään onnistuneina. Kotiljonki muodostui aivan suurenmoiseksi kapteeni Deverax'n johdolla. Illan kuluessa kapteeniin kohdistettiin kymmenittäin loukkaavia nimityksiä, mutta kenenkään vastaan sanomatta oltiin yhtä mieltä siinä, että mitä hyvänsä hän olisikaan tehnyt kevyen prikaatin etunenässä Balaklavan luona, niin kotiljonkien johtajana hän oli pelottava. Moni herroista tuntui kuitenkin väittävän, että jos mies, joka on mies, johtaa kotiljonkia, ei hänen pitäisi johtaa sitä liian hyvin, ellei tahdo käydä narrista.

Loppupuolella, kuuman keiton aikana, tapahtui onnettomuus. Denry oli tietänyt, että niin kävisi.

Kapteeni Deverax jutteli kunnioittavasti kuuntelevalle Nellielle maisemasta, kun kreivitär saapui paikalle lautanen kädessä.

"Ei, ei", vastusteli kreivitär. "Minä puolestani vihaan teidän vuorianne. Minä olen syntynyt arolla, missä kaikki on lakeata — lakeata! Vuoret tukahduttavat minut. Olen täällä vain lääkärini määräyksestä. Nämä vuoret hermostuttavat minua."

Hän kohautti olkapäitään.

Kapteeni Deverax hymyili.

"Teidän laitanne on samoin, eikö totta?" hän sanoi kääntyen Nellien puoleen.

"Ei suinkaan", sanoi Nellie yksinkertaisesti.

"Mutta miehenne kertoi minulle tuonoin, että kun te olitte Genevessä pari vuotta sitten, niin Mont Blancin näkeminen — tuota noin — kiusasi teitä."

"Mont Blancin näkeminen?" änkytti Nellie.

Jokainen tajusi, etteivät hän ja Denry olleet koskaan ennen käyneet Sveitsissä ja ettei heidän avioliittonsa todellakaan ollut kuukautta vanhempi. "Te käsititte minut väärin", sanoi Denry töykeästi. "Vaimoni ei ole käynyt Genevessä."

"Niinkö!" venytteli kapteeni Deverax.

Tuo "niinkö" sisälsi niin suuren määrän salaviittauksia, ylenkatsetta ja ylpeätä huvia, että Denry punastui, ja nähdessään miehensä posken Nellie punastui kilvan tämän kanssa ja voitti hänet helposti. Ihmisistä tuntui siltä, että joko Denry oli puhunut kapteenille puita heiniä tai ollut naimisissa ennenkin, Nelliensä tietämättä, ja viettänyt Genevessä hauskoja päiviä. Tilanne oli kiusallinen, vaikka se raukenikin itsestään lyhyessä ajassa. Se tuotti häpeätä Beau-Sitelle. Se merkitsi tappiota Hôtel Beau-Sitelle (joka oli frangin verran halvempi päivässä kuin Métropole) ja voittoa tuolle papukaijalle. Syy oli yksinomaan Denryn. Mutta hän sanoi itsekseen:

"Kyllä minä vielä maksan tuolle jussille."

Kotiin ajettaessa hän pysyi äänetönnä. Reissä, joissa ei ollut kreivitärtä mukana, oli pääasiallisena keskusteluaiheena se, että kapteeni oli hakkaillut suunnattomasti kreivitärtä ja että siitä näytti tulevan varma juttu.

IV.

Kapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla oli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla vuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman pituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä molemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän lojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset sanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä kaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista kahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon saakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan kelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään muutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei mikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi tehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut suksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan pituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa. Sillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen taitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten kyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella ennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli aivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa hienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi todellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata suksiparin.

Suksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä suuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän oli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja päästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui olemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä ja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan oli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina näihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin kolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä parin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä radan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat lautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän luisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Kuinka ihanaa!"

Ja sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Voi!… Voi!"

Sillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa maahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa, joihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa ja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän kiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat: "Katsokaas, kuinka mainiosti rouva Machin suoriutuu!"

Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.

Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.

"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.

Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan, hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista. Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.

Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.

"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.

"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."

"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili utelias tyttö.

"Ei", sanoi Nellie.

"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.

Seuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät olleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän kävi räätälin luona Montreux'ssa.

V.

Ruhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat olivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään, toisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia vuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään avara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin liikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla lumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan päässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla. Hän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi. Molemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei virkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille edes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta salaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä uudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se oli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa, jotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen vieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu, melkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut Beau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa, Clutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten kärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni johtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt Métropolessakin.

Ja sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman — Pietarista, kerrottiin — joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä pois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa käyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten arvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti kaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen heikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä tämän kanssa.

Tallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä hänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä tuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia yllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa huristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki Attalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään niin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä, kuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi tuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti kehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja kiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan, sillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä sukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti suksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin neljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki suunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja hevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten sukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden kyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran viivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri ja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista varemmin. "Varokaa varpaitanne", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen suksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn keskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään. Sukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat lumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan, missä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka jalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi avautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.

Hän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta reki oli jo hävinnyt hämärään.

"Sepä oli aika temppu, kreivitär!" sanoi Denry Nellielle. "Siitä kelpaa puhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika kiirettä! Tulee pian ihan pimeä."

"Mutta jos hän on kuollut!" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten hevosta.

"Eikö mitä!" sanoi Denry. "Näin hänen pyrkivän istualleen."

"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?"

"Se näyttää aika sievältä talolta", sanoi Denry. "Luullakseni hänestä olisi ikävä poistua siitä."

VI.

Kun Denry astui Beau-Siten ruokasaliin, joka oli tyhjennetty tanssiaisia varten, herätti hänen pukunsa huomiota enemmän omituisuudellaan kuin loistavuudellaan tai merkityksellään. Hänellä oli yllään jonkinlainen kiinalais-kuosinen nuttu, jonka hänen vaimonsa oli laatinut sinisestä palttinasta, sekä litteä kiinalainen hattu, jonka he olivat yhdessä kyhänneet pahvista. Mutta hänen reisiään verhosivat luonnottoman väljät ratsashousut, jotka olivat suurenmoisen ruudukkaat ja leikatut hullunkurisesti liioitellen englantilaista kuosia. Hän oli ostanut niitä varten kankaan Montreux'n räätäliltä. Niiden alapuolella oli perin tiukat säärystimet, nekin englantilaiset. Kysyttäessä, mitä tai ketä hän otaksui edustavansa, hän vastasi:

"Tietenkin kiinalaista ratsuväenkapteenia."

Ja hän tuikkasi monokkelin vasempaan silmäänsä ja tuijotti.

Yleensä odotettiin Nellien esiintyvän Lady Jane Greynä. Mutta hän ilmestyikin Punahilkkana yllään kreivitär Ruhlin unohtunut vaippa.

Heti hänet huomattuaan Denry riensi luokse liikutellen jalkojaan ja heilutellen monokkelia vasemmassa kädessään tavalla, joka muistutti voimakkaasti erästä koko seurueelle tuttua olentoa. Syntyi yleinen nauru. Ihmiset havaitsivat, että ajatus oli tavattoman hullunkurinen ja sukkela, ja nauru levisi kuin kulovalkea. Samalla eivät eräät henkilöt olleet kuitenkaan aivan varmoja siitä, ettei Denry ollut tässä irvikuvassaan harhautunut hiukkasen hienoimmasta mausta. Ja kaikki pelkäsivät salaisesti, että voisi tapahtua ikävyyksiä kapteeni Deverax'n saavuttua.

Mutta kapteeni Deverax ei saapunutkaan. Métropolen joukko tiesi kertoa, ettei häntä ollut näkynyt hotellissa päivällisellä; oletettiin hänen lähteneen Montreux'hon ja myöhästyneen vuoristojunasta.

"Molemmat tähtemme pimenneet samalla haavaa!" sanoi Denry, kun Clutterbuckit (edustaen koko Englannin historiaa) kummastuneina tuijottivat häneen.

"Kuinka niin?" huudahti Clutterbuckien serkku. "Kuka se toinen on?"

"Kreivitär", sanoi Denry. "Hän matkusti iltapäivällä — kello kolmelta."

Ja koko Métropolen joukko joutui murheen valtaan.

"Maailmassa on niin paljo yhteensattumuksia", sanoi Denry painokkaasti.

"Ette suinkaan tarkoita sillä", virkkoi rouva Clutterbuck hermostuneesti naurahtaen, "että kapteeni Deverax on — hm — lähtenyt kreivittären perässä?"

"En suinkaan", vastasi Denry hurskastellen. "Sellaista ei ole koskaan juolahtanut päähäni."

"Minun mielestäni te olette kerrassaan omituinen ihminen, herra Machin", sanoi rouva Clutterbuck vihamielisenä ja laisinkaan uskomatta tätä vakuutusta. "Saisinko luvan kysyä, mikä tuo puku on olevinaan?"

"Kiinalaisen ratsuväenkapteenin", sanoi Denry kohottaen monokkeliaan.

Kaikesta huolimatta tanssiaiset onnistuivat oivallisesti, ja vähitellen suvaitsivat poissaolevan kapteeni Deverax'n jyrkimmätkin kannattajat nauraa Denryn kiinalaiseleille. Denry joutui myöskin johtamaan kotiljonkia ja sai siitä suuret kiitokset Beau-Sitelta. Vieraat olivat yhtä mieltä siitä, että Denry suoriutui kunniakkaasti, kun ottaa huomioon, ettei hänen nimensä ollut Deverax. Myöhemmin hän kävi konttorissa ja palattuaan kuiskasi vaimolleen:

"Kaikki on hyvin. Hän on palannut hengissä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tiedustin juuri puhelimitse."

Siitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä, jota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa siteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä oikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille katselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset nousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin — lumisade oli lakannut — koetti Denry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä.

VII.

Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti kirje kädessä.

Lopulta — kello läheni yhtätoista — pisti kapteeni Deverax raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat koristaneet Denryn sääriä.

"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"

Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole kertonut kenellekään teistä?"

"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."

Kapteeni näytti epäröivän tuokion.

"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."

"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"

"Niin", sanoi kapteeni.

"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni näytti kiitolliselta.

He astelivat kahden rataa kohti.

Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.

"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa, kun toinen käsi on siteessä?"

Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.

"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"

"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli likellä talonpoikaistalo — oli jo melkein pimeä."

"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.

"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.

"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.

"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä." Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset selvittämään tätä solmua.

"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."

Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.

"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain eilen iltapäivällä."

Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle, ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä. Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin tunnuslauseita.

Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti Métropolen jo lukumäärässäkin.

Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.

"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelle parahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa. Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin Kaupunkiviisikosta."

Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.