III LUKU.

Muuttovaunut.

I.

"Hyvää iltaa, neiti Earp", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän oli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin kansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne kokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.

"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut hänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.

Oli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka kuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin lujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin tuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään yksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita. Hänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä; sen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin viidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä tavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen. Yhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: "Tuo nainen tuntee ihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan." Ja seuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: "Mikä yksinkertainen pikku olento hän onkaan!" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen sellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli kova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen sukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä. Nopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan tehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.

"Saanko käydä sisään tuokioksi?" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa äänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli myöntänyt hänelle illallistanssin.

"Tehkää niin hyvin", sanoi Ruth.

Palttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi astuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.

Ruth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona — alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli puoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita. Neito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti tyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli siinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet saamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia, ja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen vararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi hoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet hänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra Earpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän saattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin päätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan taloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena. Yleinen mielipide sanoi, että "olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen isä-hulttion hännässä."

"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme", huomautti Ruth varsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.

Niin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan toistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan itselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei ollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi hänen ikäänsä nähden.

"Niin, eikö olekin?" Denry vastasi.

Sitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla tuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli sopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa hurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.

"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp", hän sanoi ja pakottausi katsomaan neitoa silmiin.

"Vuokraako?" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään kuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo aikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.

"Niin", sanoi Denry.

"Mitä vuokraa?" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä mukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.

"Teidän", sanoi Denry.

"Minun!" hän mutisi. "Mutta mitä teillä on tekemistä minun vuokra-asiassani?" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän olisi sanonut: "Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun vuokra-asiassani?"

"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?" virkkoi Denry.

"Ei, sitä en tietänyt", vakuutti Ruth.

Denry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta. Mutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän vuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus; siinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu määrättyihin aloihin.

"Niin", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, "minä kerään vuokria."

"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä", virkkoi Ruth tuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.

Jos Denry olisi keksinyt jotain sukkelaa ja purevaa vastaukseksi tähän pistokseen, niin hän olisi saattanut eksyä kovan, tunteettoman liikemiehen osasta. Mutta hän ei saanut keksityksi mitään. Niin hän jatkoi vakavasti:

"Herra Herbert Calvert on uskonut kaikki kiinteistönsä minun hoitooni, ja hän on antanut minulle jyrkän määräyksen, ettei mitään vuokria ole jätettävä rästiin."

Ruth ei vastannut. Herra Calvert oli pienikasvuinen viisikymmenvuotias, joka oli ansainnut rahaa "välitystoimitsijan" salaperäisessä työssä. Maineeltaan hän oli todellakin paljoa kovempi kuin miksi Denry saattoi edes tekeytyäkään, ja Denry olikin hätkähtänyt aika lailla moisen asiakkaan ilmestyessä. Jos yksikään henkilö Bursleyssä kykeni armottomasti keräämään omat vuokransa, niin Herbert Calvertin täytyi olla se mies!

"Odottakaahan vähän", sanoi Denry edelleen ottaen taskustaan kirjan ja vilkaisten siihen, "te olette velkaa vuokran viideltä neljännekseltä — kolmekymmentä puntaa."

Hän tiesi kirjattakin tarkalleen, mitä Ruth oli velkaa, mutta kirja auttoi häntä pysymään tasapainossa, soi hänelle tarpeellista siveellistä tukea.

Vähääkään varoittamatta Ruth Earp purskahti pitkään ja hilpeään naurunhelinään. Hänen naurunsa oli paljoa sievempi kuin hänen kasvonsa. Hän nauroi hyvin. Bursleyn eduksi hän olisi voinut antaa opetusta naurussa yhtä hyvin kuin tanssissa, sillä Bursley ei naura sulavasti. Hänen naurunsa todisti, ettei hänellä ollut mitään huolia maailmassa ja ettei maailma ollut hänelle muuta kuin kevyen huvituksen lähde. Denry hymyili varovaisesti.

"Minulle tämä on tietysti pelkästään liikeasia", hän sanoi.

"Vai sellaista on herra Herbert Calvert tehnyt!" huudahti Ruth hilpeyden vähitellen rauetessa hiilokseksi. "Minä olinkin utelias tietämään, mitä ihmettä hän keksii! Luultavasti tiedätte kaiken herra Herbert Calvertista?" hän lisäsi.

"En", sanoi Denry; "en tiedä hänestä muuta paitsi että hän omistaa kiinteistöjä, jotka ovat minun hoidossani. Malttakaas", hän oikaisi, "luulen muistavani, että kerran pyyhin hänen nimensä teidän ohjelmastanne."

Ja hän sanoi itsekseen: "Siitä sait! Jos häntä haluttaa kujeilla niin hurjasti postimerkeistä, niin miksi en minäkin vuorostani…" Muisto siitä, että oli lyönyt juuri Herbert Calvertin laudalta Chellin kreivittären historiallisissa tanssiaisissa, sai hänet luottamaan lujemmin omaan kykyynsä suoriutua tästä kohtauksesta loistavasti.

Ruthin ääni kävi ankaraksi ja kylmäksi. Tuntui uskomattomalta, että hän oli vast'ikään nauranut.

"Minäpä kerron teille herra Herbert Calvertista." Hän äänsi sanansa verkkaisen, ankaran selvästi. "Herra Herbert Calvert käytti vuokrankantokäyntejään osoittaakseen minulle erikoista huomaavaisuutta. Yhteen aikaan hän oli — tuota noin — meni niin pitkälle, että tuskin tahtoi ottaa vastaan vuokrarahoja."

"Todellakin!" mutisi Denry ihan ymmällään siitä tavasta, millä herra Herbert Calvert osoitti "menneensä pitkälle".

"Niin", sanoi Ruth yhä vielä ankarasti ja vihaisesti. "Nainen ei tietenkään voi ratkaista sellaisia asioita ihan yht'äkkiä", hän jatkoi. "Ei tietenkään!" hän toisti.

"Eipä tietenkään", Denry myönteli käsittäen, että tässä vedottiin hänen elämänkokemukseensa ja ihmisluonnon syvään tuntemukseen.

"Ja kun sitten ratkaisin asian lopullisesti, ei herra Herbert Calvert, käyttäytynyt gentlemanin tavoin. Hän unohti, mitä velvollisuus omaa itseään ja minua kohtaan vaati. En viitsi kuvata teille, minkälaiseksi hän teki kohtauksen. Kerron tämän teille vain siksi, että tietäisitte asian. Sanalla sanoen, hän käyttäytyi hyvin sivistymättömästi. Eikä nainen unohda sellaista, herra Machin." Neidon silmät uhkasivat häntä. "Päätin rangaista herra Herbert Calvertia. Ajattelin, että koska hän ei välittänyt vuokrastaan ennen sitä — no niin, odottakoon sitä nyt! Olisin voinut sanoutua vapaaksi tästä huoneistosta. Mutta sitä en tehnyt. En käsittänyt, miksi minun olisi pitänyt joutua ikävyyksiin sen vuoksi, että herra Herbert Calvert oli unohtanut olevansa gentleman. Sanoin: odottakoon nyt vuokraansa, ja päätin itsekseni vartoa mitä hän uskaltaisi tehdä."

"En oikein ymmärrä teidän ajatustanne", tokaisi Denry.

"Kenties ette", keskeytti neito. "En odottanutkaan teidän ymmärtävän. Te ja herra Herbert Calvert…! Hän ei siis uskaltanut tehdä mitään itse, ja nyt hän palkkaa teidät sijastaan tähän likaiseen työhön. Hyvä on! Hyvä on!…" Hän kohotti uhmaavana päätään. "Miten käy, ellen maksakaan vuokraa?"

"Minun täytyy antaa asiain kehittyä menojaan", sanoi Denry ystävällisesti hymyillen.

"Olkoon menneeksi sitten", vastasi Ruth Earp. "Kun antautuu tekemisiin herra Herbert Calvertin kaltaisten ihmisten kanssa, niin täytyy vastata seurauksista! Minulle se on joka tapauksessa samantekevää."

"Eikö teidän sopisi maksaa edes osaa?" tiedusti Denry yhä suopeampana.

"Sopisi!" huudahti Ruth. "Sopii varsin hyvin, mutta minä en halua. En maksa penniäkään, ennenkuin on pakko. Koettakoon herra Herbert Calvert pahintaan, silloin maksan. Mutta en ennen! Ja koko kaupunki saa kuulla kaiken herra Herbert Calvertista!"

"Vai niin", nauroi Denry keveästi.

"Sopisi!" toisti Ruth ylenkatseellisesti. "Luullakseni jokainen Bursleyssä tietää, että minun toimintapiirini kasvaa vuosi vuodelta!… Sopisi!"

"Se on siis lopullinen vastauksenne, neiti Earp?"

"Niin on!" sanoi neiti Earp.

Denry nousi. "Silloin minun ei auta tehdä muuta kuin lähettää tänne häätömies huomisaamuna varhain." Hän olisi voinut sanoa: "Silloin ei minun auta tehdä muuta kuin lähettää tänne kimppu orkideoja."

Toinen mies olisi tuntenut mielenliikutusta ja mahdollisesti tuonut sen julki. Mutta ei Denry, vuokrainkerääjä ja pienten ja suurten kiinteistöjen hoitaja. Denryssä oli useita eri ihmisiä, mutta hänellä oli suuri lahja pitää erillään kaksi eri Denryä huomatessaan joutuneensa mutkalliseen tilanteeseen.

Ruth Earp nousi myöskin. Hän antoi silmäluomensa painua ja katseli vierastaan niiden alta. Ja sitten hän alkoi vähitellen hymyillä.

"Minua halutti vain nähdä, mihin te ryhtyisitte", hän sanoi matalalla, tuttavallisella äänellä, josta jokainen vihamielisyyden piirre oli äkkiä kadonnut. "Te olette kummallinen ihminen", hän jatkoi omituisesti, ikäänkuin viehättyneenä Denryn yksilöllisyyden tarjoamiin arvoituksiin. "Minä en tietenkään päästä asioita niin pitkälle. Minua halutti vain nähdä, mitä te sanoisitte. Minä kirjoitan teille tänä iltana."

"Maksuosoituksenko?" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän kohteliaasti. "Minä en kerää postimerkkejä."

(Ja itsekseen: "Siinä sait postimerkeistäsi!")

Ruth epäröi. "Odottakaas!" hän sanoi. "Minä tiedän paremman keinon. Voitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki."

"Kyllä", virkkoi Denry, "voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?"

"Oh!" vastasi Ruth, "mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän tienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette ansaitse!" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: "Luonnollisesti tiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka tapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta rakkaasta herra Herbert Calvertistanne."

Ja astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä, oikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä hänen oma olemuksensa herätti naisissa.

II.

Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän. Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin — tanssiaisissa, ja niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin. Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.

Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa? Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.

Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia. Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.

Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.

"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti itsekseen.

Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki, kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa, että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin ajan — ja hän aikoi viipyä tunnin ajan — niin hän ansaitsisi huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.

Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.

Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi, että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä" oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa — mutta siinä kaikki. Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se nimitti "repäise faksi".

Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn rumien seinien sisäpuolella.

"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna pihtien hampaisiin.

Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa. Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää. "Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.

"Kyllä, kiitos."

"Toinen pala?"

Ja tuo "Toinen pala?" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen: "Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi."

Kun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara, ettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan sanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä ja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti hänen mieleensä ja — mikä merkitsee enemmän — se jäi sinne! Hän kuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon naisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä suuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai aikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla haavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta, joka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä omaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen olisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin merkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä hän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista ylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta arvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin tyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.

Ja sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen ei maksanut mitään — varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin — ja kuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.

"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?" kysyi Ruth äkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.

"Oh", hän vastasi, "se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi tehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen."

Ruth pudisti päätään. "Kummallinen mies!" hän huomautti.

Syntyi äänettömyys.

"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?" Ruth uteli.

Hän lausui nimen "Charlie Fearns" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen vihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja Denry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.

"Ohoo!" sanoi Denry. "Tunnette siis koko asian?"

"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata — mikä naurettava nimi — on minun oppilaitani — nuorin kaikista."

"No niin", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, "minua ei tietenkään haluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan."

Ruth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa syvästi.

"Tuossa laatikossa on savukkeita", sanoi Ruth uuninreunakkeelle viitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.

"Sallitteko todellakin?" mutisi Denry.

Ruth kohotti kulmakarvojaan.

Isommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki yksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän seisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua joutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen maailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: "Sallitteko todellakin?"

Hän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja heiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:

"Poltatteko itse?"

"Kyllä", sanoi Ruth, "mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet."

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.

"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth ei halunnut tupakoida.

"En tarkoita teitä", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin. Päätäni kivistää niin hirveästi."

Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.

"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.

"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna. Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."

Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti. Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti. Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä itseään. Kun hänen päätään kivisti — mikä onneksi tapahtui harvoin — silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!

Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat! Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti. Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia… Denryn oli tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.

Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.

Tavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut tavarasäiliönä.

Denry hypähti pystyyn. "Kernaasti", hän sanoi varsin innokkaana.

"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta", virkkoi Ruth sulkien silmänsä.

Denry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa pelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi hallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli pianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä. Hän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.

Ruth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta ja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja haisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman pisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.

"Se helpottaa", hän sanoi.

"Todellakin?" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi — oliko istuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan kunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli, että parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä Ruth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut palvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.

Ruth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai uuden puuskan.

"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?" ehdotti Denry päättäväisemmin. Ja hän lisäsi: "Ja minä lähden… Teidän pitäisi mennä levolle. Ei siinä muu auta." Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.

"Ei, ei", sanoi Ruth heikosti. "Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen, ennenkuin olen maksanut teille."

Denryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: "Oh, älkää välittäkö siitä nyt!" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää järkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi mainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä levolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.

Ruth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta korista.

"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?" hän sanoi. Ja tarkastellessaan avaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: "Joka neljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin laatikkoon… Tässä on avain." Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan avaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen tuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.

"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä", hän sanoi heikosti, kun Denry kopeloi kömpelösti lukkoa.

Niinpä hän väänsi avainta äkkiä.

"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi", mutisi Ruth.

Avain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt se pyöri liiankin helposti.

"Ei se ota auetakseen", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.

Avain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.

"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna", vakuutti Ruth. "Se on kyllä hiukan itsepintainen."

Avain pyöri pyörimistään.

"Odottakaahan, minä avaan sen itse", sanoi Ruth väsyneesti.

"Ei, ei!" intti Denry.

Mutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen kädestään.

"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon", selitti Ruth koetettuaan turhaan avata kaappia.

"Niinkö?" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.

"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla", sanoi Ruth siirtyen jälleen tuolilleen, "pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta keinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti huomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan rahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion muuttaa ensi neljännekseltä."

"Älkää vaivautuko tuomaan", sanoi Denry. "Voin varsin hyvin pistäytyä itse tänne."

Ruth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut varma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä maailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.

"Älkää vain unohtako Allmania!" muistutti Ruth hänen poistuessaan huoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.

III.

Hän palasi myöhään samana yönä Urheiluklubista vietettyään siellä hauskan illan, jota oli kestänyt kello yhteen asti. Juuri työntäessään äitinsä mökin isoa avainta lukkoon hän havaitsi merkillisen ilmiön Broughaminkadun yläpäässä, missä tämä liittyy P. Luukkaan aukioon. Ja sitten hän erotti lämpimän kesäyön kaasuvaloisessa hämärässä epämääräisen suorakulmaisen laitteen liikkuvan verkalleen Broughaminkadun rinnettä kohti.

Siellä tuli muuttovaunut.

Mutta tavatonta ei ollut se, että siellä tuli muuttovaunut, vaan että ne liikkuivat omasta voimastaan ja tahdostaan. Sillä edessä ei ollut mitään hevosia, ja Denry näki, että kaksoisaisat oli nostettu kohtisuoraan ylöspäin, kuten ajurit tekevät riisuttuaan hevoset valjaista. Muuttovaunut olivat lähteneet karkuun. Ne olivat huomanneet koston päivän koittavan ja pakenivat. Vartijat olivat kaikesta päättäen jättäneet jarrun kiinnittämättä, ja nyt ne olivat päässeet irralleen.

Ne laskeutuivat ensimmäisen osan Broughaminkatua suuruudelleen sopivalla arvokkuudella ja samalla haavaa ilmeisesti tajuten tilanteen hullunkurisuuden. Sitten ne tuntuivat sanovan itselleen: "Muuttovaunut ovat aina muuttovaunuja." Sitten ne tekeytyivät typerän vakaviksi kuin mies, joka on täysin varma siitä, ettei ole humalassa. Siitä huolimatta ne pysyttelivät verraten hyvin keskellä katua, mutta ikäänkuin katu olisi ollut pingotettu köysi.

Ryminä kasvoi, mikäli ne lähestyivät Denryä. Hän veti avaimen äitinsä mökin ovesta ja pisti sen taskuunsa. Hän oli aina parhaimmillaan ratkaisutilanteessa. Ja muuttovaunujen hyökkäys oli ilmeisesti vaarallinen tilanne. Alempana kävi Broughaminkadun rinne uhkaavammaksi, ja oli mahdollista, että muuttovaunut, jotka olivat päättäneet pysyä muuttovaunuina, siirtäisivät kadun alapäässä olevat ihmiset yht'äkkiä vuoteestaan. Muuttovaunut, joiden into on herännyt, saattavat kyetä hämmästyttäviin suorituksiin. Kokonaiset kadut voivat luhistua niiden tieltä.

Kun muuttovaunut kulkivat Denryn ohitse noin puolen neljättä engl. peninkulman nopeudella tunnissa, hän hypähti tai paremminkin kapusi niihin menettämättä tässä työssä muuta kuin hattunsa, joka jäi hänen äitinsä oven edustalle todistamaan, että poika oli käynyt siellä ja poistunut harvinaisten olosuhteiden vallitessa. Denryssä oli herännyt oivallinen ajatus pudottaa aisat alas toimimaan jarruina. Mutta ollen tottumaton käsittelemään aisoja tämä toimitus kävi häneltä jotensakin hitaasti, ja ennenkuin ensimmäinen aisapari oli pudonnut, kiitivät muuttovaunut jo kahdeksan peninkulmaa tunnissa ja jyrkin kohta oli vielä edessä. Sitä paitsi vasemmanpuoleisen aisaparin pudottaminen lennätti vaunut vasemmalle, ja Denry sai pudotetuksi toisen parin parahiksi pelastaakseen tielle joutuneen lyhtypatsaan. Kaivellen ja kyntäen kadun pintaa nuo neljä aisanpäätä antoivat muuttovaunuille jotain ajateltavaa muutaman sekunnin ajaksi. Mutta onnettomuudeksi kadun jyrkkyys yllytti niitä itsepintaisiin oikkuihin, ja muutamaa sekuntia myöhemmin olivat kaikki neljä aisaa poikki ja muuttovaunut tuntuivat vainuavan aukean lakeuden olevan edessään. (Todellisuudessa oli edessä kanava.) Sitten Denry keksi jarrun ja kävi raivoisasti rautakammen kimppuun. Hän väänsi ja käänsi sitä nelisenkymmentä kierrosta. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Ihmeellisintä oli, että muuttovaunut pysyttelivät keskellä katua. Hetken kuluttua Denry saattoi hämärästi erottaa kanavatelakan muurin ja kaksinkertaiset puuportit. Hän ei voinut hypätä pois; muuttovaunut olivat nyt pikajuna, ja epäilen, olisiko hän hypännyt pois, vaikka se ei olisikaan ollut mieletöntä. Hänen itsepintaisuutensa oli sitä lajia, joka vie vaikka surman suuhun pelkästä huvista. Viimeiset viisi-, kuusikymmentä kyynärää Broughaminkatua olivat tasapintaa, ja muuttovaunut talttuivat hiukan kiireessään. Denry saattoi nyt kaasulampun valossa selvästi nähdä telakan portin ja siinä suurin kirjaimin maalattuna:

SHROPSHIREN UNION KANAVA OSAKEYHTIÖ

Yleinen Kuljetusliike

Pääsy asiattomilta kielletty.

Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan hirviö ja alkoivat juoda.

Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla, mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään todistamassa niiden omituista karkuretkeä.

"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.

Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:

"Kuka siellä on?"

Denry tutisi kauttaaltaan.

"Minä!" hän sanoi.

"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.

"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin — ja tässä sitä nyt ollaan!"

"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."

Se oli Ruth Earpin ääni.

Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth oli näytellyt hänelle.

Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se, minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli: "Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"

Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään. Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he molemmat olivat hengenheimolaisia.

Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan puolen kyynärän verran veteen.

"Missä te olette?"

"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko teillä tulitikkua?"

"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"

Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että hän ymmärtäisi.

"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli olkia ja säkkejä."

Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.

"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.

Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät kuin tulivuoren kita.

Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä, ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista, onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä. Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin. Sanalla sanoen…

Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.

(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu, ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)

"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.

Tämä luottamus liikutti Denryä.

"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.

Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä. Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.

Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle. Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä jalallaan.

"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea vastustaakseen pontevammin.

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin. Voisimme kohdata jonkun kadulla."

Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna — tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."

He katsoivat toinen toiseensa.

Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura. Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan mahdottomalta.

He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.

"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."

Näissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.

He astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan tarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi äitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.

IV.

Tarkkaa yksityiskohtaista totuutta ei saanut koskaan tietää useampi kuin kaksi Bursleyn asukasta. Se näytti kuitenkin olevan varmaa, että koettaessaan estää karanneita muuttovaunuja tuhoamasta kaupunkia Denry oli ajanut niiden mukana kanavaan. Romanttista retkeä pidettiin täysin luonteenomaisena Denrylle. Tämän totuudensaaren ympärillä kuohui tarumainen meri juoruja, jossa väite iski väitettä vastaan ja Denryn ja Ruthin nimet törmäsivät yhtä mittaa vastakkain.

Herra Herbert Calvert vilkaisi omituisesti ja ehkäpä ivallisestikin Denryyn, kun tämä saapui ja ojensi kymmenen puntaa (palkkio vähennettynä), minkä summan hän sanoi neiti Earpin suorittaneen tilinsä hyväksi.

"Kuulkaahan nyt", sanoi pikku Calvert kiilto kurjissa pienissä silmissään. "Teidän täytyy toimittaa jäännös viipymättä."

"Hyvä on", sanoi Denry, "kyllä toimitan."

"Oliko hänellä aikomus livistää?" tiedusti Calvert.

"Ei ensinkään!" vakuutti Denry. "Se oli peräti hullunkurinen erehdys. Muuta selitystä en voi ajatella kuin että nuo vaunut olivat joutuneet väärään taloon."

"Onko hän saanut teidät pauloihinsa?" kysyi Calvert hämmästyttävän julkeasti.

Denry mietti hetkisen. "On", hän sanoi. "Entä teidät?"

Herra Calvert kummasteli, mitä hän tarkoitti.

Hän myönsi itselleen, että tämä kihlaus oli alkanut verrattoman oudolla tavalla.