VII LUKU.

Naisten pelastaja.

I.

Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein epäonnistumistakin pahempi — nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta. Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma, jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi. Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan kirjanpitoon, jota hän vihasi.

Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla; ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa; ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:

"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"

Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain lisääntyi.

Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin, asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti, vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän; eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa. Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka asennossa. Tehty Englannissa."

Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät. Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.

Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä. Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella, niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.

Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä. Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä. Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa. Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.

Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.

Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja tehtävä joutuisasti.

II.

Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä, vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään raaputellen seuraavaan tapaan:

"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"

Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi. Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja, vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja, kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia, lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia, lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.

Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota, joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin, niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.

Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia, mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö, se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.

Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti. Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle. Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa. Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:

"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.

Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.

Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin. Muulikin katsoi taakseen — sellainen on muulien tapa — ja jos koira olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.

"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.

Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan, joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään, ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.

"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette ruvennut käyttämään partaa."

Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään, ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.

"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"

"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."

Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen toimiaan.

"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.

"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut Kaupunkiviisikkoon.

"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen minuuttia."

Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä, hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko. Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko — mutta uskoisiko sitä kukaan poliisiklubilla?

"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne kello kolmeksi", sanoi Denry.

Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.

III.

Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään. Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä. Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin — tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea, mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon, kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin, ja Merkkitorvi oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.

Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä, kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.

He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa — aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin, ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä, joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.

Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.

"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"

Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".

He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin automaattisiin jarruihin ja seisahtui.

"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.

Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä. Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista — nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.

Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry käytti väärin sen suopeamielisyyttä.

Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."

Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.

Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli tehtävä jotain.

"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.

Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita kohtaan, joita kreivitär itse helli.

"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.

"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää oli kadonnut klubia kohti.

"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.

Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.

"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli kreivitär.

"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."

Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.

Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi. Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä — ei laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta. Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita, lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi; mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.

"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär. "Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.

Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa, että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.

"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te myöhästy — ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa mäen takana."

"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.

"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."

"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille." Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.

"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.

"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.

"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja käännytään sitten vasemmalle."

He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä. Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän oli vielä hengissä.

IV.

Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen. Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin, kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita merkkimiehiä — ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan pylväs.

Sir Jee — kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää — oli saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori, hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen — ei ainakaan sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella. Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön kahteen luokkaan — aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia — Sir Jee myönsi sen — mutta aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö, ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.

Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa — kreivittären ja itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään (hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana, hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan, ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.

Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:

"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin siirrymme saliin?"

"Kiitos, en", virkkoi kreivitär. "Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan järkyttävästi." Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja lisäsi huolestuneena: "Mutta ehkä te haluatte jotain?"

Jos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän kenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.

Denry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.

"Ei, kiitoksia", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen hän lisäsi: "Entä te?"

Tämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista valkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta Denryn esiintymisessä. Ryhmä — jokainen ryhmän jäsen — huomasi selvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti aivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi merkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään porkkanaa.

Jokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään. Ja jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä Sir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka vähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen. Hätkähtämättä kreivitär antoi merkin "siirtyä" saliin, kuten Sir Jee oli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli tapahtunut yhtä ja toista.

V.

Sitten Denry huomasi istuvansa tilapäisellä lavalla, joka oli rakennettu poliisiklubin isoon voimistelusaliin. Hanbridgen pormestari toimi puheenjohtajana, ja hänellä oli kreivitär oikealla ja Bursleyn pormestaritar vasemmalla puolellaan. Keskellä lavaa loisti toisia pormestarikäätyjä, pormestarittarien hienoja hattuja ja poliisimestarien sekä palopäälliköiden univormuja. Myöskin Denryn side oli omansa lisäämään tehoa; hänet oli sijoitettu kreivittären taakse. Itse sali oli ääriään myöten täynnä poliiseja, jotka näyttivät oudoilta ilman kypärää, sekä näiden vaimoja, morsiamia ja ystäviä; innostus oli yleinen ja voimakas, ja yksi ainoa pieni merkki osoitti jotain ikävää tapahtuneen! Tuo pieni merkki oli tyhjä tuoli ensi rivissä lähellä kreivitärtä. Sir Jee oli poistunut äkillisen pahoinvoinnin uhrina. Hän oli jollain tapaa häipynyt tiehensä, sillä välin kuin toiset merkkihenkilöt olivat nousseet portaikkoa. Hän oli häipynyt tiehensä niiden harvain ilmaistessa pahoitteluaan, jotka sattumalta näkivät hänen olevan häipymäisillään. Mutta nämäkin kestivät sen miehekkäästi. Se ei sumentanut juhlayleisön iloista tunnelmaa.

Juhlan loppupuolella alettiin esittää kiitoksia, ja näistä kohdistui tärkein kreivittäreen, klubin aloitteentekijään. Sen esitti Hanbridgen poliisimestari. Toisetkin merkkihenkilöt olivat halunneet esittää sen, mutta Hanbridgen poliisimestarilla oli epäämätön etuoikeus Kaupunkiviisikon suurimman poliisivoiman esimiehenä. Hän viittasi leikillisin sanoin kreivittären tuloseikkailuun ja sai yleisön purskahtamaan raikuvaan nauruun sanomalla, että oikeastaan velvollisuus vaatisi häntä vangitsemaan sekä kreivittären että Denryn vaarallisesta ajosta. Kun hän oli istuutunut kuulijain paukuttaessa myrskyisästi käsiään, syntyi ohjelman suorituksessa vähäinen sotku. Virallisen ohjelman mukaan oli Sir Jehoshophat Dainin määrä kannattaa kiitosehdotusta, mutta Sir Jee ei ollut saapuvilla. Muuta ei Sir Jeestä ollut jäljellä kuin tuoli. Hanbridgen pormestari katseli ympärilleen koettaen nopeasti päättää, mitä nyt oli tehtävä, ja Denry kuuli hänen kuiskaten kysyvän neuvoa eräältä toiselta pormestarilta.

"Ehkä minä teen sen?" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan hän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.

Mahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään varoitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei hänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän joutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän oli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.

Päästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut lavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan äkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen silmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään sanoi: "Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan aina sanonut, että sinä olet aika hölmö!" Ja hänen sydämensä jyskytti kovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku kiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä tilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä lävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.

Denry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.

Poliisimestari oli sanonut: "Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa kiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle."

Ja niin Denry kuuli sanovansa: "Minulla on suuri mielihyvä kannattaa kiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle."

Hän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys, todellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen luoma.

Sitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen takaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi tuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:

"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!"

Ja alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.

Hän oli kutkuttanut jok'ikisen saapuvilla olevan pollarin nauruhermoja. Paukkina vei voiton kaikista varemmista. Kaikkein vakavimpienkin lavakoristeiden täytyi nauraa. Ihmiset nykäisivät toinen toistaan ja selittivät, että se oli "se Machinin poika Bursleystä", ikäänkuin tarkoittaen, ettei se Machinin poika Bursleystä sallinut yhdenkään päivän kulua tekemättä jotain sattuvaa ja hullunkurista. Pormestari hymyili yhä vielä, kun hän esitti kokouksen kiitokset, ja kreivitär hymyili yhä vielä vastatessaan niihin.

Kun sitten kaiken päätyttyä jouduttiin eteiseen, käytti Denry oikeuttaan ottaa kreivittären huostaansa. He suoriutuivat merkkimiehistä lähtemällä ulos tiedustamaan kreivittären vaunuja ja jäämällä sille tielleen. Kreivittären vaunuista ei näkynyt merkkiäkään, mutta Denryn muuli ja kärryt odottivat eräässä rauhallisessa kulmassa.

"Saanko saattaa teidät kotiin?" ehdotti Denry.

Mutta siihen ei kreivitär suostunut. Hän sanoi käyvänsä vieraissa ennen päivällistä ja odottavansa vaunujen varmasti tulevan tuossa tuokiossa.

"Ettekö tulisi juomaan teetä Sub Rosassa?" kysyi Denry sitten.

"Sub Rosassa?" tiedusti kreivitär.

"Niin", selitti Denry, "me nimitämme siten erästä uutta teeravintolaa, joka on vast'ikään avattu tuolla." Hän osoitti suuntaa. "Se on oikea uutuus täällä Kaupunkiviisikossa."

Kreivitär rakasti intohimoisesti teetä.

"Siellä saa mainiota kiinalaista teetä", sanoi Denry.

"No niin", sanoi kreivitär, "voisihan koettaa sitäkin."

Samassa saapuivat hänen vaununsa perille. Hän käski ajurinsa odottaa muulin ja kärryjen perässä. Hänen käytöksessään ei ollut enää mitään, mikä muistutti hänen pukuaan; se näytti ilmaisevan, että koska hän kerran oli aloittanut hullulla kepposella, niin hänen oli myöskin päätettävä retkensä samanlaisella.

Niin kreivitär ja Denry lähtivät teeravintolaan, ja Denry tilasi teetä ja maksoi sen. Siellä oli tuskin ainoatakaan vierasta, ja ne harvat, joita onni oli suosinut toimittamalla heidät sinne, eivät olleet kyllin älykkäitä tunteakseen kreivittären. Omistajatar ei tuntenut kreivitärtä. (Myöhemmin, kun tuli tunnetuksi, että kreivitär oli todellakin käynyt Sub Rosassa, olivat puolet Hanbridgen rouvashenkilöistä melkein sairaita pelkästä mielipahasta, kun eivät olleet ajoissa kuulleet siitä. Heidän olisi ollut niin helppoa olla siellä juomassa teetä kreivittären naapureina ja tarkata, mitä leivoksia hän valitsi, miten hän piteli lusikkaa ja riisuiko hän hansikkaansa vai piti ne käsissään mureketta syödessään. Siinä oli menetetty tilaisuus, joka ei inhimillisen mahdollisuuden mukaan palautuisi koskaan enää.)

Ja itse valitsemassaan syrjäisessä nurkassa kreivitär suuntasi äkkiä ammuksen päin Denryä:

"Mistä te saitte kaikki nuo yksityiskohdat Sneydin juhlahuoneistosta?" hän kysyi.

Ja tämä alku kiihdytti keskustelun erittäin vilkkaaksi.

Samana iltana Denry pistäysi Merkkitorven toimistoon ja jätti sinne puolen sivun suuruisen ilmoituksen Kaupunkiviisikon yleisestä säästöklubista — "kannattajia m.m. Chellin kreivitär". Ilmoitus teki yleisölle tiettäväksi, että klubi oli nyt järjestetty ottamaan vastaan uusia jäseniä. Paitsi puolen sivun suuruista ilmoitustaan Denry jätti myöskin monta mielenkiintoista ja luotettavaa yksityiskohtaa tuosta historiallisesta ajoretkestä Hanbridgen poliisiklubille. Seuraavana päivänä oli Merkkitorvi aivan täynnä Denryä ja kreivitärtä. Siinä oli iso kuva, jonka muuan valokuvaaja oli ottanut Cauldon Bankilla ja joka esitti Denryä todellakin ajamassa kreivittären seurassa, ja kreivittären kasvot näkyivät selvästi edestä päin. Se teki myöskin erinomaisen kiittävästi selkoa Denryn puheesta ja onnitteli häntä hänen ensimmäisestä esiintymisestään Kaupunkiviisikon julkisessa elämässä. (Sulkimien välissä lausuttiin pahoittelu Sir Jeen äkillisen sairauden johdosta.) Lyhyesti sanoen, Denryn triumfi pyyhki pois hänen varempien voittojensa muiston. Se karkoitti myös kaikki säästöklubille epäedulliset huhut. Muutamassa päivässä hän oli saanut tuhatkunnan uusia jäseniä. Tietenkin tämä lisäys vain suurensi hänen sitoumuksiaan, mutta nyt hän voi saada pääomaa edullisilla ehdoilla, ja hän hankki sitä. Perustettiin osakeyhtiö. Kreivitär otti muutaman osakkeen tässä yhtiössä. Samaten (omituista kyllä) Jock ja hänen toverinsa ajuri. Eikä salaisuuksista ollut vähimpiä se merkillinen seikka, että kun Denry palasi äitinsä mökkiin juotuaan teetä kreivittären seurassa, ei hänen käsivartensa ollutkaan siteessä eikä siinä näkynyt pienintäkään merkkiä mistään vauriosta.