VIHA.
Reading edition
Talo on joen rannalla. Jokivartta kulkeva maantie on joskus ilkeyksissään halkaissut pihan, survonut asuinrakennuksen ja jonkin tuparöttelön kapealle kaistaleelle tien ja joen väliin; riihi, navetta ja sauna ovat paiskautuneet tien toiselle puolen. Kun ei vaivaisinkaan puu tai pensas suojaa taloa, on sen elämä apposen-alastomana kaiken maailman maantienkulkijain katseitten edessä. Talo on kuin vailla häveliäisyyttä. Että se sairastaa muutakin moraalista rappiota, näkee selvästi. Katto on puoliluhistunut ja huonossa päreessä, kamarien ikkunat on peitetty sanomalehtipapereilla, tuvan ikkunat tuijottavat mustina ja häijyinä, nurkat ja ympäristö työntävät nokkosia ja rikkaruohoa. Talo vaikuttaa kuolleelta ja asumattomalta. Se nuuhottaa tien vieressä kuin kyssäselkä, silmäpuoli kerjäläinen hattu kädessä.
Aivan asumaton ei talo ole. Sen emäntä asuu siinä yksin kuin huuhkaja rotkossaan. Hänellä ei ole kenellekään asiaa eikä kenelläkään hänelle. Hänet näkee joskus seisomassa mustan ikkunan takana tai nostamassa perunoita tien toisella puolen olevasta pellosta, josta hän katsoo ohikulkijoihin vihaisesti kuin haukka. Hän on äkäinen ja kuuro. Kun hän palaa tien yli takaisin tupaan, laahaavat vaaterepaleet hänen perässään maata. Enimmäkseen hän makaa tuvan penkillä ja harmaa tukka, joka ennen on ollut punainen, riippuu takkuisena penkin laidan yli.
Hänellä on joskus apuna pieni piikalikka tai paimenpoika, mutta ne eivät kauan pysy. Eikä niillä ole mitään tehtävää enempää kuin emännälläkään. Emäntä tekee vain sen mihin nälkä pakottaa. Hänellä on yksi ainoa työ ja se menestyy sitä paremmin, mitä vähemmän hän tekee: talon hävittäminen. Rakennukset ja pellot saavat rappeutua, kunhan vain hänen aikansa jotenkuten kestävät. Sitten saa kaikki ratketa ja sortua, virta niellä talon maineen ja mantuineen.
Toistakymmentä vuotta sitten eli ja hengitti talossa toinenkin: ihmisarka ja peloteltu tytär. Suursodan aikuisen venäläismajoituksen aikana narrasi hänet, tuskin rippikoulunsa käyneen, joku venäläinen sotamies. Ilmeettömin, kalpein kasvoin, äidiksi tulemaisillaan, seisoi kaitarintainen Heta vihillä hölmönnäköisen sotamiehensä kanssa rovastin kansliassa. Emäntä ei tullut pappilaan ja nauroi portailtaan kylmää ja kovaa naurua, kun nuori pari kuin kaksi rangaistua lasta lähti ajamaan, märkää kevätlunta tuhuttaessa, kohti vallankumouksen Venäjää. Laivan, jossa he matkustivat, sanotaan hukkuneen Suomenlahdella. Missään tapauksessa ei heistä sen jälkeen ole kuulunut mitään.
Hetan olosuhteissa vihkipallilla kertautuivat hänen isoäitinsä vastaavat olosuhteet. Isoäiti oli aikoinaan samassa tilassa vihillä tämän saman talon silloisen nuoren isännän kanssa ja joutui melkein kohta pappilasta päästyään lapsivuoteeseen, josta ei enää noussut. Tytär Kirsti, tämä nykyinen emäntä, jäi elämään. Isäntä meni jonkin ajan kuluttua uusiin naimisiin ja kun emäntä, rikkaan talon tytär, ei voinut sietää silmissään punapäistä Kirstiä, karjapiian tytärtä, tarkoitettiin Kirsti äitivainajansa kotiin, kurjaan metsätölliin. Tämä karkoitus määräsi peruuttamattomasti Kirstin elämänsuunnan. Töllin muija, Kirstin äidinäiti, oikea noita-akka ulkonäöltäänkin, kasvatti tietoisesti lapsesta vihansa välikappaletta. Hän ruokki häntä vihalla ja juotti häntä vihalla. Hän ei väsynyt selittämästä lapselle tämän kärsimää vääryyttä ja vertailemasta talon ja töllin olosuhteita. Kun töllistä jotakin puuttui, niinkuin aina puuttui, sanoi hän: »Kotonas kyllä on, mutta piian kakaralle ei anneta.» Kirsti sai jonkinlaista muonaa talosta käsin ja kävi siellä iltaisin maidolla. Näillä matkoilla hän oppi varastelemaan talosta, mutta oli liian ovela joutuakseen kiinni. Kaikki sen kuitenkin tiesivät, hän sai pitää hyvänään varkaan nimen ja häntä syrjittiin entistä enemmän. Ovia kierrettiin mielenosoituksellisesti lukkoon hänen tullessaan. Kirsti vain paatui. Hän sai nähdä sisarpuoliensa ylenevän talossa, mutta he olivat toisillensa enemmän kuin vieraat. Juopa suureni, viha kasvoi. Kirstin viha oli yhtä punainen kuin hänen tukkansa.
Vuosien päästä, kun sisarpuolet jo kävivät kursseja ja kouluja, näki Kirsti joskus kesäisin puoliavointen ovien läpi, kuinka talon nuoriso piti suuria vieraskutsuja. Kirsti kuuli soiton ja hypyn ja katkeruus terästi vihaa hänen sydämessään. Joku sisarista tuli valkoisissaan, korkeakantaisin kengin, tanssin huume poskillaan asialle tupaan, mutta ei katsonut Kirstiin. Kirsti seisoi ovensuussa risoissaan, paljain, likaisin jaloin, rumana ja pisamaisena. Kun hän hammasta purren tuli takaisin tölliinsä, massutteli akka hampaattomin leuoin loukostaan: »Kaikki on sinun, fortepiaanot ja muut, mutta piian kakaralle ei anneta.»
Tapahtui sitten kuitenkin se ihme, että hänelle ne annettiin. Isäntä kuoli. Mutta ennenkuin hän viimeistä kertaa haukkoi henkeään, oli hän korjannut tekemänsä vääryyden uudella vääryydellä ja tehnyt Kirstin yksinperijäkseen. Tapahtuiko se yksinomaan Kirstin sovittamisen halusta vaiko myöskin — niinkuin arveltiin — kiusaksi korskeille nuoremmille tyttärille, jää selvittämättä. Seuraus vain oli, että pianon kansi kierrettiin kiinni, romaanit ja niiden lukijat hävisivät huvimajasta joen rannalta. Kirsti palasi ryysyisenä takaisin isäinsä taloon, noin neljännesvuosisataisen maanpakonsa jälkeen. Hän oli tällöin lähes kolmikymmenvuotias. Hänen punainen tukkansa hulmahti läpi autioitten huoneitten kuin äänetön, katkera nauru.
Jos isäntä oli tahtonut sovittaa jotakin, oli se liian myöhäistä. Kirstillä, uudella emännällä, oli alusta alkaen selvillä toimintasuunnitelmansa: hävittäminen. Hän kosti talolle, kun hän ei voinut kostaa kenellekään ihmiselle. Äidinäidin kylvö tuleentui.
Niinpä, jos tultiin kertomaan, että naapurin lehmät olivat kaataneet huonon aidan ja tulleet hänen kauraansa, hän vain nauroi. Tai jos lennätettiin sanaa, että tuli on irti takametsissä ja uhkaa hänenkin metsäsarkaansa, huiskautti hän vain kättään: onhan siellä puita palaakin! Hän ei korjannut mitään vaurioita, pannut mitään aitoja, kaivuuttanut mitään ojia. Talon voima ja rikkaus, peltojen ydin ja mehu, miespolvien aikana koottu, vuoti kuiviin yksien käsien läpi.
Hän nai jostakin kauempaa miehen, itseään nuoremman, joka sekin oli kuin emännän päätarkoitusta silmälläpitäen valittu: mies oli pehmeä, saamaton ja kohelo eikä juurtunut taloon eikä seutuun. Hän oli vaimonsa mies, ei muuta. Talon ilma oli kuin kyllästetty vihalla — sitä hengittääkseen tarvittiin rautaiset keuhkot. Mies oli toista lajia ja kuoli pian pois. Heta oli ainoa lapsi avioliitosta.
Hetan ilmestymisen jälkeen oli talon hengessä jonkin vuoden ajan eräänlaista epäselvyyttä ja suunnitelman puutetta. Jonakin vuonna lisättiin palvelusväkeä ja karjaa ja peltoja kunnostettiin, mutta sitten meni taas kaikki entiselleen: äitiys ja viha taistelivat keskenään. Emäntä huomasi, että Heta tuli isäänsä ja oli jätettävä laskuissa huomioonottamatta. Hän oli ajanut tyttären sydämestään jo kauan sitä ennen, kun tytär sotamiehineen lähti hevosluuskalla ajaa köryyttämään Venäjää kohti. Ja sen jälkeen rappeutumisen vauhti vain kiihtyi: toiset perilliset eivät ainakaan saisi hyötyä.
Niin elää vanhentunut ja harmaantunut emäntä, vuosi vuodelta yhä kuurompana ja äkäisempänä, ypöyksin rappeutuvassa talossaan, sulkeutuneena vihaansa kuin linnaan. Talot ja tuvat, niityt ja pellot, kaikki hengittävät vihaa. Viha myrkyttää kaikki, viljan ruumeniksi, leivät homeisiksi.
Joskus avaa emäntä oven vierashuoneisiin, joiden huonekaluja hän, vihansa kummallisessa epäloogillisuudessa, säilyttää huolellisesti entisellään, sanomalehtipapereihin käärittyinä. Hän pysähtyy keskelle huonetta ja sanoo kovaa itsekseen: »Saipas piian kakara tämän kaiken, sai kuin saikin.» Ja naurahtaa. Joskus hän, mielensä sekaannuksessa, varastaa jotakin sisähuoneista ja kätkee kavalasti ulos.
Talo sortuu pian hänen ylitseen. Viha kuristaa hänet kohta hengiltä. Joskus kesäiltoina, kun päivänlasku palaa metsän takana kuin kaukainen tulipalo ja ympärillä on kaamean-hiljaista, ääntelee talossa oudon enteilevästi. Putoamaisillaan oleva kaivonvintti vingahtaa surkeasti. Katto rasahtaa pahasti kuin luhistuakseen. Hiiri jäytää jäytämistään seinähirressä.
Vai onko se kuolema, joka jäytää vihan kuristamaa, onnetonta ihmissydäntä?