SUONTAAN MIINAN SALAISUUS.

Päivä paistoi, linnut lauloivat ja sirkat sirittivät. Suvinen tuuli oli täynnä apilaan tuoksua. Jostakin kauempaa kuului niittokoneen tasainen käynti, joka sarkojen päissä hetkeksi hiljeni. Jokirannassa paukkui pesukurikka. Lämmin auer, joka värisi kuumuuttaan, leivonen, joka hukkui taivaan sineen, kaikki suven äänet ja näyt ikäänkuin kuuluttivat elämän ja työn iloa.

Mutta Suontaan mökissä teki Miina kuolemaa.

Tänään oli huonommin kuin eilen. Keuhkot huohottivat viimeisillään kuin palkeet ja hengityksen salpasi aika ajoin tukahduttava yskä. Silmien kuumeinen kiilto ja suun seutuihin ilmaantunut kellahtava väri ilmaisi, että sairaan aika oli kohta mitattu.

Ulkona humisivat ja helisivät suviset äänet ja ilman lämpö ja tuoksu ikäänkuin hautasivat mökin alleen siinä jokitörmällä. Mutta mökin ainoa ikkuna, jota puolittain peitti päre kuin kaihi silmää, päästi niukasti suven ihanuutta sisään. Sairas aavisti sen kuitenkin ja kaikki hänen vaistonsa kurottuivat ahneesti sitä kohti niinkuin tuohisessa kasvava annansilmäkin ikkunalla, asumuksen köyhä ylellisyys. Jo joutui armas aika, virren sanat, joita hän monta kertaa oli laulanut, kiersivät aina uudestaan sairaan tajuntaan, mutta hän ei enää kuullut mielessään säveltä, vaikka kuinka koetti. Sävel olisi ikäänkuin lämmittänyt. Sanat ilman säveltä tuntuivat elottomilta ja kuolleilta, niinkuin niistä olisi jo henki lähtenyt. Hän tunsi kuin hädässä, että hän itse oli samalla tavalla irtautumassa elämästä kuin virren sanat ja sävel jo olivat toisistaan irtautuneet.

Hyvä Jumala, se ei saisi vielä tapahtua. Se yksi asia oli vielä tekemättä. Mikä se olikaan? Niin, sehän se oli, nyt hän sen muisti. Kunhan se ei vain unohtuisi, ajatukset pyrkivät niin kummallisesti sekaantumaan. Hän luuli äsken juuri, että hän vielä oli pieni tyttö, ja oli heinässä Rantalan pellolla, missä nyt niittokone surisi. Isä oli viikatemiehenä ja oli niittänyt aamuneljästä; isän kumartuneet hartiat oli niin turvalliset nähdä vieraitten keskellä. Hän tuli vasta kuudelta, kun aurinko oli Vinkerinvuoren päällä, maa tuntui vielä kylmältä jalkoihin. Hänellä oli oma harava, jonka isä oli tehnyt, hän itki, kun ensimmäinen piikki katkesi. Ladon seinustalla käytiin juomassa piimää lekkeristä. Yöt hän nukkui isän selän takana Rantalan aitassa, kattopäreen läpi näki päivännousun, vasta lauantaina mentiin kotimökille.

Miina vääntäytyi vaivalloisesti toiselle kyljelle, voi hyvä Isä sentään, kylläpä ne olivat jo voimat lopussa. Siinä se oli poika, Esko, melkein käden ulottuvilla, nukkui korissa pankolla. Kääntyi kynttelistä toiselle, mutta ei vielä kävellyt, raukka, siinä oli riisi. Sitä se asia koski. Tänään se pitäisi tehdä, huomenna ei ehkä enää jaksaisi. Ja tällaista päivää hän oli kauan odottanut. Kalle oli heinässä Rantalassa, oli hyvä, että Kalle taas sai jotakin työtä… Santra pesi joella pyykkiä, Santra voisi koska hyvänsä tulla takaisin. Nyt se pitäisi tehdä. Kun jaksaisi. Mutta kun niin kummallisesti heikotti. Tuolla olisi vettäkin, korvossa. Kun saisi ensin juodakseen, sitten ehkä jaksaisi. Mutta sinne asti ei päässyt.

Uusi yskänkohtaus heitti Miinan takaisin vuoteelle ja vähäksi aikaa kaikki hämärtyi hänen tietoisuudessaan. Tuntui kuin hänen rintansa päällä olisi ollut raskas paino, joka esti hengittämisen ja tukehdutti hänet. Hän ei saanut sitä pois, vaikka voimainsa takaa ponnisti. Niin, hän olikin hukkunut, hän makasi joen pohjalla selällään keuhkot vettä täynnä ja avoimin silmin. Läpi vihertävän veden hän näki poutaisen taivaan, jolta aurinko paistoi… vesi lainehti hiukan, niin että näytti niinkuin aurinko olisi tanssinut. Sitten alkoi virta kuljettaa häntä, hän tarttui kiinni kaislojen juuriin, mutta ne katkeilivat ja hänen ruumiinsa ajelehti vedessä hiljaa eteenpäin, eteenpäin… Hän ajautui rantaan ja voi taas hengittää. Hän ei ollutkaan kuollut. Hänhän pesi pyykkiä Suojärven rannalla ja tuvassa siinä lähellä, hänen omassa valoisassa kodissaan, nukkui kätkyessä hänen pieni poikansa Kalle. Ovi oli auki sisään, niin että hän saattoi nähdä, koska kätkyt liikahti ja Kalle heräsi. Hän oli ensimmäisiä vuosia naimisissa, nuori ja terve ja elämä oli kuin myötätuulen soutamista. Kun jaksoi tehdä työtä ja oli, kenen edestä tehdä työtä, Kalle. Nyt liikahti kätkyt, suloinen tunne souti läpi ruumiin. Pieni pellavapää kohosi kätkyen laidan yli ja katsoi suurin, kummastunein silmin ympärilleen. Sitten heilahti pyöreä jalka ja sitten toinen lattialle ja lapsi lähti juosta viipottamaan ulos päivänpaisteeseen häntä kohti. »Kuka siellä tulee?… äidin kullanmuru, älä niin kovasti, ettet kaadu, kultaseni.» Hän otti sen syliinsä ja pyyhki hiukset kasvoilta märällä kädellään, Kalle nauroi…

Miina heräsi tajuntaan hiestä märkänä, ruumiissa ja mielessä raukeus. Poissa oli lapsuus ja entisyys, poissa kohta elämäkin. Täällähän hän oli, Kallen mökissä, ja teki kuolemaa, ulkona paistoi suviaurinko. Kalle oli jo täysi mies, niin ne vuodet olivat menneet. Ja tuossa nukkui Kallen poika, Esko.

Nukkukoon, raukka, ajatteli Miina. Eihän sitä voi herättää, sairasta lasta. Ja ehkä se ei oikeastaan ollut niin tarpeellinenkaan, se asia. Ei kai sitä Jumalakaan häneltä niin tingalla vaatinut, kuolevalta ihmiseltä, hän vain kuvitteli. Kun ei ennen tullut tehtyä. Oli paha, ettei tullut, mutta niin se nyt oli. Hänen elämänsä oli jo elettynä ja takanapäin, mitä siihen enää lisätä. Jospa se olikin vain turhan kunnian pyyntöä Jumalan edessä, se ajatus, oman ansion kasaamista. Ja vaikka ei sitäkään, niin eihän hän enää jaksanutkaan, näkihän Jumalakin sen, ettei hän jaksanut. Ja oikeastaan: oliko se sitten varmasti juuri hänen tehtävänsä? Eikö yhtä hyvin Kallen? Tai paremminkin Kallen juuri. Tehköön Kalle sen, tai jos jätti tekemättä, niin vastatkoon tuomiolla. Hän oli omasta puolestaan tehnyt kaikki, mitä piti, puhunut, varoittanut ja itkenyt, sitä ei voisi Kalle kieltää, kun kirjat avataan. Mutta Kalle ei ollut pitänyt kiirettä — se oli lupaillut hänelle kahdenkesken, mutta ei sittenkään tehnyt — ja Santra oli vain nauranut. Ei, ei se voisi olla hänen syntinsä, toisten synti se oli.

Miinasta tuntui taas olo helpommalta. Hän saisi kuolla rauhassa. Ei tarvitsisi enää riitaantua Santrankaan kanssa, siitä se tulisikin sota. Jumala oli ottanut pois taakan hänen sydämeltään. Kylläpä tuntui hyvältä, kun sai olla näin pitkällään eikä tarvinnut ajatella ylösnousua, kohta kun vähän liikahti, oli vaikeampaa. Mutta nyt ei tarvinnut enää liikkua. Tähän hän kuolisi. Näin oli helppo kuolla, Jumala oli hyvä.

Mutta samassa oli Miina seisovinaan taivaan porstuassa, joka oli kaunis kuin kirkko jouluna, mutta paljon suurempi. Raollaan olevasta ovesta hän näki sisään hääsalin ihanuuteen, joka oli tulvillaan valoa. Hän erotti siellä pieniä siipiselkäisiä lapsia, jotka soittivat harpulla ja lauloivat, ja niiden laulu oli aivan kuin virsi: »Jo joutui armas aika…» Miinaa ihmetytti, että ne lauloivat hänen virttään. Hänen piti juuri kysyä jotakin muilta porstuassa seisojilta — siellä oli mustanaan kansaa, joka pyrki sisään — kun joku pääenkeleistä tuli ulos hääsalista ja astui suoraan hänen luokseen. Sen vaatteen valkeus ihan häikäisi silmiä.

— Mitäs se Miina tänne tuli? kysyi pääenkeli.

— Tännehän minä… sopersi Miina pelästyneenä.

— Mihinkäs sinä jätit pojanpoikasi?

— Sen Eskonko?

— Täällä ei tunneta sitä nimeä. Mene takaisin maan päälle ja tule tänne sitten vasta, kun olet tehnyt, mitä sinun piti tehdä.

Näky oli niin kirkas ja selvä, että Miinaa vielä sittenkin peloitti, kun se oli ohi. Mitä kaikkea saikaan ihminen kuollessaan nähdä. Tällaistako oli kuolema? Kuinka ihanalta tuntui jo porstuassa, mitä sitten itse hääsalissa. Jumala sen näkemyksen hänelle lähetti, että hän vielä viime hetkellä tekisi, mitä piti pelastuakseen. Mihin syvyyteen hän olikin syöksymäisillään ja kuinka kiusaaja vielä kuoleman hetkellä saattoi saada ihmisen valtaansa. Valvoa piti viimeiseen asti. Perkeleen kiusaus se oli, kun hän vielä viime hetkellä oli vähällä jättää asian.

Jättää ei sitä saisi, se oli nyt selvä. Jumala sen tahtoi. Ja hän kun oli taistellut ja vaivannut tuntoaan silläkin, että oli muka synti, jos yksinään sen teki, salaa Kallelta ja Santralta, vaikka sitten jälkeenpäin tunnustaisikin. Monesti oli tehnyt mieli — niihin aikoihin, kun Esko syntyi ja jolloin tämä sairauskin tuli — saada puhua asiasta rovastin kanssa. Mutta Santra ei suvainnut pappeja eikä hän sitten itsekään enää päässyt kirkonkylälle. Yksin piti kantaa tämä asia. Sitten oli taas ajatellut, sairauden pitkinä päivinä, että jos se olikin synti, niin hukkukoon hän itse, kunhan poika pelastuu. Mutta tehdyksi se ei tullut. Nyt tuntui hänestä kuin hänen omakin pelastuksensa olisi riippunut siitä, että hän sen teki.

Huono kristitty hän oli ollut: Santraa, miniäänsä, hän oli pelännyt enemmän kuin Jumalaa, Santran pilkkaa ja kovia sanoja. Kuinka monesti hän oli myrtynyt ja katkeroitunut, kun Santra oli tuskaillut hänen pitkää sairauttaan. Kuinka monesti hän oli vielä kiivastunut ja antanut sanan sanasta ja sitten kantanut kaunaa, kun Santra oli kivahtanut jotakin tekopyhyydestä. Ansainnut, ansainnut oli hän sen kuorman, jonka Jumala oli pannut hänen päälleen. Poikaansakaan, Kallea, ei hän ollut saanut Jumalan eteen, maailmassa se vaelsi. Ja taisteliko hän edes itse aina Jumalan edessä — ei, kaukana siitä. Huonoa oli hänen kristillisyytensä, vaikka Jumala sairauden ja sen kaiken muun kautta oli vetänyt häntä puoleensa sulasta rakkaudesta. Liian helpolla hän oli yrittänyt päästä maailman läpi, aitojen yli hän oli pyrkinyt. Sellainen Kristuksen seuraaja hän oli. Silläpä Jumala oli pannut hänen eteensä vielä tämän viimeisenkin asian eikä päästänyt irti vaikka hän yritti pujahtaa. Rakkautta se oli sekin ja armoa. Jumala tarkoitti hyvää, hän haki omaa turmiotaan. Hän oli pyrkinyt ja pyrkinyt asiasta erilleen niinkuin kala katiskasta, lykännyt ja lykännyt sitä, vaikka se oli joka päivä niin mielessä, että jo peloitti, että hän voisi houreissaan sen ilmaista.

»Täällä ei tunneta sitä nimeä», niinhän se pääenkeli sanoi. Suontaan Miina nousi pystyyn nurkkasängystään — mistä hän saikin ne voimat — ja astui kuin unissakulkija ne muutamat askeleet, jotka mökin perältä oli ovelle ja avasi oven. Lämmin suvituuli hyväili kuihtunutta, keltaista poskea. Miina hengitti ahneesti raikasta ilmaa. Tuliko hän vielä terveeksi vai kuoliko hän tähän paikkaan? — niin ihmeellisen hyvältä tuntui. Auringonsäteet kimaltelivat kuin hopea joen pinnalla, heinä heilui pientareella. Että minä sainkin vielä armon nähdä tämän kaiken, ajatteli Miina itsekseen.

Sitten hän joi korvosta ja kaatoi vettä korvattomaan kahvikuppiin. Kuinka paljon juhlallisemmaksi hän oli ensin ajatellut asian, mutta nyt ei ollut aikaa. Sisäinen ääni sanoi, että hänellä oli kiire.

Hän otti pojan pärevasusta syliinsä, hän jaksoi senkin vielä. Poika heräsi ja hymyili hänelle.

— Minä kastan sinut, Esko, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, amen, kuiskasi Miina hätäkasteen sanat vettä valaen. Poika katseli hänen sylistään ihmettelevin silmin.

Miina muisti merkillisen selvästi rukouksetkin päästä päähän — vai joku toinenko se kaiken teki ja hän vain sivusta katseli ja kuunteli? Kun hän oli päässyt Herran siunauksen ameneen, helähti hänen sydämessään kuin suvivirsi soimaan. Nyt hän sen muisti, säveleenkin, mutta lauloiko hän itse vai enkelit taivaasta, sitä hän ei tiennyt. Hänen ympärillään oli yht'äkkiä valoisaa ja ihanaa niinkuin sisällä hääsalissa ja pää taaksepäin taivutettuna ja silmät kiinni hän hymyillen kuunteli jostakin kaikuvaa virttä, johon sekaantui ulkoa tuleva lintujen laulu:

»Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa, myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan, Jonk' kaikki nähdä saavat vuos' vuodelt' ainian.

Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi? Siis, sielun', Herraa kiitä nyt riemulauluilla. Hän iloittaa ja täyttää meit' armons' lahjoilla.»

Nyt se oli tehty, mitä piti, ajatteli Miina virttä kuunnellessaan. Nyt hän oli valmis lähtemään. Tehköön Santra mitä tahansa, kyllä hän kestää. Huutakoon, kirotkoon, lyököön, sitä parempi, jos hän on arvollinen kärsimään, niinkuin pyhät marttiirat kärsivät.

Samassa tuli Santra porstuaan kolistellen ja pyyhkien kasvojaan esiliinalla. Hän pysähtyi kynnykselle ja sanoi hämmästyksissään, kädet vielä kasvoilla:

— Mitäs taikoja se muori tekee?

Mutta Miina vastasi hiljaisella äänellä kuin jostakin kaukaa:

— Se on nyt, Esko, ristillisesti hätäkastettu.