UNTA.
Reading edition
Nousevan auringon kulta valahtaa läpi raikkaan aamuilman, punertavien honkien lomitse havuneulaiselle harjupolulle, jota myöten vanha rovasti palaa aamukävelyltään havahduttuaan lyhyestä unestaan lintujen ensimmäisiin säveliin. Metsä laulaa ja visertää, kaste kiiltää, vedet päilyvät harjun molemmin puolin. Rovasti kulkee hitaasti ja pysähtyy välillä hengähtämään ja kuuntelemaan. Valkea tukka, yhtä valkea kuin kaulanauha, pursuu harmaan hatun alta, parrattomilla kasvoilla on nuori punerrus, kultasankaisten silmälasien takaa loistaa lapsen kirkas, ihmettelevä katse. Jossakin helähtää aamukello soimaan. »Alatalon kellot», sanoo rovasti itsekseen.
Hän unohtuu seisomaan muurahaispesän ääreen ja seuraa tarkkaavaisena sen heräävää elämää. Pahkuraisella sauvallaan hän auttaa yksinäistä muurahaista, joka vetää kortta perässään pitkin polkua. Muurahainen ei ymmärrä tarkoitusta ja puree äkäisesti kiinni sauvaan. Siitä tulee oikea sota. Rovasti ohjaa suojattiaan pesään päin, muurahainen vetää itsepintaisesti vastakynttä. Mutta rovasti on kärsivällinen eikä hellitä ennen kuin muurahainen kuormineen on turvallisesti keossa. »Niinhän se Jumalakin», sanoo rovasti taas itsekseen ja hymyilee. Hän kääntää polulla sätkyttelevän leppätertun takaisin jaloilleen ja siirtää perhostoukan varovasti tien sivuun. Hänellä on paljon askareita aamuvarhaisella polulla. Vanha rovasti on tullut lapseksi uudelleen. Hän elää taas lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetki käväisee vain hetkittäin ja pikimmältään hänen tajunnassaan.
Hän on tullut harjun päähän, jonka alla, vesien saartamana, lepää pappilanniemi valkoisine päärakennuksineen ja kukkivine omenapuineen. Talossa on vielä hiljaista. Rovasti pysähtyy ja miettii taas. Paikka vaikuttaa tutulta ja ystävälliseltä, mikä se onkaan? Niin, se on totta, sehän on pappila — tuollaiseen pappilaan pitäisi hänen kerran päästä papiksi. Hän tuli vastikään kotimökiltään, soutaen vesien yli, hänellä on asiaa kirkkoherralle. Uskaltaisikohan hän esittää? Kirkkoherra nukkuu vielä, pitää odottaa.
Rovasti menee puutarhaan odottamaan. Hän istuutuu tutulle penkille vanhan koivun alla, pää kepin varassa. Leppälintu laulaa, tuomi tuoksuu, järvenpinta karehtii auringossa. Kuinka kaunista täällä on! Mikä kumma se olikaan tämän kirkkoherran nimi?
Parvekkeen lasiovi helähtää auki, iloisia ääniä kuuluu.
Pari nuorukaista harppaa puolipukeissaan läpi puutarhan uimahuoneelle, jonka alta kohta kuuluu huutoja ja veden loisketta.
— Ketä ne olivatkaan, nämä nuoret herrat? kysyy rovasti palvelustytöltä, joka samassa ilmestyy keittiöstä käsin kasvitarhamaahan.
— Veikko maisteri ja Eero tohtori, vastaa palvelustyttö. Talossa tiedetään ja tunnetaan rovastin kysymykset.
— Niin, tietysti. Joko kirkkoherra on noussut?
— Jo se nousi.
Rovasti muistaa taas asiansa ja lähtee hitaasti kävelemään kanslian rappusia kohti. Vielä ovea avatessaan hän pysähtyy ja miettii. Häntä ujostuttaa ja arveluttaa. Hän on vain tällainen yksinkertainen maalaisnuorukainen, kaukaa salolta, eikä paljon tunne kirkkoherraa. Hän raottaa varovasti, kuin anteeksipyytäen, ovea.
Rovastinapulainen istuu paitahihasillaan pöydän ääressä ja kirjoittaa.
— Huomenta, setä, sanoo hän iloisesti ja nousee. Setä on ollut taas aikaisin liikkeellä. Setä tulee tänne keinutuoliin istumaan.
Sanat jäivät rovastilta huomaamatta. Hän seisoo ovensuussa hämillisenä, hattu kädessä, eikä suostu istumaan. Hänellä olisi vähän asiaa.
— Voisiko kirkkoherra avustaa pienellä lainalla köyhää teologian ylioppilasta? sanoo hän sitten hiljaa ja nöyrästi.
Koettu puute ja hätä on hänen mielessään yhtä todellisena kuin kerran ennen. Hän muistaa mustan pettuleivän kotimökin pöydällä ja odottaa vastausta pelokkaana, pää kumarassa. Jos ei kirkkoherra nyt auta, niin ei kukaan auta.
— Istutaanhan nyt tänne mukavasti ja jutellaan, sanoo apulainen. Hän hyvittelee vanhusta kuin lasta. Hän tietää, että rovastin muistot ovat katkelmallisia ja vaihtuvat nopeasti toisiin.
He puhelevat vanhoista ajoista ja asioista, rovasti kertoo lapsuudestaan. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän, eilistä päivää hän ei muista. Joku asiamies tulee kansliaan, kättelee rovastia ja apulaista ja saa papinkirjan. Tuttu toimitus havahduttaa rovastin hetkeksi vanhoista muistoista. Miehen mentyä hän ryhdistäytyy ja kysyy asiallisella äänellä:
— Veljenkö saarnavuoro se on huomenna vai minun?
— Minunhan se.
— Niin taitaa olla. Olisinhan minäkin voinut.
Rovasti ei ole saarnannut enempää kuin muutenkaan hoitanut virkaansa vuosikausiin, mutta unohtaa senkin ja pyrkii usein kirkkoon.
Kerran hän tuli kenenkään huomaamatta alttarille ehtoollista jaettaessa. — Nyt ei ole sedän vuoro, kuiskasi pastori. — Aivan niin, vastasi rovasti ja poistui arvokkaasti.
Aamiaiskello soi. Sisältä ja ulkoa kokoontuu iloisesti puheleva parvi ruokapöytään, keski-ikäisiä ja nuoria, lapsia ja lastenlapsia. Rovasti viihtyy hyvin hälisevässä joukossa ja puhelee ja nauraa lastenlapsille. Toisinaan saa muiden osoittama huomaavaisuus hänet tuntemaan itsensä vieraaksi, hän tulee hämilliseksi ja ujostelee.
— Äiti, kuuluu äkkiä keskellä puheensorinaa pienen lapsenlapsen ääni pöydän alapäästä, saanko minä vielä leipää.
Vanha rovasti vaikenee ja jää miettimään haarukka kädessä. Sitten tulee hän rauhattomaksi, pari suurta kyyneltä valuu pitkin hänen poskiaan. Muutkin vaikenevat.
— Minun on ikävä äitiä. Minä lähden äidin luo, sanoo vanhus sitten.
Aamiaisen jälkeen hän lähtee. Hänet valtaa hiljainen, sisäinen ilo, kun häntä puetaan ja vyötetään villavöillä. Hän kättelee kaikkia. Trillat odottavat portaitten edessä. Hän antaa vielä Piijulle leipää kädestä.
Hän on unohtanut, että hänen äitinsä on kuollut viisikymmentä vuotta sitten. Hän on unohtanut tällä hetkellä kaiken muunkin, vaivat ja vastukset, tuskat ja tappiot. Hän on kiertänyt kierroksensa elämän auringossa ja palannut takaisin. Kaikki on kuin unta. Hän muistaa vain äidin.
Hän ei tiedä, että trillat kierrättävät häntä parin kilometrin ympyrässä ja tuovat takaisin, kun hän ei enää muista lähtönsä aihetta.
Nyt hän on onnellinen. Iloinen loiste lapsensilmissään huiskuttaa hän kädellään hyvästiksi talonväelle, joka on kokoontunut portaille saattamaan. Lastenlapset kirmaavat avaamaan porttia.
Hän huiskuttaa vielä kaukaa koivutieltä. Hän istuu kyyryssä, hattu korvilla, kaulus pystyssä. Mutta hänen mielensä on nuori ja iloinen kuin kiurun taivaan alla, kuin koulupojan, joka oltuaan pitkän talven poissa palaa kesäksi takaisin kaukaiseen, rakkaaseen kotiin.