II. VÄÄRÄÄN HAUTAAN.

Niin se sitten kävi, että Heikki Hiekkanen, antiikkitavarainkauppias, joutui haudatuksi väärään hautaan.

Meitä oli asiaa todistamassa kaikkiaan viisi henkeä, jotka tutustuimme toisiimme vasta hautausmaalla: joku käsityöläinen vaimoineen, joka oli kotoisin Heikin syntymäpitäjästä, takaaja ja kaksi muuta tuttavaa. Muita sukulaisia ei Heikillä ollut paitsi vanha isä, joka — kuten sittemmin kuulin — juuri hautauspäivänä oli kaukaisen salopitäjänsä vaivaistalosta kävellä köpittänyt asemalle elävää Heikkiä vastaan, Heikin oli näet juuri silloin pitänyt käydä ukkoa katsomassa. Viimeisen kaupunkiasuntonsa oli Heikki vuokrannut vasta paria viikkoa aikaisemmin, joten ei vuokrarouvakaan voinut tulla häntä saattamaan, koska ei tiennyt — kuten sanoi — oliko- Heikki »kala vain lintu».

Kun me viisi, jotka tiesimme, ettei Heikki ollut kala eikä lintu, vaan antiikkitavarairn kauppias, saavuimme kaupungin ulkopuolella olevalle hautausmaalle, olikin ruumis erehdyksestä ehditty siunata yhdessä muiden rivihautalaisten kanssa kappelissa. Arkun, jonka kannessa oli nimi väärin kirjoitettuna, löysimme kuin löysimmekin työntövaunuista, eikä meille jäänyt muuta tehtävää kuin seurata Heikin viimeistä alakuloista vaellusta kohti hautausmaan äärimmäistä perukkaa. Kuljimme — tuulisena ja värittömänä tammikuun päivänä — vaunujen perässä äänettöminä ja hiukan noloina, ja saimme perillä nähdä, kuinka ensin Heikin arkku ja sitten kolme muuta, joista yksi valkoinen, katosi syvään yhteishautaan. Muilla ei ollut saattajia. »Lähemmäksi», sanoi hautausmaan vahtimestari ja arkkujen sivut kolisivat yhteen. Hauta peitettiin nopeasti lankuilla; kantomiehillä oli kiire viereiselle rivihaudalle, jonka ääressä saattajat odottelivat paperossit suussa. Vahtimestari selitti meille ystävällisesti, että näiden neljän ruumiin päälle haudataan vielä neljä muuta, siis kahdeksan kaikkiaan samaan hautaan. Heikki joutui siis alariviin, äärimmäiseksi vasemmalta, ja sekä ala- että yläpaikan sijaa jäi osoittamaan haudan päässä oleva merkkipaalu n:o 17, jonka viereen pantiin pari karua seppelettä. Vaihdoimme vielä jonkin sanan keskenämme Heikin kuolemasta, käsityöläiseltä vaikuttava kiitti seurasta, ja niin me erosimme.

Sinne jäi meistä Heikki Hiekkanen, antiikkitavarain kauppias, väärään, vieraaseen hautaan. Vielä muutamia hetkiä ennen kuolemaansa oli hän puhunut, että kun hän kuolee, niin hänet haudataan kotipitäjäänsä, »sukuhautaan», jossa jo äitimuori makaa. Hän oli sen ostanut ja maksanut. Sitten tuli sydänhalvaus ja teki kymmenessä minuutissa lopun näistä kuten monista muistakin unelmista. Vainaja ei jättänyt jälkeensä mitään omaisuutta, joten ne salaperäiset henkilöt, jotka pitävät huolta köyhistä kuolleista, tulivat ja toimittivat tehtävänsä. Viime tingassa saivat tuttavat tiedon hautauspäivästä.

Köyhä, yksinäinen elämä vie köyhään, unohdettuun kuolemaan. Niinhän se on. Ei lopultakaan ollut ihme, että Heikki joutui väärään hautaan. Hänen elämänsä oli, tarkemmin ajatellen, oikeastaan kulkua juuri sitä kohti. Pääasia, ettei Heikki itse saanut sitä tietää. Kuolema armahti häntä ja petti hänet. Jos hän olisi tiennyt, olisi se särkenyt hänen sydämensä. Jos Heikin kanssa joskus olisi tullut puhe hänen hautajaisistaan, olen varma, että hän olisi tiennyt tarkalleen hevosluvun, kuvannut seppelevuoren, puheet, laulun, torvisoiton ja loppujen lopuksi ilmaiset kahvit koko kotipitäjälle rukoushuoneessa. Ja haudalle olisi hän nostanut suuren kiven ja siihen kultaisin kirjaimin kirjoittanut: Tässä lepää antiikkitavarain kauppias Heikki Hiekkanen. Ystävät pystyttivät patsaan.

Mutta mitenkäs olisi Heikki-rukka joutunut oikeaan hautaan, kun hän ei joutunut oikeaan paikkaan elämässäänkään! Liekö joutunut edes oikeaan elämään. Mistä lie eksynytkin juuri tähän elämään, eksynyt niinkuin joskus outo metsälintu eksyy ihmisasunnoille, räpyttelee siipiään aikansa aitan seinällä, jää sitten liikkumattomaksi ja katselee kauhistunein silmin alas lapsiin ja löydetään seuraa vana aamuna kuolleena seinustalta.

Heikki Hiekkanen oli uneksija — runoilija sielultaan ja mieleltään. Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä eikä alastomain hyllyjen ja rikkinäisten huonekalujen. Rakkaus kauniiseen teki hänestä antiikkisten esineitten kauppiaan. Vaikka hänellä olisi ollut vain yksi ainoa vääntynyt, viheliäinen pronssikynttilänjalka varastonaan, kuohahti hänen siveellinen itsetuntonsa, jos hänen kauppaansa herjattiin — sekalaistavarain kaupaksi. Sellainen loukkasi häntä kyyneliin asti. Mitä? — sekalaistavarain kauppias! Sehän on huligaani ja viinan salamyyjä! Antiikkiesineitten kauppa oli pyhää ja ylevää, sekalaiskauppa alhaista ja raakaa.

Niinkuin Heikki karussa ja köyhässä kaupassaan oli väärässä ympäristössä, niin oli — tekisi mieli sanoa — jo hänen sielunsakin tullut väärään ympäristöön joutuessaan nälän kiusaamaan, hieveröiseen ruumiiseen. Hän oli laiha ja näivettynyt; hänen kasvonsa olivat omituisen pitkähköt, jota vaikutusta pystytukka tehosti. Silmät katselivat suurten sankalasien takaa pahasti ristiin, niin että hänen täytyi kääntää päänsä sivulle katsoessaan suoraan eteenpäin. Ei koskaan voinut tietää oikein varmaan, minne hän katsoi. Tai oikeammin: hän katsoi aina kaikkialle, sillä pää liikehti nopeasti ja valppaasti. Juhlallisen liikutuksen ja innostuksen hetkinä se tärisi omituisessa takakenossa kuin hermosairaan pää. Mutta se oli vain hengen ylivaltaa ruumiissa, ei sairautta. Hän kumosi omalta osaltaan loistavasti vanhan säännön: terve sielu terveessä ruumiissa. Kun näki hänen esim. Helsingin valtauksen päivinä seisovan jossakin kadunkulmassa kivääri kädessä — mistä hän lienee sen saanutkin! — pitämässä suurelle väkijoukolle, silmiään siristäen ja pään innostuksesta sivukenossa täristen, esitelmää siitä, montako vankia hän yksittäin lukien oli ottanut, ei voinut olla hyväntahtoisesti hymyilemättä ja panematta merkille, kuinka halpaan ja köyhään majaan sankarin henki hänessä oli ottanut asuntonsa, kotka rastaan pesään. Tai kun hän loistonsa päivinä tuli vastaan kadulla, kiireissään kuten aina, kantaen kaulassaan suurta kullattua taulunkehystä kuin mitäkin voitonseppelettä, ja jo kaukana puhkesi iloiseen hyvänmielennauruun, ei voinut olla huomaamatta, kuinka raudanterveistä ytimistä se nauru lähti. Se oli oikeata jättiläisen naurua, kivijärkäleen naurua, joka peitti pauhuunsa kaiken muun, — ja ihmiset jäivät katseillaan ihmetellen etsimään Goljat-naurajaa.

Se nauru muuttui helposti liikutukseksi ja kyyneliksi. Jos ystävät, joille hän puolestaan oli valmis antamaan silmän päästään, eivät huomanneet häntä, ei hän voinut sitä unohtaa. Jos joku kotipitäjän tuttu mies tuli kaupunkiin eikä käynyt hänen liikkeessään, suri hän sitä enemmän kuin vararikkoa. Kesken iloisen jutun voi jokin seikka sivuta tällaista elämän kylmää tosiasiaa ja silloin oli ilo tiessään. Kaikki huolet ja harmit ja kiittämättömyydet ryntäsivät hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Kuinka elämä olikin surullista ja synkkää! Nytkin juuri hän oli saanut maksaa takauksia 40 tuhatta markkaa, yhdessä aikaisempien kanssa kaikkiaan 187 tuhatta 50 penniä. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon hän pyöristi ja runoili näitä summia. Sillä hetkellä ne olivat hänelle armottomia tosiasioita ja hänen ilmeessään oli takaa-ajetun metsäneläimen hätää. Nyt kun vielä sattui paraiksi hyvä talonisäntäkin kuolemaan ja rouva kohta velkomaan neljän kuukauden maksamatonta vuokraa! Hänen kohdalleen osuikin pelkkiä onnettomuuksia! Ei, kyllä hän sittenkin myy liikkeensä — ja tällä kohtaa oli säännöllisesti murheen aallonpohja saavutettu, josta hän taas linkoutui ylös. Hei vain! mikäs hänen oikeastaan sittenkään oli ollessa, vapaa mies hän oli kuin taivaan lintu! Hän myy liikkeensä, siinähän se! Saa puhdasta parikymmentä tuhatta taskuunsa, katselee vähän ympärilleen ja alkaa taas. Totisesti hän myy liikkeensä. Ja niin pääsi hän mieliaineeseensa: runoilemaan tulevaisuuden ilmalinnoista, kuinka hyväksi ja ihanaksi kaikki lopulta tulee. Hän oli sillä hetkellä todellinen runoilija, joka loihti tyhjyydestä esiin kukkivia maailmoita. Ennen olivat hänen asiansa oikein hyvin, tulevaisuudessa vielä paremmin, nykyhetkihän se vain kiikasti. Mutta hänhän myy liikkeensä. Näin oli Heikki-parka aina matkalla toisesta paratiisista toiseen paratiisiin.

Sitä toista paratiisia ei koskaan tullut enempää kuin sitä ensimmäistä oli koskaan ollut. Ne olivat vain kuvitteluissa. Tai olihan hänellä, oli taulut, lamput, mahonkisohvat, kirjastot, mutta ne katosivat kuin unennäkö. Mistä ne tulivat ja minne menivät — niin, kuka sen tietää? Mutta kun yhden kaupan ovi ja tarina pantiin lukkoon, oli Heikillä samassa jo toinen. Kuinka hän aina uudestaan pääsi jaloilleen tässä liike-elämänsä ainaisessa myrskyn-pyörteessä, on ikuinen ihme. Sillä hän ei pettänyt ketään. Hän ei pettänyt ketään, hänellä oli lujat siveelliset periaatteet kaikessa. Hän vain runoili rahat itselleen. »Oh», sanoi Heikki ja huitaisi kädellään, »eihän maailmassa ole mitään niin paljon kuin rahaa, saahan sitä rahaa». Sillä kädenhuitaisulla hän aivankuin kutsui miljoonat ilmasta luokseen.

— Ei ole nyt varastossa, olenkin tässä juuri aikonut myydä liikkeeni, selitti Heikki parhaillaan ostajalle, kun poikkesi johonkin hänen monista kaupoistaan. Mutta ensi viikolla tulee, saisinko lähettää? Eikä tämä viimeinen nähtävästi ollut pelkkää puhetta. Tiedustelin kerran huvikseni häneltä jotakin pikkuesinettä ja seurauksena oli, että Heikki viikon ajan soitteli minulle hengästyksissään milloin mistäkin kolkasta kaupunkia, että täällä nyt olisi sellainen. Minun täytyi viimein ostaa lopettaakseni tämän liiketoimen.

— Tässä on tinamalja, josta Kaarle XII on juonut, esittelee Heikki toisella kertaa varastoaan. Tämä sotataulu on kuitenkin paras, minä aionkin pitää sen itse. Se on jonkun hollantilaisen mestarin, en ole vielä saanut selville nimeä. Joku kertoi minulle lukeneensa, missä taistelussa aurinko paistoi juuri tuolla tavalla, mutta en enää muista sitä. Minulle tarjottiin jo tästä — Heikki lähentää suunsa korvaani ja kuiskaa — kaksituhatta markkaa, mutta en myynyt. Heikki parka, hän oli jo aivan unohtanut, että ensi kertaa taulua näyttäessään oli kertonut siitä tarjotun viisikymmentä tuhatta. Ja kun hän siitä huomasi, että taulu on arvokas, nosti hän heti hinnan sataantuhanteen!

Hän on jo taas myymässä uudelle ostajalle.

— Ottakaa vain pois tämä sanakirja! Maksoin siitä kyllä itse sata, mutta myyn viidelläkymmenellä — kaupan pitää käydä ja onhan sitä joskus maksettava oppirahojakin. Kiitos! Ja Heikin valtainen nauru lennättelee taas pölyä vanhoista kirjoista. — Ei, vanhempaa kirjallisuutta ei nyt ole, mutta olen juuri kaupoissa 1642 vuoden raamatusta. Saisinko lähettää lapsille kuvakirjoja kaupanpäällisiksi?

Puhe 1642 vuoden raamatusta on vain sellaista kauppahuoneen arvon kultaamista. Saan joskus myöhemmin tietää, että Heikki kerran oli vähällä saada ostaa kirjan. Se meni kuitenkin sivu suun Turun yliopistolle. Mutta mitä sillä väliä. Hyvään paikkaanpa joutui.

Lapsille lähetetyt kuvakirjat olivat sen sijaan varma tosiasia. Heikki, vanhapoika, on suuri lasten ystävä. Hänellä on aina kylään mennessään taskut täynnä tuliaisia lapsille. Hänen ensimmäinen kauppansa — kirjakauppa kotikylässä — mahtoi mennä nurin juuri sentakia, että hän jakeli koululapsille ilmaiseksi kynät ja kumit, vihkot ja kirjat.

Heikin lyhyttä loiston aikaa oli sen kesän tienoo, jolloin hän palasi ulkomaanmatkalta, Berliinistä, ja tuli käymään kotipitäjäänsä, jossa oli alkanut uransa renkinä. Uudenuutukaisissa vaatteissa, onnellisena ja ylpeänä kuin keisari hän käveli kirkonkylän tomuisilla teillä, kuuman auringon alla, kumartuen puoleen ja kumartuen toiseen jutellessaan lasten kanssa, joita talutti kädestä. Ne olivat jonkun Saksaan muuttaneen suomalaisen lapsia, Heikki oli saanut ne kasvateiksi, kuten kertoi. Mitä asiantuntemuksesta lastenhoidon alalla puuttui, sen korvasi se hellyys ja huolehtivaisuus, jolla Heikki ympäröi suojattinsa, ettei oma äiti paremmin. Vanha, tuttu jättiläisnauru kiiri pitkin raitteja, missä kolmikko liikkui. Heikki kuljetti lapsiaan kylästä kylään ja istui kahvipöydässä, tyttö oikealla ja poika vasemmalla puolen; kumartui oikealle ja sanoi: »Wie?» jonkin ujon kuiskauksen johdosta, kumartui vasemmalle ja kysyi: »Warum?» Lapset eivät osanneet suomea, heillä oli saksalainen äiti; ja iloisen-surullista tässä kasvatussuhteessa oli, ettei Heikinkään puhetaito riittänyt paljon näitä kysymyksiä pitemmälle. Mutta toimeen tultiin ja iloisia oltiin. Ja Heikki kertoi matkastaan ja tulevaisuuden aikeistaan. Jo vain, hän oli ollut Berliinissä. Oli aikonut ostaa Berliinin suurimman antikvariaatin — mitäs, kun tällä Suomen rahalla sai Saksan rahaa niin että älä muuta kuin lapiolla käännä! Nyt olisi hän miljonääri. Kaupanteko jäi, sillä hän oli päättänyt perustaa pianotehtaan Suomeen. Niin juuri. Tänne kotipitäjään. Se käy kuin tanssi. Ja siinä paikassa hän tiedusteli huoneiston valmiiksi, niin että sekin asia on sitten selvä. Isäntä lupasi, hänellä oli ihmistuntemusta. Heikki ei palannut enää myöhemmin asiaan.

Kasvatit näin Heikillä vielä puolta vuotta myöhemmin. Jonakin tuulisena ja räntäsateisena marraskuun päivänä vilahtivat ne ohitseni kaupungissa, kulkien Heikin perässä märkinä ja värisevinä kuin vasta kuoritut kananpojat emonsa jäljessä, ja tuuli pieksi armottomasti niiden ohuita kesävaatteita. Heikki ei ollut vielä huomannut toimittaa niille lämpimämpää päälle. Sittemmin joutuivat lapset takaisin vanhempainsa turviin. Heikki ei onnistunut pitkälti kasvatusisänäkään.

Jo kauan tätä ennen hän oli luopunut oman kodin haaveesta. Se oli Heikille tuskallinen asia, eikä hän siitä mielellään puhunut. Morsian hänellä oli ja häät määrätyt ja pappi tilattu ja tulevaisuus tässäkin asiassa mitä ihanin, aivan Heikin tyyliin. Mutta aivan hänen elämänsä tyyliin piti tässäkin käydä. Morsian piti kaiken varalta keskusteluja yllä myöskin jonkun venäläisen sotamiehen kanssa. Heikki sai sen tietää jonkin kirjelipun välityksellä viime tingassa — romahdus ja tavallista ankarampi romahdus alas kovaan todellisuuteen! Heikki teki erot kuin veitsellä leikaten, eikä senjälkeen katsellut naista.

Kaikkeen muuhun nähden hän oli parantumaton optimisti loppuun saakka. Viikkoa paria ennen kuolemaansa hän kävi minua viimeksi tapaamassa. Vanhentuneena ja nälkiintyneenä hän siinä istui, silmiään omituiseen tapaansa siristäen ja päätään käännellen, itkien ja taas vuoroin nauraa remahdellen. Köyhänä hän siinä istui, mutta mielikuvitukseltaan rikkaana kuin itämaalainen prinssi. Hänen runonäkynsä olivat loistavampia kuin ehkä koskaan ennen. Runoilija hän oli. Itämaisten mattojen ja taiteen mestariteosten olisi pitänyt ympäröidä häntä.

— Kuten sanottu — puheli hän — hän myy liikkeensä. Hänelle on taaskin sattunut vastuksia ja onnettomuuksia. Maksanut äsken takauksia 60 tuhatta, kaikkiaan 400 tuhatta. Kyllä hän olisi muuten selvinnyt ja olisi nyt ilman niitä rikas mies. Mutta mitäs, hän alkaa alusta taas. Hyvinhän Jumala on hänestä aina huolta pitänyt. Ennenhän hänellä oli erinomaisesti asiat. Niinkuin silloinkin, kapinavuonna. Kolme huonetta tavaraa täynnä ja hyvää tavaraa, ei mikään sekalaiskauppa, ja yksityisasunto liikkeen päällä, sekin tavaraa täynnä. Oli nekin aikoja, kapina-ajat! Olenko minä kertonut, kuinka selvisin niistä punakaartilaisista, jotka tulivat liikettä sulkemaan? Hän on sen monesti kertonut, mutta kertoo taas:

— Niin se oli, neljä punakaartilaista tuli liikkeeseen, hampaisiin asti aseissa, minä olin yksin. Yksi niistä, oikea punapaitainen ryöväri, sanoi pankinryöstäjän äänellä: että nyt liike kiinni ja paikalla tai joudut seinää vastaan. Mutta minä (heikko ja hieverä Heikki!) kun kävin sitä rinnuksista kiinni ja sanoin että: oho! ja vähän ravistelin ja heitin ovesta, että ovenpeilit särkyivät, niin jo katsoi muut kummissaan toisiinsa ja lähtivät laputtamaan, että raput kopisi. Ja liike pysyi auki. Niin se oli.

Ja sitten Heikki selittää tulevaisuuden suunnitelmaansa:

Hän on vihdoinkin kyllästynyt olemaan nurkissa ja vuokrahuoneissa. Hän käy tästä vähän ulkomailla, ostaa yhtä ja toista ja perustaa oikean suuren liikkeen, ei tällaista pientä kuin tämä nykyinen, omiin huoneisiin, oman yksityisasunnon yhteyteen. Ajatteli hän niinkin, että ostaisi huvilan kaupungin ulkopuolelta ja tulisi aamulla omalla autolla kaupunkiin. No, saahan sekin olla. Mutta oma kaupunki-asunto pitää olla myöskin. Ja hyvä ja suuri. Hän kokoo sinne vähän vanhoja tauluja ulkomailta, esimerkiksi alankomaalaisia mestareita. Kaiken pitää olla antiikkista. Työhuoneensa hän sisustaa erityisellä huolella. Kirjoja — vanhoja kirjoja — katosta lattiaan, joka seinä täysi. Siellä hän istuu sitten, avoimen englantilaisen takan ääressä, ja lukee vanhoja kirjojaan, ne ovat vuosien varrella käyneet niin rakkaiksi. Ja rahakabinetin hän järjestää, sekin on kerta kaikkiaan yksi hänen heikkouksiansa…

Heikki parka! Hänen kohtalonsa oli kuin kaiken turhuuden ja häviäväisyyden yleisinhimillinen vertauskuva. Kun hän toista viikkoa tämän jälkeen päätti maallisen vaelluksensa, oli hänen käteinen omaisuutensa kymmenen markkaa eikä liike varasto vastannut velkoja. Missä ovat nyt kaikki kauniit ja suuret unelmat? Köyhien rivihaudassa, jonka pääpuolissa on pari karua seppelettä ja merkkipaalu n:o 17.

Ja sekin on väärä hauta.