VELVOLLISUUS.

I.

Albert oli pienenä ihmelapsi. Ei vain sen vuoksi, että oli rikkaitten vanhempiensa ainoa poika, eikä senkään vuoksi, että joutui paljon olemaan vanhempain ihmisten parissa ja tuli siten varhaiskypsäksi ja pikkuvanhaksi. Hän oli ihmelapsi todella harvinaisen muistinsa takia. Hän muisti käytännöllisesti puhuen jokaisen nimen ja vuosiluvun, jonka kerran kuuli tai luki. Kun tätä taipumusta sopivalla tavalla ylläpidettiin ja kehitettiin hänen mielilukemisensa, historian, avulla, oli hän seitsemän-vuotiaana kuin mikäkin historian professori tai kävelevä tietosanakirja. Kädet selän takana mustassa samettitakissaan ja valkoisessa kääntökauluksessa tepasteli tämä pieni professori Marielundin vieraitten keskellä ja odotti omaa ohjelmanumeroaan. Ja kun sitten isän välttämättömät metsästysjutut ja yhtä välttämättömät gluntit olivat menneet, sanoi Marielundin emäntä, rouva Anne-Marie Strömfeldt:

— Voi, voi, olisiko asessori niin kiltti ja kysyisi Albertilta jotakin; Albert olisi niin iloinen.

Ja asessori oli kiltti, vaikka ei ollutkaan varma historiassaan. Mutta seitsenvuotias Albert oli sitä varmempi ja lasketteli nimiä ja vuosilukuja kuin ladon ovesta.

— Naulankantaan, ihan naulankantaan — sanoi asessori.

— Mikä nero — julistivat rouvat. — Ei suinkaan herrasväki ole aikonut panna häntä kansakouluun?

Rouva Strömfeldt hymyili ystävällisesti.

— Niin, kyllä hän on erikoinen. Emme, emme me ole ajatelleet. Albert ei tahdo, emmekä mekään. Hän on niin heikkorakenteinen. Siellä oppisi sitäpaitsi kaikenlaista tovereilta. Kas niin, poju, kumarra nyt kauniisti tädille ja sedälle.

— Hyvää yötä, kultanen… Niin, niin, kyllä sivistyneen kodin kasvatus on paljon parempi.

— Aivan niin — sanoi talon isäntä, tuomari Ivar Strömfeldt. — Mutta hyvät herrat; lasit odottavat!

Ivar Strömfeldt oli suorittanut kameraalitutkinnon ja häntä sanottiin tuomariksi. Hän oli palvellut pari vuotta jossakin virastossa, mutta vetäytynyt yksityiselämään, niinkuin rouva Strömfeldt sanoi, hoitanut sitten vähän aikaa perintötilaansa ja kyllästyttyään myynyt sen pidättäen itselleen Marielundin komeine puutarhatontteineen mainioitten purjehdusvesien ääreltä. Nyt hän purjehti, luki sanomalehteä ja poltti sikaaria, nautti päivällisunensa, lauloi nimipäivillä särkyneellä tenorilla ja kertoi kaskuja, mutta vaikeni, kun tuli puhe politiikasta tai kirjallisuudesta.

— On aina niin hauska kuulla tuomarin laulavan — sanoivat naiset.

— Ivar on kuulunut M.M:iin — vastasi rouva Strömfeldt.

Rouva Strömfeldtin suuri salainen suru oli, että heidän nimensä kirjoitettiin d:llä. Se ei ollut aatelinen. Tätä suruaan hän ei tahtonut myöntää, mutta ilmaisi sen puhumalla asiasta liian usein. Aatelinen tai ei aatelinen, mitä se nyt sitten! Viimeksi aateloidut olivat sitäpaitsi virkain kärkkyjöitä ja hallituksen kannattajia, jotka olivat myyneet omantuntonsa aateliskilpeen. Strömfeldtit ja Ahlforsit olivat toki sentään kaikki kunniallisia ja arvossapidettyjä, niin kauas kuin heistä taaksepäin tiesi. Ja kauas heistä tiesi. Olihan Ahlforseissa sen puolesta sinistäkin verta, montakin tietä tullutta. — Sekä Strömfeldtien että Ahlforsien sukupuu oli kaikkine oksineen ja haaroineen jo varhain istutettu nuoren Albertin tietoisuuteen. Sen avulla hänen muistilahjakkuutensa oikeastaan huomattiinkin. Albertin pieni pää oli kaikkien serkkujen ja pikkuserkkujen syntymäpäiväin varmin muistialmanakka.

— Minkätakia me emme ole aatelisia? — kysyi Albert jonkin sukuluennon jälkeen.

— Pappa ei tahtonut palvella nykyistä hallitusta. Me olemme muuten vanhaa ja hyvää sivistyssukua, yhtä hyvää kuin aatelisetkin. Sinun isoisäsi, esittelijäsihteeri Birger Ahlfors, minun isäni, oli kyllä parikin kertaa ehdolla tulla aateloiduksi, mutta se jäi joittenkin intriigien takia.

— Mutta rikkaitahan me olemme, mamma?

— No niin, kyllä. Kyllä meillä on papan ja minun iäkseni ja toivottavasti sinunkin iäksesi.

Albertia ei siis pantu kansakouluun, vaan otettiin kotiopettajatar. Mutta tämä ei saanut oppilastaan lukemaan muuta kuin historiaa. Otettiin toinen. Sama asia. Ne nyt ovat sellaisia, sivistymättömistä kodeista, eivät ymmärrä lapsen herkkää sielunelämää. Kolmannen onnistui valmistaa Albert lyseon alaluokille ja sai kultakellon.

Sitten tuli pysähdys. Albert sairastui ankaraan tautiin ja hänet täytyi ottaa pois koulusta. Paitsi pitkää sukujohtoa oli hän vanhemmiltaan perinyt heikon ruumiin, joka sai kauan taistella taudin kanssa, ennenkuin voitti. Mutta kun Albert nousi sairasvuoteelta, oli hän aivan tavallinen lapsi. Ihmeellinen muisti oli mennyt.

Tavallinen lapsi! Se oli ankara isku äidille, varsinkin kun Albert ei ollut aikanaan oppinut soittamaan. Isästä oli pääasia, että poika pelastui.

— Sinä et ymmärrä — sanoi rouva Strömfeldt — sinä olet itsekin niin tavallinen. Ahlforseissa on ollut paljon erityisen lahjakkaita. Mutta mitä muistiin tulee, niin kyllä se palaa aikanaan. Emmeköhän lähettäisi Albertia sukulaisten luokse Ruotsiin lepäämään?

— Aivan niin — sanoi Ivar Strömfeldt.

Kun Albert palasi, oli hän hajamieliseltä vaikuttava, ikäisekseen pitkänhintelä nuorukainen, jonka musta tukka ja kellervä iho teki hänet etelämaalaisen näköiseksi. Muistilahjakkuus oli lopullisesti mennyt. Mutta jotakin oli jäänyt edellisistä vuosista: hyvin voimakas itsetunto ja harrastuksen merkilliset nousu- ja pakovesikaudet: hän saattoi innostua johonkin asiaan yltiöpäisesti, mutta väsyi tavallisesti pian ja vaipui takaisin uneliaaseen velttouteen.

Ja sitten lukuhalu! Se oli herännyt hänessä uudestaan, mutta ei enää historiaan eikä muihinkaan kouluaineisiin, vaan romaaneihin. Tämä harrastus oli hänessä pysyväinen. Hän ahmi — maaten kesäisin riippumatossa paperossia polttaen — (»Parempi julkisesti kuin salaa», sanoi äiti) — suunnattomat määrät romaaneja, ristiin rastiin, ilman valikointia. Siinä ikäkaudessa, jolloin muut vielä tyytyvät Välskärin kertomuksiin, oli hän täysi asiantuntija kaikkein uudenaikaisimpain ja arveluttavimpain rikos- ja rakkausromaanien alalla.

Hyvä sydän hänellä oli ylpeydestään huolimatta. Jos hän näki jonkun itkevän, vaikutti se häneen aivan fyysillisesti ja hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kerran kaupungissa alkoi kerjäläinen kulkea hänen rinnallaan ja kerjätä. Albert työnsi sille ensimmäisen rahan, minkä löysi — se oli viisikymmentä markkaa — ja keskeytti kerjäläisen kiitostulvan lyhyellä ja käskevällä: »Mene tiehesi!»

— Aristokraattisuutta — sanoi isä.

— Aristokraattisuutta ja jalomielisyyttä — sanoi äiti.

Albertin ollessa keskiluokilla sai äiti yllytetyksi hänet lukemaan yhden luokan yli. Se onnistuikin kotiopettajain, kunnianhimon ja nousuveden avulla. Mutta sitten oli hän seuraavan vuoden niin väsynyt ja veltto, että sai keväällä kahdet ehdot.

— Inkvisitsioonilaitos koko koulu, hirvittävä inkvisitsioonilaitos! — sanoi äiti. Ja Albert otettiin pois.

Hän ilmestyi vihdoin takaisin ylimmälle luokalle, täytenä herrana kaikkine herrantapoineen; — toverit ihailivat häntä kaukaa, mutta eivät rakastaneet. Rehtori kutsui hänet kerran kansliaan. Oli kerrottu — rehtori katseli alaspäin — että Albert istuisi ulkona ja käyttäisi väkijuomia. Oliko se totta?

— Ei — vastasi Albert ja punastui.

— Sitähän minäkin — sanoi rehtori. — Alberthan on hyvästä kodista.

Albert puhui tavallisesti totta, ei moraalisista syistä, joita hänellä ei ollut, vaan sentakia, että ei yksinkertaisesti viitsinyt valehdella, kun kotona ei tarvinnut, ja senkin takia, että valehteleminen oli hänestä yleensä jotakin tympäisevää, joka kuului nousukkaille ja muille sellaisille. Sen, että hän tällä kertaa tietoisesti valehteli, koetti hän kuitata olkapäitten kohauksella. Jostakin merkillisestä syystä piti hänen kuitenkin sitä itselleen puolustaa. Se on nyt niin pieni asia, ajatteli hän, yksi sana sinne tai tänne, kun se ei ole tapa. Sitäpaitsi käytettiin kotonakin alkoholia, ja kaikkein viimeksi tuli hänestä juoppo, se on varma. Eihän hän juonut, jos joskus vähän ottikin ruuan tai kahvin kanssa niinkuin kotona. Pikku juttu. Vanhentunut pykälä koululaissa, sanoisi äiti hetkeäkään arvelematta — tätä ajatellessaan Albert hiukan hymyili äidin ainaiselle innolle keksiä selityksiä. Miten olikaan, kaikista todisteluistaan huolimatta ei Albert kotvaan saanut mielensä pohjalta torjutuksi sitä tiedotonta moraalista itsesyytöstä, että oli tehnyt jotakin likaista, eikä sitä tympeää tietoisuutta, että hänelle tarjoutui tilaisuus olla mies, mutta hän ei ollutkaan mies.

Ja Albert tuli ylioppilaaksi. Eräänä kevätiltana sai rouva Strömfeldt onnellisena kertoa tämän Marielundin vieraille — »niin se aika kuluu», lisäsi hän huokaisten.

— Albertin malja juodaan sampanjassa — sanoi Ivar Strömfeldt. — »Hyvät naiset ja herrat! No niin… aivan niin!» — Mutta kun hänestä itsestäänkin tuntui, että puhe ehkä jäi hiukan lyhyenlaiseksi, kiiruhti hän lisäämään. — »Veli apteekkari, eiköhän sitten otettaisi sitä: 'Ack, i Arkadien även jag har varit'…»

Ja mitä nuoriherra tulisi lukemaan, jos sai luvan kysyä.

Olihan sitäkin ajateltu, vaikkei mitään varmaa päätöstä oltukaan vielä tehty. Ivar oli ehdottanut lakia, mutta se ei oikein sopinut Albertin luonteelle. Oli arveltu sitäkin, että hänelle ostettaisiin maatila, mutta Albertin lahjat viittasivat ihan toisaalle, rauhalliseen tutkimustyöhön. Sittenhän saataisiin nähdä. Hän nyt ensin ehkä lepäilisikin hiukan, kun ei ollut mitään kiirettä hankkia virkaa. Joka tapauksessa hän tulisi väittelemään.

Niin tietysti.

Ja Albert lojui taas kesän riippumatossa ja luki romaaneja. Syksyllä hän lähti Helsinkiin komeine, hyvin varustettuine kapsäkkeineen, alkaakseen opinnot humanistisessa tiedekunnassa — »kaikki suurmiehet ovat olleet humanisteja», kuten hän sanoi.

Alkuopintojen koulumaisuus kyllästytti hänet pian, ja hän luopui niistä. Nehän voisi suorittaa sitten joskus myöhemmin siinä sivussa; eiväthän sellaiset pienet tekisi mitään vastusta, kun on selvä järki. Hän kuunteli — sivistääkseen itseään — mitä erilaisimpia luentoja, mutta huomasi sitten, että niiltäkin voi jäädä pois. Hän osti suuret määrät kaunokirjallisuutta ja luki sitä, jälleen ristiin rastiin, niin että tuskin muisti, mitä oli lukenut. Joka tapauksessa tuli hänen lueskelunsa tietoon ja hankki hänelle, yhdessä hänen itsevarman, väsähtäneen kriitillisen olemuksensa kanssa, sen maineen, että hänellä oli hyvä maku.

Kun hänellä lisäksi oli runsaasti käyttövaroja, sai hän paljon tuttavuuksia itseään vanhemman ikäluokan keskuudessa. Hän painui sen piiriin kuin itseoikeutettuna; sai korvaansa kaikenlaisia sopivia lauseita ja käänteitä, joita alkoi käytellä tottuneesti. Jossakin jälki-istunnossa, pikkutunneilla, tutustui hän tohtori Hakasaloon, fonetikkoon.

— Mitäs me tässä — saman osakunnan miehet, minä olisin Kalle. Vai filologi se on tämä velikin? Tietysti. Ja mikä pääaine? — Vai ei vielä valittu, jaha, niin, niin. Mutta järjestetäänpäs se asia tässä kohta. Mitenkä olisi kansantalous? — Vai poroporvarillinen, he he, vai niin, vai niin, veli on satiirinen. Entä kielet, jalo ala? — Vai ei niitäkään… no ei sitten. Entäs… mutta nytpä minä tiedän — Hakasalo näpsäytti sormiaan — nytpä minä tiedän jotakin, joka sopii juuri tuollaiselle hienolle herralle kuin veli on! Terve sen päälle! Se on taidehistoria! Fiini aine! Taide on kulttuurin korkein aste; sen tutkijan täytyy tuntea kaikki muu. Veli on siihen kuin luotu. Veljellä on kaikki edellytykset, vanha kulttuuri, hienostunutta makua, rahaa — suurenmoista! Tästä tulee vielä hyvää — tuo kirkas ja makea antaa aatteita, terve! Ja muistakin kiittää minua väitöskirjassasi siitä, että olen sinut tälle arvokkaalle tutkimusalalle ohjannut. Sinä kirjoitat väitöskirjan vuodessa, käyt ensin hiukan Italiassa, siinä se on! — Mitä veli sanoi, kandidaattiko? No, sen sinä suoritat huoleti kahdessa vuodessa, usko minua! Jos minä olisin vielä alkamassa — kunpa olisinkin, eikä olisi näitä velkoja! — niin varmasti kahdessa vuodessa suorittaisin. Ei siinä tarvita kuin sisälukutaitoa, ja päätä tietysti, se on selvä. Mutta sitähän sinulla on! Kyllä minä neuvon, terve! Eikös veli tilaisi vähän lisää?

Albert palasi innostuneena asuntoonsa ja kirjoitti vielä samana yönä kirjeen kotiin. Enemmän turhamaisuudesta kuin kiintymyksestä vanhempiinsa kirjoitti hän aina kotiinsa pitkiä ja huoliteltuja kirjeitä, vähän teatteria ja musiikkia isälle, sensatsioonijuttuja äidille ja säännöllisesti hiukan »kaunokirjallisuutta», talvisen Esplanaadin kauneutta, merivaikutelmia Luodolta. Albert tiesi, että äiti luki tai selosti kirjeistä seurapiirilleen valittuja kohtia, jotka ylläpitivät hänestä hyvää käsitystä kotipitäjässä.

— Eikö se ollut kaunista, Ivar? — kysyi rouva Strömfeldt laskien kirjeen kädestään.

— Hyvin kaunista — vastasi Ivar Strömfeldt ja haukotteli lehtensä takana.

— Kuinka se nyt olikaan. »Taide on kulttuurin korkein aste, taidehistoria avaa huimaavia näköaloja kulttuuriin kokonaisuudessaan» — kyllä se Albert osaa! — »mutta sentakia täytyy taidehistorioitsijan myöskin tuntea kaikki muu, historia, filosofia, kirjallisuus, kansanelämä — —» Niin niin, Albert on kovin perusteellinen kaikessa. Tuo tohtori Hakasalo näyttää pitävän häntä erikoisen lahjakkaana… Niin niin, niinhän Albert onkin… Hauskaa, että hän on saanut sellaisen miellyttävän tuttavuuden… mitähän Hakasaloja se on, olisikohan sen äiti Haglundeja?… Ja sitten — rouva Strömfeldt nosti uudelleen lorgnettinsa — täällä on vielä. »Kun nyt olen kauan harkittuani valinnut taidehistorian pääaineekseni, olisiko pappa taas niin kiltti ja lähettäisi omalle ainoalle pojalleen vähän rahaa voidakseni hankkia alaa koskevaa kirjallisuutta?» — — —

Albert osti pari hyllyllistä hienoja, kuvallisia koruniteitä, joita oli hauska pitää käsissään ja katsella. Hän lukikin niistä muutamia, vieläpä kirjoitti niiden nojalla pienen kirjoitelman, jota kiitettiin. Sitten tuli taas pakoveden aika ja hän kävi käsiksi romaaneihin. Ei se taidehistoriakaan ollut sentään sen kummempaa. Hän suorittaisi sen kyllä hyvin pian, joskus. Lukisi valmiiksi sitten tenttiaikana muutamissa viikoissa.

Näin kului joitakin lukukausia. Albert nousi myöhään ylös, käveli aamiaisen jälkeen tunnin terveydekseen ja joi sitten vakinaisessa kahvilassaan aamupäiväkahvin lehtiä lukien. Jos sattui vanhempi toveri pöytään, arvosteltiin asioita ja ihmisiä. Albertin oma ikäluokka, jonka kanssa hän ei seurustellut, kuitattiin helposti. Ne, jotka lukivat nopeasti, olivat strebereitä, hitaasti lukevat olivat tyhmiä ja nahjuksia. Mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä pääaineensa laudatur koska hyvänsä valmiina, kun vain viitsi pistäytyä tentissä. Mikäli professori nyt lainkaan tulisi vaatimaan tenttiä. Muuten, hän luki parhaillaan Anatole Francea, alkukielellä. Suurenmoista! Kimaltelevan terävää! Mitä ne meikäläiset sellaisen rinnalla — Albert teki halveksivan kädenliikkeen — suomalaista kirjallisuutta hän ei lukenutkaan. Sen lukeminen kuului kouluasteelle.

Jos hän yhdytti hyvän tuttavan kahvilassa, voivat he sieltä suoraan siirtyä johonkin parempaan ravintolaan päivälliselle. Muuten meni Albert asuntoonsa, oikoili jäseniään, katseli kirjain kansia, luki haluttomasti sivun, pari, jos luki, ja heittäytyi sitten sohvalle pitkäkseen. Siinähän se olikin sohvapöydällä Anatole France. Illalla oli ensi-ilta ruotsalaisessa teatterissa.

Erään osakunnan kokouksen jälkeen tuli inspehtori puhuttelemaan. — Ivar Strömfeldtinkö poika? — Hän tunsi isän ylioppilasajoilta, terveisiä isälle. Herra Strömfeldthän opiskelee taidehistoriaa, aikoiko hän yliopistoon? Olisi hauskaa, että tulisi suomalaisia tiedemiehiä. Kuka oli muuten hänen mielitaiteilijansa? Albert ei ollut varustautunut tähän ja joutui varmuudestaan huolimatta pulaan. Niin, oikeastaan, tavallaan, kuinka hän sanoisi, Michel Angelo, se tahtoo sanoa psykologisesti, niin, ja myöskin Rembrandt. — Vai niin, vai myöskin Rembrandt — sanoi inspehtori ja katsoi häntä nopeasti silmiin. — Oliko herra Strömfeldt aikonut käydä ulkomailla? Siitä voisi olla hyötyä.

Albert lähti pois raivostuneena itseensä. Hän oli ollut auttamattoman tyhmä. Michel Angelo, Rembrandt — niinhän vastaisi jokainen seminaarilainen! Persoonallisuuden tunsi persoonallisista mielipiteistä ja ihanteista. Hänellä ei ollut —. Pitikin olla niin varomaton. Hän oli täydellisesti nolannut ja paljastanut itsensä inspehtorille, joka tietysti piti häntä idioottina. Ja sai pitää. Albert etsi kirjoistaan pari tuntia mielitaiteilijaa, mutta ei löytänyt. Samalla teki hän päätöksen — jonka samana iltana kirjoitettu kirje tiedoitti kotiin — että hänen täytyisi niin pian kuin mahdollista päästä opintomatkalle Italiaan, eräitä tutkimuksia varten.

Ja taas kaikuivat gluntit Marielundin salissa, niin että viinilasit helisivät pöydällä, ja taas tuli Albertin kirje vuorollaan esiin. Osakunnan inspehtori oli puhellut Albertin kanssa hyvin ystävällisesti ja katsonut välttämättömäksi, että Albert kohta lähtisi ulkomaille laajentamaan näköalojaan; Albert ei vaatimattomuudessaan ollut sitä ennen ehdottanut. Herra inspehtori oli pitänyt varmana, että Albertista tulisi yliopistomies.

— Niin, niin — sanoivat vieraat hartaasti. — Rouva Strömfeldtin enohan oli ollut huomattu esteetikko. Sieltäpäin ne tietysti olivat lahjat. — Eikö Albert-maisteri ollut hiukan iso-enonsa näköinenkin, ilmeeltään, kuinka minusta tuntuu?

Albert sai ihmeekseen vastauksen isältä, eikä, kuten tavallisesti, äidiltä. Vielä enemmän kummastutti kirjeen sisällys. — — — »Ja sitten, jos tutkimustesi kannalta suinkin on mahdollista, olisi hyvä, että ulottaisit tällä kertaa matkasi vain esim. Saksaan. Mamma puolustaa kyllä Italiaa, niinkuin hän nimenomaan käski huomauttaa. Mutta minulla sattuu nyt juuri olemaan eräitä suurempia maksuja, niin etten valitettavasti parhaalla tahdollanikaan voi järjestää sinulle isompaa matkakreditiiviä.»

— Mitä maksuja? — nyrpisti Albert nenäänsä lukiessaan. — Tarvitseeko papan sitten kirjoittaa poikittain kaiken maailman M.M.isteille ja maksaa minun perinnöstäni? Sellainen lallus koko pappa! Niinhän mammakin sanoo.

Albert-raukka — niinkuin rouva Strömfeldt viimeisessä kirjeessään kirjoitti — sai siis tyytyä Saksaan. Mutta hyvä niinkin. Hän ei ottanut asiaa lainkaan niin traagillisesti kuin hänen äitinsä kuvitteli. Pääasia, että pääsi hiukan tuulettumaan eikä tarvinnut aina olla Marielundissa elävänä esimerkkinä siitä, kuinka hauskaa on, kun vanhemmat saavat iloa lapsistaan. Se oli alkanut vähitellen tympäistä. Albert kiersi Saksan huomattavimmat kaupungit — kirjoittaen tunnollisesti innostuneita postikortteja kotiin — haukotteli taidemuseoissa, luki hotelleissaan romaaneja ja tutki kahviloissa elämää. Ibsenkin oli istunut paljon kahviloissa. Huvittelupaikat eivät häntä houkutelleet, hän oli jo huvitellut. Kaikkein hauskinta koko matkassa — oli niin kuumakin! — oli istua hienojen hotellien hallissa, pehmeään nojatuoliin uppoutuneena, sikaari suussa, ja tarkastella meneviä ja tulevia. Tunsi olevansa suuressa maailmassa ja tunsi itsensä niin kosmopoliitiksi!

II.

Matkalta palattuaan syyslukukauden alussa ei Albert viitsinyt käydä kotonaan Marielundissa, tehden syyksi jotkut »keskeneräiset kirjoitukset ja yliopistossa taas alkavat opinnot». Lukukausi meni ulkomaanmatkan painolla, muistojen varassa, joille aina sai kuulijoita. Saksalaiset olivat, ahkeruudestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia, hyvin keskinkertaisia, niinkuin heidän sampanjansakin. Sampanja olikin tavallaan kulttuurin mittapuu. Mutta olihan siellä kaikki toki sentään toista kuin täällä Suomessa. Berliinissä tutustui hän persoonallisesti Saksan nykyjään etevimpään näyttelijättäreen, intresantti tuttavuus. Badenissa oli hän samassa seurassa erään suurherttuallisen korkeuden kanssa, joka oli kuin hyvinvoipa oluenpanija. Saksan taideko? — Rappiolla niinkuin kaikkialla muuallakin. Mutta museoissa eräitä hyviä kankaita, Dresdenissä esimerkiksi sikstiiniläinen — suorastaan musiikkia! Berlin oli Münchenin rinnalla parvenu, München edusti vanhaa ja soliidia kulttuuria.

Lukukauden lopussa huomasi Albert, ettei hän taaskaan ollut tehnyt mitään. Ja mitä hän oikeastaan tekisi? Lukeminen oli entistäänkin ikävämpää matkan jälkeen, ja alkuopinnot — niitä hän ei enää ikinä viitsisi suorittaa! Oppiarvot, ne olivatkin oikeastaan hyvin poroporvarillisia etikettejä. Sen ja sen tämä herra osaa ja tietää, ei muuta. Niinkuin ei sitä nyt voisi tietää ja olla sivistynyt ilman niitäkin! Päinvastoin; komeampaakin olisi olla tutkija, joka ei kulkisi kaikkien tallaamia sovinnaisia latuja, tutkija tai kirjailija, joka löisi itsensä läpi, ei sentakia, että hän on maisteri — jokainen kansakoulunopettajahan on kohta maisteri! — vaan omain ideain voimalla. Se olisi sitäpaitsi persoonallista, niin, se juuri olisi persoonallista. Se oli päätetty; hän alkaisi kirjoittaa jotakin. Mutta mitä? Matkastaanko? — Ei, hän oli jo puhunut itsensä tyhjäksi, eivätkä hänen muistonsa sitäpaitsi, suoraan sanoen, paperilla näyttäisikään miltään. Suullisessa kertomuksessa, varsinkin pikkutunneilla, sai vapaammin hiukan noin tyylitellä, totuuttakin! Romaaninko tai jotakin sentapaista? Sanoihan suomen opettaja aikoinaan, että hänellä on selvä ja loogillinen tyyli. Ja olihan hän sitä viljellyt lukemisen avulla. Hän kirjoittaisi jonkin nykyaikaisen elämänkuvauksen — ei, ei taitaisi tulla mitään, hän ei viitsisi eikä jaksaisikaan eläytyä! Talonpoikaisromaaninko? — äsh, kuinka Manta ja Mikko saivat toisensa! Jotakin historiallista sen pitäisi olla. Nyt, nyt hän tiesi! Hän kirjoittaisi jotakin historiallisen novellin ja esseen tai, jos niin tahdottaisiin, koserian rajoilta. Se soveltuisi hänelle parhaiten. Jotakin kevytaseista! Pikku akvarelleja, tapainkuvauksia… sirosti, impressionistisesti. — Joku pieni kreivitär… pikantti rakkausjuttu vapaalta kädeltä, keveästi paikallisväriä päälle! Kyllä hän… hyvä tulee, juttu n:o 1! Joku hovi-interiööri, vähän kruununkimmellystä ja kannustenkilinää, intriigejä ja kyyneleitä, jokin valtiosalaisuus naisen käsissä, mainiota… juttu n:o 2! Onhan niitä aiheita. Jonkun vanhan markiisittaren muistelmia — jospa tekisikin siitä kehysnovellin: markiisitar kertoo! Sellainen kaikki-kokenut ja kaikki-ymmärtävä markiisitar: myrsky ulvoi linnan ympärillä, mutta keltaisessa huoneessa paloi iloinen takkavalkea, kun markiisitar aloitti seuraavan kertomuksensa! — Materiaalia ja taustaa oli historiallisessa kirjallisuudessa kuinka paljon hyvänsä, juonen vapaa sommittelu oli hetkessä suoritettu, ainoa vaiva oli oikeastaan puhtaaksikirjoituksessa!… Ja taas lähti kirje kotiin viemään tietoa, ettei Albert ehtisi kuin korkeintaan pistäytyä jouluksi Marielundiin, hän julkaisisi piakkoin, lukujensa lomassa, historiallisen novellikokoelman. Historiallisesta novellista tulisi nähtävästi hänen erikoisalansa. Äidin takia ei Albert vielä maininnut mitään siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin jättäisi luvut kokonaan.

Vastaus tuli seuraavassa postissa ja tällä kertaa taas isältä. »Jobin posti», ajatteli Albert. »Iloitsen suuresti, rakas Albert», kirjoitti Ivar Strömfeldt, »että olet löytänyt oman tehtäväsi. Asiat ovat kääntyneet sellaisiksi, että sinun täytyykin ruveta tulemaan ilman meidän apuamme toimeen. Meillä ei ole enää mitään, emmekä me vanhuksetkaan, surettaa sanoa, saa enää viettää joulua täällä rakkaassa Marielundissa. Marielund menee kaikkineen ensi viikolla vasaran alle. Diana ei enää koskaan viilletä näiden niemien nenitse; muistatko, kuinka ihanasti se lensi kuohujen ylitse ja kuinka kauniisti se kääntyi? Oma rakas Diana, minusta tuntui, että sillä oli sielu. Se myytiin äsken Helsinkiin ja tulee varmasti purjehtimaan monta palkintoa itselleen. Meidän elämämme on maksanut paljon, vaikka mamma ei sitä ymmärrä, enempää kuin sitäkään, että voimme olla köyhiä (mamma on kovin hermostunut). Jouduin suorittamaan pari takausta, maksoin ne mielelläni vanhojen muistojen takia, vaikka ne lopullisesti kaasivatkin meidät. Toivon saavani niin paljon pelastetuksi haaksirikosta, että sinä pysyt pinnalla, kunnes saat lukusi päätetyiksi. Ja meistähän, mammasta ja minusta, ei sitten enää ole väliä, me olemme laulaneet laulumme loppuun ja löydämme varmaan jostakin sukulaisista vanhuuden-sopen.»

Albert jäi istumaan kirje kädessä.

»Tempora enim mutantur» oli hän kuulevinaan kuin jostakin kaukaa. Niinkuin isä olisi laulanut tuttua glunttia särkyneellä tenorillaan, lepattavain pianokynttiläin valossa. Marielundissa olisi kohta autiota ja pimeää, laudoitus ikkunain edessä ja puutarha villinä. Siellä oli kuitenkin hauska olla. Isä raukka, joka niin piti Marielundista — niin hyvä toisaalta, mutta heikko. Niin juuri, heikko. Mihinkäs ne muuallekaan veisivät, gluntit ja metsästysjutut! Keppi käteen ja maantielle! Kukas käski erota virasta kahden vuoden palveluksen jälkeen, mitä lienee tehnyt kommelluksia, siinä se! Sellainen hyvänahkainen nahjus, jonka rakkaat laulajaveikot olivat käärineet sormensa ympärille ja nauroivat takana, mutta pappa vain: kiitoksia, kun saan maksaa teidän puolestanne! Ihanteellista, kovin ihanteellista! Albert naurahti kylmästi. Ja mamma toinen hyvä: suku-ylpeä, aateliskipeä, pojallaan suurenteleva, kaikessa suurenteleva. »Apteekkarissa oli niin ja niin, meillä pitää olla parempaa.» Se on ollut sellaista säästetään-tulitikkuja-ostetaan-sampanjaa-politiikkaa. Olisi pitänyt säästää sampanjaa ja ostaa tulitikkuja. Nyt ne viulut maksetaan! Ja minä en huoli mistään pelastusrenkaasta, tullaan tässä toimeen ilmankin! Johan sitä jo toki osataan rantaan uida — osannevatkohan muut!

Albert ei ollut lopuksi niinkään pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Se vain ikäänkuin etäännytti vanhemmat kauas hänestä; hän ei ollut koskaan ollut heitä oikein lähellä. Hän tunsi melkein kuin kasvaneensa; nyt saattoi hän näyttää, mihin kelpasi. Tämän varjolla sai paremmin heittää luvutkin kesken. Olo tuntui niinkuin vapaammalta ja tanakammalta, kun ei ollut mistään eikä kenestäkään riippuvainen. Hänellä oli kykyä ja hänellä oli suhteita, kyllä hän… Hyräillen hän lähti kaupungille. Tuolla tuli Hakasalokin vastaan, parahiksi.

— Terve, veli, ajattelin juuri sinua. Eikös mentäisi Kämppiin haukkaamaan aamiaista? — ehdotti Albert.

Kun he olivat mukavasti istuutuneet pöytään, kysyi Hakasalo:

— Mitä sinä muuten nykyjään hommaat, luetko sinä?

— Kotitarpeiksi.

Albert sytytti huolettomasti paperossin. — Ja viimeksi olen pannut kokoon novellikokoelman.

— Älä! — Hakasalo katsahti mielenkiinnolla ylös ruokalistasta. — Mutta sehän on hauskaa! Ja minkälaisista aiheista?

— Ne ovat eräänlaisia rokokonovellejä.

— Mainiota! Se juuri sopii sinulle. Se tulee olemaan intressantti debyytti. Sinun kyvylläsi, sinun tyylilläsi… ah! Ei, kyllä meidän välttämättä täytyy ottaa viiniä! Koska kirjasi ilmestyy?

— Kevätpuoleen.

Viini lämmitti miellyttävästi. Ravintolassa oli arvokas ja asiallinen vanhain herrain tunnelma näin aamupäivällä.

Vähän ajan päästä uskoi Albert itsekin novellikokoelmaansa yhtä lujasti kuin Hakasalo. Eihän hän oikeastaan alun alkaen tarkoittanut sanoa, että se oli valmis, mutta koska Hakasalo sen niin käsitti, niin olkoon menneeksi! Sehän oli pieni asia, mitä hän sitä oikaisemaan! Ja vähentämään Hakasalon vilpitöntä iloa… niinkuin näytti. Eihän se ollut sitäpaitsi väärinkään sanottu, valmishan se olikin, tavallaan. Puhtaaksikirjoituskysymys. Ja kun Hakasalo joi kirjailija Strömfeldtin maljan, oli se Albertista niinkuin ollakin piti. Aivan niin, kirjailija Strömfeldt.

Keskenkaiken, suomalaista kirjallisuutta arvosteltaessa ja köykäiseksi havaittaessa, kysäisi Albert kuin sivumennen, tulisiko Hakasalo takaajaksi pieneen paperiin. Ei sitä viitsisi aina isäukkoakaan vaivata.

— Veli mairittelee minua — sanoi Hakasalo. — Tietysti. Jo nyt toki rikkaalle runoilijalle. On sitä oltu köyhäinkin runoilijain papereissa.

Sepä kävi helposti. Albert maksoi tahallaan suurella setelillä osoittaakseen, ettei hän vielä ollut tyhjä. Sikaari suussa lähtivät he hitaasti kulkemaan aamupäivän Esplanaadia. — Merkillistä, kuinka muutamilla ihmisillä näyttää aina olevan kiire — puheli Albert. — Se on eräs vissi laji ihmisiä, ne eivät kiireestään huolimatta saa sen enempää aikaan. Toiset osaavat järjestää paremmin, tekevät työtä, mutta ehtivät myöskin nauttia elämästä… lahjakkaat. Elämän voi itse asiassa järjestää aika miellyttäväksi elää. Ainainen kiire ja touhu on keskinkertaisten ja poroporvarien tunnusmerkki.

III.

Albert sai lainan, ja hänen elämänsä jatkui niinkuin ennenkin; moitteettomasti puettuna, arvosteleva ilme kasvoilla hän edelleen käveli joka-aamuisen kierroksensa, mikä vanhaan tapaan päättyi kahvilaan. Hänen ryhtinsä oli kenties vielä entisestäänkin varmistunut — hänet tunnettiin ja hänestä puhuttiin kahviloissa ja ensi-illoissa.

Vaikka »puhtaaksikirjoitus» yhä vielä olikin suorittamatta, oli Hakasalo ja hän itsekin pitänyt huolta siitä, että novellikokoelma tuli tiedoksi piireissä. Mikä merkillinen sesam tuo novellikokoelma olikaan! — Se avasi Albertille monen kirjallisen salongin ovet ja hankki hänelle uusia lähempiä tuttavuuksia sekä esteettistä arvovaltaa, jota kuunneltiin. »Intressantin näköinen, tuo nuori kirjailija Strömfeldt», sanottiin, »hänen novellikokoelmansa kuuluu olevan erikoisen huomattava». Mutta kevät tuli, eikä kirjaa kuulunut. »Se on sillä lailla», selitti Albert, »että minä vielä viimeistelen sitä, se ei ole koskaan pois tieltä. Aho kirjoittaa moneen kertaan.» Hyvä, juuri niin! Strömfeldt otti työnsä kovin vakavasti, mutta silläpä hän olikin oikea taiteilija! Tuli syksy. »Niin, se minun novellikokoelmani! Se on parhaillaan eräällä hyvällä ystävälläni, jonka arvosteluun ehdottomasti luotan.» Tuli jälleen kevät. »Kyllä se on viipynytkin, se minun kirjani! Se oli jo kustantajalla, mutta otin sen vielä sentään pois.»

Siihen kevääseen saakka Albert kesti. Hän oli käyttänyt luottonsa loppuun, myöskin »pelastusrenkaan», ja eli viimeksi käsilainoilla. Hänen vanhempansa olivat pelastuneet sukulaistensa luokse Ruotsiin.

Eräänä kesäkuun alkupäivänä istui Albert yksin huoneessaan ja sytytti hermostuneesti paperossin toisensa jälkeen. Nousi, käveli ja istuutui jälleen. Tympäisi, kaikki tympäisi. Kulunut sohva, keinutuoli, joka narisi, pöly huonekaluilla ja ikkunoissa. Vuokrarouva, joka silloin tällöin teki asiaa huoneeseen vain vakoillakseen mitä hän toimitti ja jonka huulilla pyöri alituisesti, vaikka toistaiseksi julkilausumatta, kysymys vuokrasta — Albert tunsi sen, vaikka ei edes kääntynyt katsomaan. Yksinäisyys tympäisi; huoneessa tuntui ihan, että toverit olivat jo taas lähteneet maalle. Monta kertaa niinkuin helpotti, kun tiesi, että niitä oli saatavilla; nyt ei ollut. Vaikka vieraantunuthan hän oli entistä enemmän kaikista. Hän oli jo kauan aikaa aavistanut senkin, että hänestä puhuttiin pilkallisesti, kun hän lähti joukosta. »Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen fantasiassaan», kuuli hän kerran eteiseen, palatessaan ottamaan keppiään, »ei missään muualla; eihän se ole koskaan tehnyt muuta kuin kävellyt kadulla, koko mies». Sanoja seurasi naurunrähäkkä. Albert puri hammasta muistaessaan tätä; hänen oli tehnyt mieli hyökätä sisään ja piestä puhujaa, lyödä verille. Mutta hän oli juuri silloin saanut siltä lainaksi.

Raha-asiat, nehän ne olivat pahimmat kaikista. Ne olivat pakottaneet ylläpitämään toveruussuhteita, jotka hän muuten aikoja sitten olisi katkaissut. Ne olivat pakottaneet loputtomiin nöyryytyksiin. Kun olisi rahaa, niin kyllä hän näyttäisi niille, koko joukolle! Mutta kun ei ollut. Ei nytkään sen vertaa, että olisi saanut päivällistä. Vaikka oli rikkaaksi syntynyt. Kyllähän hän tekisi vaikka mitä, kun ei tarvitsisi joka päivä aina uudestaan juosta kokoon aamiaista ja päivällistä ja illallista. Rahaa piti saada! Vaikka sinisen kiven sisästä!

Albert istuutui taas pöytänsä ääreen. Hän tekee sen sittenkin. Siinä on ainoa pelastus.

Ja kynä alkoi jälleen liikkua paperilla. Ensin epävarmasti ja vaivalloisesti, sitten aina varmemmin ja rohkeammin kirjoitti se yhtä ainoata nimeä. K. Hakasalo, K. Hakasalo… Kas, niin, tuo näytti jo hyvältä. Arkki oli kohta täynnä.

— Mutta entäs jos — käsi pysähtyi taas ja vapisi — mutta entäs jos käy nytkin… samalla tavalla! — Albert näki yht'äkkiä edessään serkkunsa, hienon virkamiehen, vihasta vapisevan hahmon, jonka nimen hän oli kerran kirjoittanut. Serkku kiljui ja ärjyi, mutta tunnusti kuitenkin nimensä ja maksoi, »suvun takia», niinkuin hän sanoi, »mutta en kaikenlaisten deekis-herrain takia». Albertin kasvoja kuumotti ja kirveli kuin piiskan jäljeltä. Jospa kuitenkin jättäisi tämän… Mutta mistä hän ottaa rahat vuokraan ja laskuihin ja käsilainojen maksamiseen? »Novellitko? — eihän niitä ole muualla kuin hänen fantasiassaan», oli hän samalla kuulevinaan. Raivostuneena hän alkoi kirjoittaa edelleen.

Tunnin päästä hän istui pankissa sammunut sikaari kädessä ja odotti johtokuntaan viedyn vekselinsä kohtaloa. Hän oli ottanut rohkaisuryypyn ja kävellyt moneen kertaan pankin oven ohi ennenkuin tuli. Meneeköhän se läpi? Lapsellista, tietysti se menee. Ja jos ei mene, niin syteen tai saveen, tämä oli ainoa pelastus! Hän otti sanomalehden, mutta pani sen pois huomatessaan sen ilmiantavan käsien vapisemisen.

Merkillisen kauan se tänään viipyikin! No, hänen nimensä ei enää maksanut paljon — herrat pohtivat. On hauska antaa herrojen pohtia, pohtikoot, siitä ne palkankin saavat. Hänen paperinsa on nähtävästi johtokunnan tärkein asia tällä kertaa! Mutta entäs jos — äsh, turhaa hermostumista, hermotkin alkavat mennä pilalle. Tämä pelastaa taas hänet vähäksi aikaa — saa olla viimeinen kerta, tällainen temppu. Hätä ei lue lakia, tämä on oikein jännittävää. Hän hautautuu kesäksi jonnekin, vaikka Suursaareen. Parantaa hermonsa. Istuu viimeinkin niin kauan yhdessä kohti, että saa sen novellikokoelman. Se täytyy saada, se on pakko. Muuten ei voi enää elää. Kun vain pääsee alkuun, sittenhän se menee. Kaikilla paremmilla kirjailijoilla on ensin ollut vaikeuksia… Sitten näkevät, mikä mies hän on… Eivät naura enää… Hän se lopuksi nauraa, sille, että on niin helposti pettänyt ihmisten herkkäuskoisuutta. Monta vuotta. Hän kirjoittaa siitä vielä. Näyttää lopultakin olevan hyvin helppoa vetää ihmisiä nenästä… Nyt! Nyt tuli joku johtokunnan ovesta ja sillä oli keltainen paperi. Hyvä! — Ei, se ei vieläkään ollut minulle. Olisikohan — ei, mitä turhia! Pitäisi piloillaan keksiä joku uusi juttu ja päästää se liikkeelle, esimerkiksi, että olen perinyt… Olisi psykologisesti mieltäkiinnittävää nähdä, kuinka kauan se menisi täydestä — kyllä se menisi. Ihmisten tyhmyydestä, siitä se vasta tulisi oikea comédie humaine…

— Herra Strömfeldt?

Hänen eteensä oli pysähtynyt joku outo mies. Silmänräpäyksessä Albert käsitti, mistä oli kysymys; hänen sydämessään jysähti ja veri nousi päähän.

— Minä… olen…

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.

— Mitä te… tarkoitatte?

Vieras herra ei ollut huomaavinaan hänen kysymystään, ja samassa käsitti Albert itsekin tehneensä virheen, puhuneensa epävarmasti, ja puri huultaan. Ihmisetkin katsoivat. Hän kohautti olkapäitään. Oli paras lähteä.

— Poliisikamariin, olkaa hyvä — sanoi saattaja ja alkoi kulkea hänen rinnallaan.

Albert pysähtyi sytyttämään sikaariaan, piti koettaa olla rauhallinen.

— Kävelkää perässä, en minä karkaa — heitti hän sitten olkansa yli.

Levollisesti hän lähti astumaan pitkin Aleksanterinkatua. Päivä paistoi, asfaltti huokui kuumuutta. Joitakin virkamiehiä tuli vastaan matkalla päiväkahville. Kun ei vain tulisi tuttuja. Vekselinväärennyksestä, ajatteli Albert. Tällaiselta siis tuntui olla vekselinväärentäjä. Enhän minä tunne mitään… eikä se vielä ole sanottu. Ei Hakasalokaan erottaisi nimikirjoitusta omastaan… Kuinkahan ne keksivät? Kun vain pää pysyisi kylmänä, maailmaa tämä on. Tuota kylttiä en ole koskaan huomannut, onkohan se ollut kauan, on tainnut olla…

Hämärä ja viileä porraskäytävä toiseen kerrokseen. Albertin korvissa humisi omituisesti. Pimeä eteinen, ovi oikealla, kun eivät nyt hermot pettäisi, matala, voimakkaasti tupakalle tuleva huone, kaksi poliisia, jotka kohta alkoivat pitää silmällä Albertia, niinkuin peläten karkaamista, komisario pöydän takana. Pöydällä kirjoja ja papereita, seinäalmanakka. Komisario — lihava, pienet, pistävät silmät — puhui telefoniin jotakin, josta ei saanut selvää, kiusoittavan rauhallisesti ja Albertista piittaamatta. Kun hän oli lopettanut, naulitsi hän katseensa Albertiin, vain hetkeksi, mutta se pani Albertin muuttamaan jalkaa. Sitten avasi komisario jonkin kirjan, hyvin rauhallisesti, alkoi tehdä kysymyksiä Albertin henkilöllisyydestä ja kirjoittaa. »Niinkuin asia jo olisi selvä», hermostui Albert, »ei se vielä ole sanottu».

— Täällä on tämä pieni paperi — sanoi komisario sitten hitaasti ja otti käteensä Albertin pankkiin jättämän vekselin. — Kuka on kirjoittanut tämän toisen nimen K. Hakasalo?

— Tohtori Hakasalo tietysti.

— Jaha, jaha, tohtori Hakasalo. Koska hän sen kirjoitti?

Siinä oli varmasti ansa.

— Jokin päivä sitten, en muista varmaan.

— Jaha, jokin päivä sitten, jaha. Kas, kuinka ette muista sitä varmaan?

Albert kohautti olkapäitään. Tuo ei nähtävästi ollut vaarallinen. Mutta samassa hänen ajatuksensa jostakin syystä sekaantui, hän ei millään voinut muistaa, milloin Hakasalo oli lähtenyt kaupungista; tuo sen mahtoi tietää. Albertin tuli kuuma ja hän hermostui taas.

— Siitä on ehkä noin viikko — sanoi hän, mutta huomasi kohta komisarion katseesta tehneensä tyhmyyden. Mitä hänen piti mennä sitä sanomaankaan! Ja vielä tarpeettoman kiireesti. Jospa ei Hakasalo silloin enää ollutkaan kaupungissa.

— Noin viikko… hm. Kirjoititteko te samalla kertaa koko planketin?

Siinä oli taas ansa. Muste oli tietysti samaa.

— Kirjoitin.

— Myöskin summan?

Ahaa, nyt se on väärillä jäljillä! Ei, ei tuota tarvitse pelätä.

— Kirjoitin tietysti.

— Miks'ette vienyt sitä kohta pankkiin?

— Se on minun asiani.

— No no, teidän on parasta vastata.

— En silloin tarvinnut rahaa.

— Olisitteko vienyt, jos olisitte tarvinnut?

— Tietysti.

— Jaha, jaha, tietysti. Mutta minkä takia päiväsitte paperin viikko sitten juuri täksi päiväksi? — Komisario oli taas naulinnut silmänsä Albertiin.

Nyt oli piru merrassa. Hän oli unohtanut koko päivämäärän ja puhunut itsensä pussiin! Puhe summasta oli tahallista harhaanjohtamista. Hän oli klikissä.

— En muista… kai sattumalta.

— Vaikka olisitte voinut viedä vekselin ennenkin pankkiin! Kyllä se on nyt paras, että herra tunnustaa…

— Mitä minun pitäisi tunnustaa?

— … että herra on väärentänyt tämän K. Hakasalon nimen.

— En ole.

— Te olette.

— En.

— Jaha, jaha, kieltää — sanoi komisario levollisesti, samalla kun kirjoitti taas jotakin kirjaansa. — No, puhutaan tuonnempana. Herra nyt miettii asiaa.

Vähän ajan päästä käveli Albert edestakaisin pienessä ristikkoikkunaisessa huoneessa; ikkuna antoi jonnekin takapihalle. Että pitikin sen tyhmännäköisen poliisin saada hänet pussiin! Kuinka hän niin sekaantuikin ajatuksissaan — tai oliko varmaa, että kävi niin äkkiä; mitähän hän oikeastaan oli puhunut? Äsh, kun ei edes muista, hermothan ne pettivät. Olisi pitänyt nauraa ja olla kyynillinen. Mutta ei hän vielä onneksi ole tunnustanut eikä tunnusta. Se on pääasia, siitä täytyy pitää kiinni. Hän peruuttaa kaikki, jos on sanonut jotakin tyhmää, ja keksii jotakin, mitä tahansa. Syyttää hämmennystään. Kun nyt vain ajatus pysyisi selvänä. Pitää tehdä suunnitelma, hän oli tyhmä, kun ei sitä kohta tehnyt. Viisaasti, askel askeleelta — eihän niin vain antaudu! Hakasalo tunnustaa varmasti nimen omakseen. Jo senkin takia, että se on niin hyvin jäljitelty; sitä eivät muut osaisikaan. Mutta jos ei tunnusta, entäs sitten? No niin — Albert huitaisi kädellään ja istuutui lavitsalle — onhan sitten taas tämäkin koettu! Oscar Wildekin istui vankilassa ja kirjoitti tunteellisen kirjan.

Vekselinväärennys! Se ei tuntunut lainkaan niin kaamealta ja juhlalliselta, kuin sen ehkä olisi pitänyt tuntua. Pitänyt? — Niin, siitä on rikoslaissa pykälä. Äsh, rikoslaki: rosvoja ja murhamiehiä varten! Sellaista sattuu pankkimaailmassa joka päivä, ja vain pieni prosentti tarttuu kiinni. Tilasto tarvitsi prosenttinsa, ja minä jäin kiinni, Albert naurahti. Ja mitä se sitten on — vekselinväärennys? Erään pienen muodollisuuden oikotie, pienenpieni valheenpoikanen, jollaisia sovinnainen seuraelämä on täynnä. Marielundinkin seurusteluvalheet — ai, ai, mitä karvaisia piruja, vaikka puhtoisessa paidassa, niin että vain häntä näkyi! Olenko minä nyt sen huonompi? — Sama Albert Strömfeldt kuin aamulla ennen kirjoittamista, sama herra, paitsi etten voi tupakoida, kun ottivat pois tupakat! Niin tosiaan, ottivat pois!

Muistaessaan tämän sai Albert kovan tupakan-nälän. Hänen kasvonsa alkoivat hehkua. Hänen piti välttämättä saada tupakkaa. Hän rupesi kolkuttamaan ovea, samalla nähdäkseen mitä siitä seuraisi.

Ei kuulunut mitään. Hän kolkutti kovemmin ja kovemmin — viimein lähestyivät jostakin askeleet, ja avain kiertyi lukossa. Ovelle ilmestyi merkillisen näköinen lyhyt ja totinen vartija, jolla leveillä hartioillaan oli vartaloon nähden aivan liian suuri pää. Mies seisoi omituisesti etukumarassa niinkuin vatsatautinen.

Albertin teki mieli purskahtaa nauruun.

— Minä tahtoisin tupakkaa.

Vartija kohotti kulmakarvojaan.

— Ei täällä saa.

— Mutta minun hermoni…

— Määräykset — sanoi vartija ja yritti lyödä oven kiinni, mutta Albert sai jalkansa väliin. Taas hänen teki mieli nauraa, tilanne oli niin koomillinen: hänen päänsä oli ovenraossa, ja edessä seisoi säikähtynyt, vatsatautinen vartija. He katselivat hetken toisiaan. Albertin tuli melkein sääli miestä, niin hullunkurista kuin se olikin.

— Mikä teitä vaivaa?

Nyt vasta vartija oikein hämmästyi; Albert olisi varmaan sillä hetkellä voinut päästä hänen käsistään.

— Menkää nyt sisään, herra.

— Mutta mikä teitä vaivaa?

— Se on rinnassa.

— Miksette mene sänkyyn?

Taas katsahti vartija häneen ihmeissään ja pudisti senjälkeen päätään.

— Velvollisuus.

Sitten sai hän oven työnnetyksi kiinni.

Määräykset ja velvollisuus, se on niin tyypillistä! mietti Albert huoneessaan. Jopa se olikin koko velvollisuuden ruumiillistuma, yritti hän lyödä leikiksi, mutta se ei tahtonut onnistua; vartijan surkea ulkonäkö vaivasi häntä. Äsh, poliisit vielä menivät mukiin, mutta tuo viimeinen, oli sekin! Oikea kaleeriorja! — Sellaisilla juuri oli velvollisuuksia. Niinkuin loppuunajetuilla kestikievarihevosilla. Velvollisuus ja velvollisuus! Sehän nyt oli vasta, kuinka jokin sana voi tarttua mieleen ja kiusata — olkoon! Mitä se häneen kuului. Hänellä ei ollut koskaan ollut velvollisuuksia, niistä ei puhuttu Marielundissa. Olipas, kerran oli! Yht'äkkiä leimahti hänen muistossaan, ties mistä syystä, kohtaus rehtorinkansliassa kahdeksannella luokalla — silloin hänellä oli velvollisuus, mutta hän ei tehnyt sitä. Äsh, alan tulla sentimentaaliseksi, torjui Albert muistoaan — huono merkki!

Taas tuli hänen mieleensä vartija. Sellaiset ne sitten minua vartioivat, ajatteli hän, sellaiset alkuihmiset, sitten… linnassa. Linnassa! Hän pysähtyi ja tarttui päähänsä. Hän ei jäisikään tänne tähän koppiin, jysähti hänen mieleensä, hän joutuisi vankilaan… kuritushuoneeseen. Hän ikäänkuin heräsi kylmään puistatukseen ja hänelle selvisi nyt vasta, kuinka hänelle tulisi käymään. Kuritushuoneeseen… tekemään koreja yhdessä kaiken maailman varkaitten kanssa… Se pannaan sanomalehtiin… Sekö tästä tuleekin? Häpeä!… Huone aivankuin vähitellen pieneni hänen silmissään ja puristi häntä; hänen henkeään salpasi… Ja sitten jälkeenpäin: hän, entinen hieno herra, soittamassa ovikelloja… huonosti puettuna, likaisena, parta ajamattomana… tuttavat katsovat hänen ohitseen kadulla… Sekö tästä tuleekin? Häpeä, häpeä! — ei ikinä, ei ikinä hän kestä sitä!… Syömään luusoppaa atavististen, matalaosaisten murhamiesten kanssa… hänen mielessään vilahti kuva Notre-Dame-kirkon paholaisesta, joka järsii sääriluuta… Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut. Ei ikinä, ennen vaikka mitä! Häntä puistatti kuin vilussa, ja ajatus sekaantui sotkuiseksi vyyhdeksi… koti… Marielundin vieraat… Hänestä tuntui yht'äkkiä samanlaiselta kuin pienenä, kun hän oli tehnyt jotakin pahaa ja hänen äitinsä puolusti häntä, kunnes hän itsekin uskoi syyttömyyteensä. Niin, syytönhän hän olikin. Eihän hän hetkeäkään ollut ajatellut muuta kuin itse lunastaa takaisin vekselinsä, ja kaikki olisi ollut hyvin. Se oli vain hätävara. Kun rahat loppuivat. Ja minkätakia ne loppuivat? Papan avokätisyyden ja nahjusmaisuuden takia. Siinä oli syy. Niinkuin koko kasvatuksessa… Albert on nero ja rikas… Albertin ei tarvitse tehdä mitään. Siinä se; hän oli ollut heidän kunnianhimonsa leikkikalu, ei mitään muuta. Tähän se oli vienyt, sentakia hän istui tässä. Syyttömästi… tämä häpeä…

Albert nyyhkytti.

Hänen heikoissa ja sairaissa aivoissaan meni kaikki sekaisin, katkeruus ja häpeäntunne, oikea ja väärä, nykyisyys ja menneisyys. Tuollainen hieno herra… sinä suoritat hyvin nopeasti… kuritushuone… murhamiehet… vartija… velvollisuus… mikä oli velvollisuus?… Mitä hänen pitikään tehdä?… Pois, pois, ennenkuin ne tulevat ja vievät… Liikkuiko joku käytävässä? Hän ei kestä tätä häpeää. Ei ikinä kuritushuoneeseen, ennen vaikka mitä! Nopeasti, nopeasti, nyt on kiire!

Rasahtiko lukko? — Aivan varmasti se rasahti… Albert oli silmänräpäyksessä huomannut ikkunaristikon ja sen välimatkan lattiaan. Käsi tarttui kesäpuvun vyöhön…

Vapisevin käsin ja koko ruumiin täristessä ryhtyi hän kuumeisella kiireellä suorittamaan elämänsä viimeistä työtä, kiinnittämään vyötä ikkunaristikkoon. Pian, pian, nopeasti, nopeasti! Häpeä, velvollisuus… tämä oli velvollisuus!