I.
Reading edition
KIRKKO-MARI.
Kirkko väärtejä on paljon, samoin kirkkoherroja. Piispojakin on monta. Mutta Kirkko-Mareja on vain yksi. Yksi koko Suomessa.
Kirkonmiehet pitävät huolta seurakuntain hengellisestä hyvästä ja muista asioista. Kirkko-Mari on ottanut huolehtiakseen seurakuntansa hengellisestä hyvästä omalla erityisellä tavallaan. Jos sen viran ja tehtävän sanoo yhdellä sanalla, on se uskonpuolustajan virka. Hän on puhtaan opin kilpi, lutherilaisuuden ruumiillistuma. Tehtäväänsä hän hoitaa tunnollisesti kuin se, joka tietää saaneensa kutsumuksensa Meidän Herraltamme.
Kirkko-Mari on arkipäivisin, jos ei ota lukuun paria hänen omituisuuttaan, kuten muutkin ihmiset. Hän ompelee — pitämättä melua itsestään — viikot päästään pitäjän emännille, pienessä punaisessa mökissään jonkin matkan päässä kirkosta. Hänet on nähtävä sunnuntaina, kirkossa, jos tahtoo päästä selville hänen erikoislaadustaan. Hän on aina mukana jumalanpalveluksessa — jos ei ole, on syytä mennä katsomaan tekeekö hän jo kuolemaa.
Kirkko-Mari on aina ensimmäisenä kirkossa. Talviaamuisin, kun suntio yksinään autiossa kirkossa kolistelee kuumuutta hohkaavia kamiinoita ja yskii (samaan tapaan kuin rovasti), tulee Mari äänettömin askelin tallukoissaan pitkin pääkäytävää, suurin, kipein jaloin, huojuen käydessään molemmin puolin. Kesäisin jatkaa hän suoraan sakastiin ja vie kukkia alttarille pantaviksi, kellokukkia, leiniköitä, horsmia. Päästyään penkkiinsä ja siunattuaan — naisten puolella kuorissa, josta hyvin näkee sekä alttarille että saarnatuoliin — suorittaa hän juhlallisen vakavasti alkuvalmistelut: kaivaa alushameen taskusta sankalasit ja nenäliinan, jonka solmuissa on kaksi kymmenpennistä, yksi kumpaankin haaviin, avaa suuren virsikirjan ja alkaa lukea päivän epistolaa ja evankeliumia. Siinä hän istuu mustissaan, pienenä ja pyöreänä, sankalasit nenänykeröllä pienten, vetisten silmien edessä, sormi kirjalla. Hän on ollut hyvälukuinen, mutta silmät tekevät jo kiusaa, jonka takia hän lukee vaivalloisesti. Kirkossa ei vähään aikaa kuulu muuta kuin tulen humina kamiinoissa ja Marin tavaileva lukeminen.
Kirkkoväki saapuu, rovastin pää pistää esiin sakastin ovesta. Kun veisuu alkaa, johtaa Mari sitä naisten puolella selvästi erottuvalla, kimeällä äänellä, omituisin, vanhanaikaisin juoksutuksin. Hän seuraa kirjasta liturgian menoa ja poukahtaa, milloin noustaan, ensimmäisenä pystyyn. Tekstiä luettaessa seuraa hän taas puoliääneen mukana ja niiaa aina Jeesuksen nimen kohdalla.
Saarna on Marin erikoisala. Juuri siihen nähden suorittaa hän erikoiskutsumustaan seurakunnassa — hän ei turhaan osaa postillojaan kannesta kanteen. Seurakunta voi jo Marin selästä päätellä, milloin saarna on oikea-oppinen, milloin ei. Kun saarna nousee lutherilaisuuden vahvalta kalliolta, istuu Mari liikkumattomana, katsellen suoraan eteensä, vain silloin tällöin luoden hyväksyvän silmäyksen pappiin ja nyökäten. Mutta jos saarnassa on jokin epälutherilainen väre, liikehtii Mari levottomasti ja vaivautuneesti. Seurakunnan omain pappien saarnat Mari tuntee ja hyväksyy, vaikkakin alkuaikoina kuuluu olleen joitakin erimielisyyksiä.
Mutta annas, että vieraan papin pää ilmestyy näkyviin saarnatuolin laidan yli! Mari nousee silloin puolikohoksi jo saarnavirren viimeisten sävelten aikana ja keihästää vieraan tutkivalla ja epäluuloisella katseella lasiensa yli. Se katse ei hellitä uhriaan koko saarnan aikana. Jos alku on hyvä, voi se olla vain sokaisua ja loppu sitä pahempi. Sanojen hunajaan voi olla kätkettynä myrkkyä. Mikään ei jää Marilta huomaamatta. Hän tekee johtopäätöksiään jo vieraan pään liikkeistä, ennenkuin tämä on ennättänyt edes suutaan avata. Käsien levottomassa liikehtimisessä saarnatuolin laidalla voi vainuta epälutherilaista, jotakin metodistista, jos ei suorastaan anabaptistista.
Jos vieras saarnamies on liperitön, on Mari kuin hädässä — niitä on alkanutkin liikkua kaikenlaisia liperittömiä. Mari vilkaisee hätäisesti, kuin apua etsien, rovastiin, joka on ilmestynyt kuoriin kuuntelemaan. Hyvä on, että rovasti itsekin kuulee. Tämä saattaa olla sitä viimeistä villitystä. Saarnamies voi olla susi lammasten vaatteissa, joka on tullut raatelemaan laumaa. Hyvinhän se tämä sikseen pudottaa, niinkuin huononlainen pappi. Mutta armonjärjestys on aivan sekaisin ja ummessa. Ja kuulkaas tätäkin: muistaa väärin raamatunlauseet! Ja huitoo kuin riihessä! Kaikenlaisia se rovasti päästääkin saarnatuoliin, että nyt tällaisia liperittömiäkin. Alkaa vanhentua. Vaikka kukapa niitä takaa kaikkia pappejakaan, ovatpahan jo muualla saattaneet saarnata liperinsä naulaan.
Jos saarna Marin mielestä on ollut epälutherilainen, ilmestyy hän jumalanpalveluksen jälkeen sakastiin. Hän seisahtuu ovensuuhun ja niiaa nöyrästi ja syvään, useamman kerran, kunnes hänet huomataan. Rovasti istuu ikkunapöydän ääressä ja puhelee vieraan papin kanssa, jonka päältä suntio paraillaan auttaa pois kappaa. Rovasti huomaa ensiksi Marin ja tulee ystävällisesti kättelemään, Mari ojentaa oman kätensä jäykästi suoraan eteenpäin ja niiaa taas. Samoin tervehtii hän vierasta pappia.
Sopivan hetken tullen kysyy Mari:
— Saisinko luvan kysyä, mitä kirkkoherra ajattelee kasteesta?
Vieras nostaa päätään, vilkaisee Mariin ja sitten rovastiin.
— Tjaa. Sitähän minä äsken koetin selittää.
— Sitä minä vain, että kun täälläkin alkaa liikkua vääriä propheettoja, niin pitäisi sanoa täydellisesti, että tiedettäisiin seistä vastaan. Eikö se ole niin kuin pyhä Lutherus sanoo: upotettaa veteen ja jälleen nousta ylös, merkitsevät kasteen voimaa ja vaikutusta, joka ei ole mikään muu kuin vanhan Adamin kuolettaminen ja sitten uuden ihmisen ylösnouseminen, joita kahta meidän tulee kaiken elinkautemme harjoitella?
— Niinhän se on.
— Ja taas pyhä Lutherus sanoo: sentähden tulee itsekunkin pitää kastetta jokapäiväisenä pukunansa, jossa aina käyköön puettuna, että aina löyttäisiin uskossa ja sen hedelmissä, alati hilliten vanhan ihmisen himot ja kasvaen uudessa ihmisessä.
— Kyllä te olette oikeassa. Parannus on erinomaisen tärkeä asia.
— Minä vain vääräin propheettain tähden.
— Niin niin. Kyllä te olette aivan oikeassa.
Kirkko-Mari kiittää ja niiaa. Hänellä on hyvä mieli poistuessaan. Ei tämän vieraan puolelta sittenkään tainnut vielä vaara uhata seurakuntaa. Mutta vaara oli olemassa, Anti-Kristus liikkeellä. Se saattoi koska tahansa lähettää propheettansa kirkon saarnatuoliin.
Jos on kesä, käy Kirkko-Mari kirkosta tultuaan vielä omaa hautaansa katsomassa. Hän on vuosia sitten lunastanut itselleen hautapaikan kirkon kupeelta, ostanut valmiiksi kiven ja hakkauttanut siihen nimensä ja syntymävuotensa. Keväisin istuttaa hän kummulle kukkia ja käy niitä pitkin kesää kastelemassa. Linnut laulavat, auringonvalo siivilöityy puitten läpi haudalle. Veisuu kirkosta kuuluu sinne selvästi. Siinä on kerran hyvä nukkua.
Kirkko-Mari mennä viuhtoo jo piennarpolkua läpi kukkameren mökilleen. Mökki on pieni ja sievä kuin nukketalo. Peräseinällä, uunin vieressä, on valkoinen ruumiskirstu. Mari nukkuu siinä. Se on sitten sekin niin tuttu, kerran.
Mari panee kirkkokahvin tulelle ja istuutuu sen kiehumista odotellessaan pienen ikkunan ääreen, johon näkyy kirkko ja hautausmaa. Kädet ristissä rinnoilla ja ruumistaan hiljaa huojutellen hän nauttii hiljaisuudesta ja rauhasta. Pyhäpäivän korkein tunnelma keskittyy tähän hetkeen. Mari kertaa mielessään äskeisen saarnan. Se oli sittenkin oikein hyvä saarna. Jumala oli vielä varjellut väärästä opista.
Vähän ajan päästä kantautuu mökin avonaisesta ovesta kahvintuoksun mukana ulos Marin lukeva ääni. Mari pitää vanhaa katekismusta kaukana itsestään ja tavailee sankalasiensa läpi kellastuneilta lehdiltä pieniä, himmentyneitä kirjaimia, tunnustellen oudompia sanoja varovasti joka puolelta kuin särki ongenkoukkua ennenkuin käy kiinni. Näin Mari lukee:
Mi-sä siis sei-soo mei-dän Chris-tilli-sydem-me ja Au-tuu-dem-me? Vas-taus. Se sei-soo sii-nä, et-tä meil-lä on vah-va tie-to Ju-ma-las-ta, hä-nen ole-mi-sen-sa ja tahton-sa puo-les-ta, ja us-kom-me hä-nen päällen-sä, ja pi-däm-me Chris-til-lis-tä ja Juma-lis-ta Elä-mä-ker-taa mei-dän edes-sämme…