RUISSÄKKI.

Veeri-sepästä ei ihmisillä oikeastaan ollut mitään muuta erikoista sanottavaa, kuin että hänellä oli paha akka, joka häntä hallitsi, ja hyvänsävyisesti, hienokseltaan isotteleva luonnonlaatu — kaksi asianhaaraa, jotka huolimatta edellisen seikan totisesta ankaruudesta jollakin lailla lievensivät toinen toisiaan yleisessä tietoisuudessa.

Että Veerin akka oli paha, sen tiesi koko kylä aina lapsia myöten, jotka hänen vastaantullessaan pinkaisivat pakoon ja aitain yli. Asiasta ei viitsitty edes puhua, se oli niin tuttu, että se oli kadottanut mielenkiintonsa. Jos joku kertoi siitä tuoreen esimerkin, sanottiin vain: »No, tietäähän sen nyt Leenan», ja siihen se jäi. Leenan luonnon näki jo hänen silmistään, jotka mustina kuin saunanräppänä katsoivat mustan huivin räystään varjosta. Hänen pieni, puoleen ja toiseen pälyilevä päänsä muistutti jollakin tavoin aina varuillaan olevan linnun päätä. Koko laihassa, etukumarassa vartalossa oli jotakin vakoilevaa, urkkivaa, salamielistä. Paha hän oli, mitä lienee ollut mustalaisen perua. Ja paha silmä hänellä oli, niin ihmisiin kuin eläimiin, se tiedettiin. Mutta siitä ei ollut hyvä puhua. Veerin-Leenan kieli oli kuin kaksiteräinen miekka.

Veeri itse sensijaan oli hyvänluontoinen niinkuin väkevät miehet usein. Tyyni ja tasainen niin sielultaan kuin ruumiiltaan; ruumiskin — suurine leveine olkapäineen — neliskulmainen kuin mikä ladon ovi. Oikein säälitti, että sillä oli sellainen akka, mutta kaikilla piti olla ristinsä. Veerin isottelu koski oikeastaan vain ammattitaitoa eikä ollut vaarallista, koska kylässä ei ollut toista seppää. »Hm», sanoi Veeri katsellessaan silmiään siristäen vierasta viikatetta, »hm, aika hyvä räätälin tekemäksi, mutta susi sepän työksi, oikein aika susi.» Ja sitten: »No, kyllähän minä tästä vielä sentään kalun teen.» Ja teki myöskin, Veeri ei ollut huono käsistään. »Isottelee kuin Veeri», oli niin vanha sana, ettei oikein tiedetty, koskiko se vain Veeriä vai Veerin isääkin. Asia ei, kuten sanottu, häirinnyt ketään ja kuului ikäänkuin luonnonjärjestykseen niinkuin sekin, että hänen tupatönönsä ja pajapöksänsä siinä kallion kupeella kylän laidassa olivat kallellaan toisiaan kohti, mutta eivät sentään kaatuneet. Ne olivat yrittäneet sitä kaatumista jo Veerin isän aikana, Ahasverus hänkin kirkonkirjoissa. Veereillä oli kiire työn ääreen ja taas työstä ruoan ääreen, siitä ne kai olivat kallellaan.

Veeri takoa kalkutti vuodesta toiseen sepäntyöt kylän joka taloon ja torppaan ja kärsi vuodesta toiseen akkansa mieltä ja kieltä. Joka päivä nousi pajan savutorvesta savu yli kallionnyppylän kaljun päälaen niinkuin kalliovaari itse olisi polttaa tupruutellut, paja siinä sen nenän alla piipunpesänä. Veeri oli silloin pajassaan. Tai kuului tuvasta Leenan yhtämittaista torumista niinkuin räkättirastaan räkätystä — Veeri oli syömässä. Niin kuluivat vuodet ilman että mitään erinomaista tapahtui. Sepän väki piti kiinni köyhästä ja karusta elämästään niinkuin katajat kallion kupeesta; ikää karttui, mutta Veeri ja Leena pysyivät samanlaisina niinkuin paja ja mökkikin ja niiden alla laiha, kivikkoinen perunamaa.

Ja niinkuin Veerin elämä ulkonaisesti oli samaa ainaista kulkua mökistä pajaan ja pajasta mökkiin, niin kiersi hän sisäisestikin — niinkuin sittemmin selvisi — samaa yhtämittaista ympyrää, saman ainoan ajatuksen rataa. Sillä ei ollut mitään tekemistä Leenan ja Leenan riitain kanssa. Tai oli sittenkin. Ulkonainen kiusa oli terveellisenä vastapainona sille sisäisen kiusan paineelle, josta Veeri itsekseen ja kenenkään tietämättä kärsi. Ihminen ei tiedä toisestaan.

Näin oli asia:

Veeri oli köyhinä vuosina, isänsä kuoleman jälkeen, jonkin aikaa rahdin ajossa kylän suurrikkaalla, tilallisella ja kauppiaalla Mustosella ja kuljetti jauhokuormia kaupungista. Kerran, viimeisillä huonoilla kevätkeleillä, hän toi taas kuormaa, joka pahimmoikseen juuttui kiinni kotitörmässä, pajan alla, eikä liikkunut siitä mihinkään. Vanha ruuna vapisi, höyrysi ja puhalteli ja Veeri auttoi takaa leveitten hartiainsa koko voimalla, puskien että silmissä pimeni, mutta ei, kiinni pysyi. Eikä siinä lähellä ollut ketään apuunkaan, äiti oli yksin kotona ja sekin melkein viimeisillään, huonona ja nälkiintyneenä. Olikin ollut puhe, että Veeri pyytää tästä samasta kuormasta säkin itselleen, palkkaansa vastaan. No, samapa se, ajatteli. Veeri, ottaako sen etu- vai takakäteen, ja kevensi kuormaa yhdellä säkillä, jonka vei mökkiin. Ja niin pääsi hän jatkamaan. Oli jo hämärä, kun hän ajoi Mustosen pihaan, mutta piha oli vielä täynnä miehiä ja hevosia ja liikettä ja huutoja, ja Tuomas, makasiinimies, oli makasiinissa täydessä punnitsemispuuhassa. — Kas vain, Veerikös siinä, sanoi Tuomas kynä suussaan, kanna siihen vain, tässä on vähän kiire, nämä olisivat loppuneetkin, se on sitten täysi leiviskä. Veeri kantoi ja näytti voimiaan miehille ja jäi juttelemaan siihen makasiinin seinustalle. Tuomas meni vähän ajan päästä pihan poikki, papereita kädessään. — Selvä on, sanoi hän Veerille, poikkea huomenna sisään, niin kauppias maksaa.

Sinä yönä meni piru Veeriin. Hän kääntelehti vuoteellaan ja mietti Tuomaan sanoja. Olisikohan siltä jäänyt huomaamatta tämä yksi säkki? No, pitää huomauttaa. Niin, taikka mitä siitä huomauttamaan, oma asiansa? Jos huomaa, niin huomaa, sitten maksetaan… Tuota… siinä hötäkässä… tuota, ei tullut sanotuksi, sinäkin, Tuomas, hävisit siitä niin äkkiä… minä siinä niitten poikain kanssa. — Outo — ennen mielessä käymätön ajatus huimasi Veeriä. Hän nousi juomaan. Ulkona paistoi kelmeä kuutamo yli köyhän maiseman, ruissäkki seisoi nurkassa kuin valkea haamu — hui, kuin kuoleman enne. Ei, maksaa se pitää. Mutta toisekseen: mistäs sekin Mustonen, iso rikas, rikastumistaan rikastuu? Keplottelusta, se on varma. Ostaa köyhtyneitten isäntämiesten taloja pilkkahintaan. Ei siinä pienet synnit paina. Ja huonot ajopalkat se pitää, kehtaakin. Mitäs siinä yksi säkki tuntuu, rikkaassa, toista se on meikäläisen… Tuossa äitikin, vilutaudissaan, vällyjensä alla — ikänsä nälkää nähnyt ja nälkään kuolee. Ei, ei sitä makseta, jos ei ole pakko.

Ja niin tapahtui, että Veeri, joka kaiken ikänsä oli ollut rehellinen, istui seuraavana päivänä Mustosen konttorin ovensuutuolilla valmiina puolustamaan säkkiään kuin laillista perintöä, istui ovelana, valppaana ja levottomana, seuraten kulmainsa alta jokaista isäntänsä askelta ja jokaista rypyn nousua ja laskua hänen kasvoillaan. Mustonen käveli hyllyvänä, pehmein askelin keskilattialla ja puhua massutteli kahdella leuallaan ystävällisesti, aavistamatta ollenkaan, mistä siinä taistelua käytiin hänen huoneessaan. Ja kun hän lopuksi tarjosi ryypyn, joka oli korkea suosion merkki, ei hän aavistanut, että taistelu oli lopussa — sillä kertaa. Sillä Veeri teki ryypystä sen aivan oikean johtopäätöksen, että Mustonen oli taas kaupoissaan onnistunut. Suotta olisi maksaa, ajatteli Veeri. Mutta kun hän sitten ulkona näki Tuomaan tulevan makasiinista, kiirehti hän askeleitaan ja pelkäsi vielä maantiellä Tuomaan huutavan jälkeensä: mitenkäs se oli niitten säkkien kanssa, Veeri?

Siitä päivästä ja siitä hetkessä alkoi Veerin pitkä piina. Hän ei mennyt enää ajoon, vaan jäi kotiin sepäntöihin. Aina kun joku kulki tiellä, ensi aikoina, piti kurkistaa mustuneesta ikkunasta kuka se oli. Tuomas saattoi tulla kylältä päin, nimismies kirkolta. Äitikään ei enää niistä jauhoista kostunut eikä noussut siltä sijaltaan. Palatessaan häntä saattamasta köyhäin yhteishautaan ajatteli Veeri poiketa Mustosessa, mutta kiersikin sen sijaan kaukaa. Säkki oli jo syöty puoliväliin eikä rahaakaan sillä kertaa ollut. Niin se taas jäi. Ja kun säkki oli loppunut ja vuosi mennyt, unohtui ilmitulemisen pelko. Mutta rintaan jäi niinkuin toukka kaivamaan tai niinkuin salainen tauti, jokin iljetys, niinkuin olisi astunut sammakon päälle, jokin itseinho, jota vastaan Veeri isottelullaan piti vaistomaisesti puoliaan. Se oli kuin takertunut jonnekin keuhkoihin ja sydämeen, sitä ei saanut pois, vaikka tahtoi. Vielä pari vuosikymmentä tämän jälkeen saattoi Veeri herätä yöllä ja olla näkevinään hämärässä nurkassa Mustosen valkean säkin.

Ja Veeri takoo ja takoo pajassaan ja taistelee itsekseen sisäistä taisteluansa. Olisi se pitänyt maksaa. Pitäisi se vielä maksaa. Mutta aina seurasi tätä ajatusta toinen: mitä sitä enää, vanhaa asiaa. Veeri oli sitäpaitsi, vuosien päästä, keksinyt itselleen puolustuksen, joka aluksi oli häntä oikein hätkähdyttänyt ja vähäksi aikaa antanut rauhan. Hän oli muistanut, että kauppiaan veli, Matti Mustonen, oli kerran jättänyt hänelle maksamatta viiden markan saatavan. Ruissäkki olisi tosin maksanut kaksitoista markkaa, mutta summa oli nyt siis kuitenkin pienempi, ainoastaan seitsemän markkaa. Sukuunpa tulee, ajatteli Veeri. Velka velasta ja pahatyö pahastatyöstä. Oikein hyvältä tuntui aluksi, kun tämä selvisi. Kuitit ollaan. Mutta jonkin ajan päästä ei enää tämäkään lääke auttanut sisäiseen kipuun.

Seuraavana vuonna äidin kuoleman jälkeen oli Leena kulkeutunut, mistä lieneekin, siihen Veerin mökille muiden kerjäläisten matkassa. Säälistä hänet Veeri oikeastaan otti ja tarvitsihan mökkikin vakituista naisihmistä. Vasta liian myöhään huomasi Veeri, että kehräävällä kissalla on kynnetkin. Ja huomasi vihdoin muutakin, mitä eivät muut tienneet: että Leenan pahuus oli oikeastaan jonkinlaista sairautta, hulluutta, joka joskus yltyi raivoksikin. Kuumaan aikaan varsinkin oli Leena vaikea käsiteltävä: voi sattua, että Veerin piti sitoa hänet sänkyyn ja syöttää siihen kuin lasta. Siitä ei ilennyt muille puhua, kun Leena sentään muuten teki hyvin työnsä. Oli kärsittävä, mikä oli pantu kärsittäväksi. Veeristä tuntui myöskin, kuin missäkin asialla ja Leenalla olisi ollut jotakin salaperäistä yhteyttä keskenään, jossakin Isän Jumalan pääkirjoissa, jos sellaisia oli. Ilman edellistä ei olisi ollut jälkimmäistä.

Ja niinhän se olikin, sillä yht'aikaa kirvoittui Veeriltä sekä ulkonainen että sisäinen taakka. Ja varsin merkillisellä tavalla.

Oli kuuma aamupäivä kesäkuussa, vähän ennen heinänteon alkua, kun Tuovilan nuori isäntä kahdella hevosella tuoda rämisytti Veerin törmästä ylös keltapyöräistä ja puna-akselista niittokonettaan, vähän häpeillään siitä, että edelliskesäinen kone oli epäkunnossa ja vielä enemmän siitä, että sitä oli ensin turhaan yritetty korjuuttaa naapurikylän sepällä. Kumpikin asia oli Veerille salaisen ilon aihe. — »Vai niin, vai jo rakkine vikaantui», sanoi hän kumartuen tarkastamaan konetta sankalasit otsalla, »vai niin, että vuosi ja kone nämä kestävät, enemmän se sentään mies niittää kuin yhden kesän. Hm, vai naapurissa käytettiin, taisivat vielä ottaa maksunkin. Maksaa niitten olisi pitänyt, oppipojillaan pilaavat.»

Veeri jäi purkamaan konetta pajan seinustalle, kuumaan aurinkoon. Hän nautti yleensä sanomattomasti tällaisesta tehtävästä, jossa sai auttaa ja korjata tehtaan työtä. Nostaen ja laskien sankalasejaan, välistä maassa ryntäillään ja välistä pystyssä, ruuveja suussaan, hyöri hän joka jänne ja hermo jännittyneenä koneen kimpussa ikäänkuin elävän olennon ja vihollisen, jonka salaperäiset konstit ja koukut hänen oli järjellään selvitettävä voidakseen sen voittaa. Ja hän kyllä voittaisi, siitä hän oli varma.

Tänään sekaantui työn tuottamaan mielihyvään kuitenkin salainen levottomuus, ja Veeri pälyili aina välillä työstään tupaan päin. Leena oli taas aamulla ollut kovin raju ja vaikea, silmissä se musta, pahaenteinen tuli, jonka Veeri niin hyvin tunsi. Se mieliala purkautui tavallisesti astiain kolistelemiseen ja ovien paukkeeseen, mutta tänään se oli jotakin vielä pahempaa: sisältä ei kuulunut mitään. Asiat eivät olleet oikein. Veeriä karmasi selittämätön vaaran aavistus, ja hän tunsi, että hänen pitäisi mennä tupaan katsomaan, mutta jokin salainen mahti pidätti häntä kuitenkin paikoillaan. Tänään tapahtuu jotakin, se on nyt siitä ruissäkistä, mietti Veeri ahdistetussa mielessään kiertäessään konetta ja vääntäessään ruuveja, koputellessaan ja nakutellessaan.

Ja samassa tapahtui jotakin.

Juuri kun Veeri kumartui alaspäin, välähti niinkuin salama ja pamahti niinkuin ukkonen, ja Veerin pään ohi hänen kaatuessaan koneen yli lensi jotakin, joka iskeytyi räiskeellä pajan mustaan seinään. Ja melkein samassa kuului sisältä särkyväin astiain helinää ja niinkuin jokin raskas esine olisi kaatunut. Veeristä tuntui ensi silmänräpäyksenä, että oli tullut kaiken loppu ja että hän kuolee. Hänen päästään vuoti verta. Mutta sitten hän huomasikin, että hän oli satuttanut päänsä koneeseen kaatuessaan. Ja samassa välähti kauhea totuus hänen mieleensä:

— Hyvä Jumala, se ampui, ruokakonttorista, susipanoksella.

Veeri juoksi sisään kuin hengenhädässä.

Leena makasi ruokakonttorin lattialla pitkin pituuttaan, kivääri kädessä. Hän oli saanut halvauksen samana hetkenä, jona oli ampunut.

Vähän ajan päästä kulki Veeri pyhäpuvussaan kylää kohti käydäkseen ilmoittamassa vainajan pappilassa ja mennäkseen sieltä kauppias Mustoselle maksamaan yhden ruissäkin hinnan korkoineen kahdeltakolmatta vuodelta. Hän kulki nopeasti, niin että korkorauta iski tulta polun kiviin.

Päivä paistoi yli kauniin maailman. Leivonen lauloi korkealla tuoksuvan heinäpellon päällä. Veeristä tuntui, kuin hän olisi herännyt pitkästä, pitkästä painajaisunesta.

Oli sittenkin Jumala.