PÄÄSKYNEN

Vanha neiti von Düben istui pianon ääressä ja säesti ja nuori Rinaldini seisoi hänen takanaan ja lauloi — niinkuin oli laulanut joka ilta kesän aikana. Tänään oli viimeinen ilta.

Oli jo elokuu ja salissa oli hämärä, vain pianokynttilät paloivat. Niiden valo lankesi suoraan neiti von Dübenin harmaille hiuksille ja puoliksi suljetuille silmille. Kun neiti von Düben joskus käänsi päätään, näki hän seinältä kuin harson läpi isoisänsä, Svean hovioikeuden presidentin, ankarat piirteet ja kuvan kohdalla Rinaldinin omituisesti suurentuneen varjokuvan, jonka pää liikkui nuorekkaan vilkkaasti. Näytti kuin kuva ja varjo olisivat väitelleet keskenään tai paremminkin kuin kuva olisi istunut tuomitsemassa ja varjo sen edessä olisi selittänyt ja puolustautunut. Ja syytä oli kummallakin menettelyynsä.

Tämä oli ihmeellistä. Mistä hän oli tullut ja kuka hän oli, joka lauloi Dübenien vanhassa salissa? Esi-isät eivät ilmeisesti häntä hyväksyneet. Mutta se ei tuntunut laulajaa vähääkään huolestuttavan.

Rinaldini lauloi miltei herkeämättä, siirtyen nopeasti laulusta toiseen, tunnelmasta tunnelmaan. Neiti von Düben muisti, kuinka hän alkukesän ensimmäisinä valoisina iltoina oli hämmästynyt ja melkein pelästynyt tätä luonnonilmiötä ja kuinka hänen kaikki aistimensa olivat kieltäytyneet seuraamasta laulun meteori-rataa — hän ei jaksanut. Sitten oli hän vähitellen tottunut ja nyt tunsi neiti von Düben, että hän vain näin eli — koko elämä soi ja humisi hänen sormiensa alla.

Mistä oli Rinaldini, tuo ihmeellinen luonnonlapsi, saanut kaiken yltäkylläisen rikkautensa? Nyt hän lauloi kaipauksesta ja tuntui, kuin kaikki täyttymätön kaipuu maailman alusta asti olisi nyyhkyttänyt hänen laulussaan. Mitä oli hän surrut ja kaivannut, Rinaldini, joka eli mitä täydellisimmin nykyhetkessä?

Lapsi hän oli. Hiomaton jalokivi. Kulki talossa ympäri kuin kotonaan, katsellen ja ihaillen kaikkea. Eräs tuokiokuva vilahti neiti von Dübenin mieleen ja hänen täytyi hymyillä: nuori ja vanha Rinaldini olivat ensimmäistä kertaa kahvilla ruokasalissa. Kun hän hetkeksi kääntyi selin, näki hän peilistä, kuinka nuori Rinaldini sulloi pöydältä sokeria taskuunsa minkä ennätti. Hän kääntyi nopeasti ympäri: ukko näytti onnettomalta, mutta pahantekijällä oli kasvoillaan niin vilpitön ja hurskas ilme, että neiti von Düben olisi voinut vannoa erehtyneensä. Eikä nuoreen Rinaldiniin kuitenkaan voinut suuttua. Ei silloinkaan, kun neiti von Düben kerran hänkin yritti laulaa ja Rinaldini nauroi hänelle vasten kasvoja, mutta muuttui hetikohta katuvaiseksi syntiseksi, kun huomasi loukanneensa.

Rinaldini lauloi ja neiti von Düben säesti ilman nuotteja. Rinaldini ei ollut saanut mitään koulutusta, mutta lauloi väärentämättömästä vaistosta kuin taivaan lintu — hän omisti jokaisen kuulemansa sävelen niinkuin kukka juo kasteen. Säestys oli hillitympää, mutta herkkää ja ymmärtävää ja ikäänkuin kaukaa ihailevaa.

Kas niin! Laulu muutti taas sävyä ja värisi nyt muistojen onnenkylläistä iloa. Juuri noin — tuo juuri oli ominaista Rinaldinille, tuo pääskynnopea lento kaipauksen syvästä iltahämärästä riemun aurinkoisiin korkeuksiin. Rinaldini muistutti todella jollakin tavoin pääskystä, siroa, salamannopeata ja säteileväniloista pääskystä. Ja pääskysestä heidän tuttavuutensa oli alkanutkin.

Neiti von Düben säesti muistojen laulua ja menneen kesän päivät kulkivat saattona hänen silmiensä ohi.

Hän näki sen taas edessään, pienen, kylmästä tupertuneen pääskysen, takatalven hangella ikkunan alla — pää syvällä niskahöyhenissä ja sininen selkä loistaen valkoista lunta vastaan. Ja sen ääressä italialaiset, jotka olivat huomanneet pääskysen yhtä aikaa, nekin sinisissä puvuissa, kummallakin selässään kipsikuvakori. Vanhempi kumaraharteisena ja harmaana, pensasmaisin kulmakarvoin, nuorempi tyttömäisen solakkana, tummana ja verevänä. Vanhempi aikoi mennä ohi, mutta nuorempi pysähtyi ja huudahti jotakin, nosti pääskysen maasta, hyväili sitä kädellään ja painoi poskeaan vastaan.

Ja sitten seisoivat miehet keittiössä — Mari oli mennyt pyytämään pääskystä niiltä, mutta jostakin syystä tulivat ne itsekin. Nuori Rinaldini oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja puuhaili pääskysen kanssa kuin lapsi: puheli ja leperteli sille, piti sitä käsiensä välissä ja hengitti sen untuviin — hänellä oli avoin pojan otsa, raikas suu ja valkoiset hampaat. Ja silmissä tuhansia auringonsäteitä, hän oli tuskin kahdenkymmenen vuotias. Ukko osasi vähän ruotsia. He olivat tulleet aamulla Tukholman-laivalla, »poika» oli ensimmäisen kerran mukana eikä ukkokaan ollut ennen käynyt Suomessa näin pitkällä.

Siitä se alkoi. Pääskynen virkosi, lenteli sen päivän äänettömänä pitkin katonrajaa ja teki hyökkäyksiä ikkunaa vastaan, pääsi seuraavana aamuna vahingossa ulos ja katosi sille tielleen.

Mutta italialaiset soittivat päivällä pääportaan kelloa ja ukko, jota nuorempi työnsi esiin, selitti hämillään heidän tulleen kysymään pääskysen vointia ja sitäpaitsi, lisäsi hän kiireesti, heillä oli kuolemattomien italialaisten mestarien töitä erinomaisina jäljennöksinä. Neiti von Düben hymyili jäljennösten erinomaisuudelle, osti kuitenkin yhden ja lähetti ullakolle. Seuraavana päivänä tuli nuorempi kiireissään ja yksin ja hänellä oli vielä erinomaisempi jäljennös, jota tarjosi lahjaksi, ja loukkautui syvästi, kun sitä ei tahdottu ottaa. Silloin neiti von Düben kyllästyi ja kielsi palvelijoita enää päästämästä miehiä sisään. Nämä katosivat viikoksi, mutta sitten laski Mari hyvyydessään heidät taas keittiöön lämmittelemään. Silloin jatkui vielä kylmää eikä italialaisilla ollut mitään oikeata asuntoa. No, piharakennuksessa oli tyhjä huone, saivathan he asua sielläkin, raukat.

Neiti von Düben olisi varmaan unohtanut koko asian, sedän ja veljenpojan, ellei sitten eräänä kesäiltana sivurakennuksesta olisi kuulunut laulu, heleä ja lämmin tenori, joka tuli avoimesta ikkunasta sireenien tuoksun mukana, ja jollaista hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ja niin ilta illan perästä. Hän istui uutimien takana ja taisteli ylpeyttään vastaan. Lopuksi kutsui hän miehet sisään. Vanhempi jäi pian pois, mutta nuori Rinaldini tuli joka ilta. — Tänään oli viimeinen ilta…

Hän oli kauan luullut ihailleensa vain laulua. Mistä saakka siinä oli muuta, sitä hän ei tiennyt. Mutta siinä oli muuta. Svean hovioikeuden presidentti ei suotta näyttänyt niin ankaralta. Dübenien viimeisen jälkeläisen sydän uhmasi vanhuutta ja kapinoi vuosien taakkaa vastaan. Se oli herännyt uudelleen elämään niinkuin sireenit takatalven jälkeen. Vaikka hän oli lähes kuudenkymmenen vuotias.

Se oli hullua. Mutta sitä ei voinut auttaa. Hän oli jo taistellut taistelunsa, hiljaisina öinä. Ylpeytensä, kaikki perityt käsityksensä hän oli jo uhrannut. Ihmisten puheista hän ei välittänyt. Sydän, ikuisesti nuori, huusi ja vaati hänessä oikeuksiaan. Huomenna piti Rinaldinien lähteä, tänään täytyi ratkaisun tapahtua. Mutta tiesikö ja aavistiko hän mitään, se siunattu lapsi, joka lauloi hänen takanaan? Mitä hän sanoisi? Naurakoon, polkekoon jalkoihinsa. Ratkaisun täytyi tapahtua.

Rinaldini lopetti ja viimeinen sävel häipyi jonnekin korkealle kuin taivaan sineen. Neiti von Dübenin valkeat kädet vapisivat hänen lyödessään loppuakordeja. Hän kääntyi äkkiä ympäri.

Rinaldini hymyili hänelle ja työnsi taaksepäin otsalle valuneita kiharoita.

— Rinaldini, älkää lähtekö pois…

Nuorukainen hämmästyi, mutta selvisi pian. Hän nauroi iloisesti ja teki kuvaavan liikkeen kädellään.

— Ah, minä mennä, tulla.

— Älkää lähtekö ollenkaan — jääkää tänne… minun luokseni.

Rinaldini ei näyttänyt ymmärtävän.

— Tätä minä tarkoitan, sanoi neiti Düben äkillisestä mieleenjohtumasta ja alkoi soittaa erästä Rinaldinin rakkaudenlaulua. Hän tunsi, kuinka hänen verensä kohisi. Hän soitti kuin siitä olisi riippunut hänen iankaikkinen autuutensa. Näin hän ei ollut koskaan ennen soittanut. Toisen täytyi ymmärtää.

Kun hän oli lopettanut, ei hän kohta uskaltanut katsoa taakseen. Salissa oli hiljaisuus, vain kynttilät hulmahtelivat.

Ja kun neiti von Düben viimein kääntyi, oli Rinaldinin pää painunut rinnalle ja hänen silmissään oli ihmeellinen, vakava katse. Oliko se myötätuntoa, rakkautta vai sääliä? Neiti von Düben ei tiennyt. Mutta Rinaldini oli ymmärtänyt.

— Te rikas… minä köyhä, sanoi hän hetken päästä hiljaa.

Jumalan kiitos, ajatteli neiti von Düben, ettei hän sanonut: te vanha, minä nuori. Olivatko he sittenkin — tässä, pianon ääressä — yhden ikäisiä?

Kun nuori Rinaldini sinä iltana oli lähtenyt, sytytti neiti von Düben kaikki kynttilät salissa. Sitten astui hän isoisänsä kuvan eteen ja katseli sitä tarkasti ja kauan, kääntyi, tarkasteli omaa kuvaansa peilistä ja hymyili.

Rinaldinit matkustivat seuraavana aamuna.

* * * * *

Eräänä kevättalven päivänä seuraavana vuonna ennen jäidenlähtöä ilmestyi neiti von Dübenin piharakennukseen turkkeihin puettu vieras monine matkalaukkuineen: nuori Rinaldini. Kaupungilla tiedettiin kertoa, että hän oli ollut talven neiti von Dübenin toimesta Tukholmassa, puhui ruotsia ja osasi käyttäytyä. Mutta ennenkuin ensimmäisestä hämmästyksestä oli selviydytty, olivat eräät välttämättömät muodollisuudet täytetyt ja niin tapahtui, että Dübenin suuressa salissa, arvokkaitten perhekalleuksien keskellä vihittiin ilman vieraita avioliittoon nuori mies Paterno Rinaldini ja jalosukuinen neiti Ebba von Düben, ja edesmenneet esi-isät, röyhelökauluksiset presidentit ja tähtirinnat kenraalit katselivat alas seiniltä suvun viimeisen jälkeläisen myöhäiseen onneen. Vanhasta neiti von Dübenistä tuli nuori rouva Rinaldini ja nuoresta Rinaldinista Dübenien rikkauksien omistaja.

Nuori pari näytti onnelliselta. Heidät nähtiin ajelemassa tai kävelemässä kaupungin puistossa, nuori aviomies kauniina ja moitteettomasti puettuna, harmaapäinen rouva Rinaldini lempeänä ja hymyilevänä. He eivät seurustelleet paljon, mutta ne, jotka heidän kanssaan joutuivat kosketuksiin, valloitti Rinaldinin välitön sydämellisyys ja ihana laulu, joka mursi vahvimmankin panssarin.

Vaikka ulkokuori oli muuttunut, oli Rinaldini mieleltään sama kuin ennenkin: harkitsematon, suuri lapsi. Hän piti koruista ja söi makeisia ja antoi kerjäläiselle taskunsa tyhjäksi. Hän nauroi että helisi Dübenien arvokkaassa talossa, lauloi, tanssitti vaimoaan ja seisoi kohta sen jälkeen päällään esi-isien tuikeista rypyistä huolimatta. Rouva Rinaldini torui ja nauroi kyyneleet silmissä.

Niin kului kesä. Sen lopussa käveli Rinaldini usein satamassa katsellen hajamielisenä meneviä ja tulevia laivoja. Ja kun pääskyset olivat lähteneet, muuttui hän surulliseksi ja alakuloiseksi. Hän alkoi puhua, ensin kautta rantain, mutta sitten aina selvemmin halustaan käydä etelässä. Hän puhui hellyttäen ja rukoillen. Ja niin seisoi hän eräänä myöhäissyksyn aamuna vähän ennen talven tuloa laivan kannella, joka hiljaa irtautui laiturista, ja heilutti uskollisesti nenäliinaansa niin kauan kuin rantaa näkyi.

Rouva Rinaldini palasi yksin Dübenien rikkaaseen taloon, jonka seinillä viimeisen laulun kaiku vasta oli vaiennut. Syysaurinko paistoi ulkona vaahterain keltaisiin lehtiin. Ne hehkuivat kuin kulta.

Kesä oli lopussa. Viimeinen pääskynen oli lähtenyt.

Rinaldini ei palannut koskaan. Jonkin ajan kuluttua rouva Rinaldini löysi jostakin lippaasta kaikki korut, jotka hän oli antanut miehelleen.