RISTI.

Erään vainajan papereista.

Olin laskenut kuulotorven takaisin pöytäpuhelimelle. Se, mikä sitten seurasi, tapahtui nopeasti ja rajusti kuin maan vieremä:

Vaimoni kimposi pystyyn pöydän toiselta puolen katsoen minuun kauhu silmissä, kiljaisi, tempaisi Martin syliinsä lattialta ja juoksi keittiöön sulkien pari ovea mennessään. Hän oli muutamasta sanasta ymmärtänyt kaikki. Minä olin samassa alkanut kopeloida auki pöytälaatikkoa — käteni vapisi niin, ettei siitä tahtonut tulla mitään — vedin taskuuni sen, joka siellä oli odottanut juuri tätä hetkeä, syöksyin pystyyn — jotakin helisi lattialle ja särkyi, jokin tuoli kaatui — ja olin samassa ulkona. Ovi kumahti perässäni kiinni kuin olisi elämän ovi sulkeutunut takanani.

Tämä näky palasi mieleeni pitkän ajan päästä kadulla, kun heräsin jälleen tietoisuuteen. Seisoin lyhtypylvään alla. Ilma oli täynnä valkoista sumua. Sähkölampun ympärille heijastuivat huuruiset valorenkaat.

Muistin juosseeni katua ylös ja toista alas, pysähdellen, kuulostellen, en tiennyt kuinka kauan. Olin ottanut auton ja ajanut jonnekin, seisonut jossakin porttikäytävässä ja lähtenyt viekkaasti takaisinpäin. Joku oli pyytänyt minulta tulta paperossiin, olin juossut pakoon. Olin pari kertaa joutunut takaisin kotini portille ja taas laitakaupungille. Minulla oli se mielikuva, että minua ajettiin takaa, minut aiottiin tappaa. Huolimatta järjettömästä pelostani tunsin salaista mielihyvää siitä, että sumu suojeli minua.

Vaikka sydämeni vielä löi kiivaasti, rauhoitti autio poikkikatu ja sähkölampun tyyni loiste minut. Kuuntelin. Kuului vain suurkaupungin etäinen kohina kuin meren pauhu kaukaa. Minua ei ajettu takaa. Vaaraa ei ollut. Pelko putosi kuin taakka sydämeltäni. Elämä tulvi takaisin tajuntaani niin, etten ollut sitä kestää. Sain elää.

Mutta samassa kosketti käteni kylmää asetta taskussa ja muistin jotakin. En saanutkaan elää. Minun piti kuolla. Puhelinkeskustelu virastopäällikön kanssa — kuinka kauan siitä olikaan! — tuomitsi minut kuolemaan.

Olin huomaamattani lähtenyt uudelleen liikkeelle. Kulman takaa aukeni himmein lyhtyrivein uusi katu, joka näytti jatkuvan iäisyyteen asti. Jossakin siellä kaukana, kadun päässä, odotti kuolema, joka veti minua puoleensa kuin kurimus virtaa, tahdoin tai en. En vastustellut. Niin oli paras.

Tunsin olevani kaiken ulkopuolella, kaikki oli yhdentekevää. Seurasin kuin sivultapäin erästä miestä, joka meni kuolemaan.

Tuossa hän meni kadulla laihana, hiukan kumaraisena, suun seudussa hermostunut nykiminen, joka oli ilmestynyt siihen viime aikoina. Hän oli vielä eilen illalla vieraisilla ja tänään päivällä virastossa. Hän oli muka tärkeäkin ratas yhteiskunnan koneistossa. Vähän ajan päästä pamahtaisi jossakin autiossa pihassa laukaus, niin vähän tiesivät ihmiset toisistaan. Toinen mies istuisi pian hänen virastotuolillaan. Vuoden päästä olisi hän unohtunut. Se, että hän oli tehnyt työtä ja ponnistanut, rakastanut naista, josta tuli hänen vaimonsa, ja lapsiaan — kaikki olisi unohtunut kuin harhakuva.

Virastopäällikkö oli soittanut hänelle muutamia tunteja sitten. Joitakin aivan jokapäiväisiä sanoja, erään ilmoituksen, erään käskyn, jota hän ei totellut. Se keskustelu merkitsi hänelle samaa kuin aseen vetäminen vireeseen. Hän oli odottanut sitä syksystä asti öisinkin valvoessaan peläten, että puhelin äkkiä rämähtäisi soimaan. Hän istui kyyryssä pöytänsä ääressä, ase ohimolla — karaisten hermojaan. Se kammotti ensin, mutta tuotti lopuksi melkein nautintoa.

Kuinka kummallista. Se kadulla kulkeva mies yritti vielä — kuin kokeeksi — koko sielunsa voimalla ajatella vaimoaan ja lapsiaan. Koko sielunsa voimalla hän huusi heitä avuksi. Hän huusi kuin erämaassa, kukaan ei vastannut. Ja vielä joitakin aikoja sitten oli vaimon ja lasten kohta hänelle asiassa kaikkein vaikein. Suuren tuskan hetkellä, kerran, sanoi hän vaimolleen: »Kun minä menen pois, vien teidät mukanani, en jätä teitä kärsimään.» Nyt olivat vaimo ja lapset etääntyneet jonnekin kauas, hän oli yksin jäisessä tyhjyydessä. Ei mikään tunne värähtänyt hänessä. Kuolema oli irroittanut hänet jo kaikesta.

Tulin äkkiä vilkasliikkeiseen ja valaistuun kadunkulmaan. Raitiovaunujen kellot kilisivät, autot törähtelivät, bentsiini tuoksui, ihmisiä tuli ja meni, näyteikkunat loistivat. Siinä ei ollut mitään epätavallista. Mutta minussa tapahtui merkillinen muutos. Melu huumasi minut kuin päihtymys. Elämän rytmi lauloi itsensä jokaiseen soluuni. Olin menossa ampumaan itseni, kylmästi, harkitusti — huomasin tietämättäni kulkeneeni pihaa kohti, jota kerran vartavasten olin käynyt katsomassa — ja nyt, yht'äkkiä, jostakin käsittämättömästä syystä, minä tahdoin elää. Elää, häväistynä, poljettuna, vaikka maan matona, ei kuolla! Salattu tarmo, kuin kuuma virta, kohisi suonissani. Käteni puristuivat nyrkkiin. Sisässäni huusi kosto. Sokea viha ja raivo virastopäällikköä kohtaan valtasi minut. »Reviisorit ovat täällä, ja haluavat nähdä kirjoja, ole hyvä ja tule heti tänne», sanoi hän kuin maailman luonnollisimman asian. Ilman värähdystäkään äänessä, vaikka tiesi, mitä se merkitsi. Tiesi yhtä hyvin kuin minä, että kassassa oli vajaus, syksystä asti. Hänen vajauksensa, ei minun! Hän otti — minä vastaan. Otti kylmin ilmein, hieno, harjattu herra, siristäen silmiään sikarinsavun takaa; minun teki mieleni etsiä hänet, lyödä, polkea, tappaa! Mitä merkitsi viheliäinen kuitti, kultakynällä huolimattomasti kirjoitettu, jonka hän voi kieltää! Se ei pelastaisi minulle kunniaa ja virkaa, se ei parantaisi revityltä hermoja ja mennyttä itsetuntoa, se ei lääkitsisi kärsimyksiä ja kyyneleitä. Hyvä Jumala, tapa hänet! — ei ole oikeutta maailmassa.

Ihmiset kääntyivät katsomaan taakseen; olin puhunut ääneen itsekseni.

Minulla oli oikeus elää. Tahdoin elää, velkoa elämältä oikeuttani. Rauhaani, hermojani, särkynyttä perhe-onnea, kaikkea! Kurjin rikollinenkin sai elää, miksen minä? En ollut moraalisesti syyllinen. Olin, en ollut — mitä se oli, ajatukseni sekaantui kummallisesti. Olinko, olinko syyllinen? Sisäinen korkeajännitys laukesi äkkiä — kuoleva tulivuori oli riehunut loppuun. Mitä minä äsken ajattelinkaan? Tartuin päähäni: minkätakia sinä valehtelet itsellesi? sanoin, sinulla ei ole oikeutta elää. Syyt ovat syvemmällä kuin ulkonaisissa olosuhteissa, sinä tiedät sen itse: sinulta puuttuu se sanoin selittämätön, jota et myönnä edes itsellesi, oikea viritys, kuudes aisti, elämisen aisti. Muutoin et olisi joutunut tähän! Et voi elää, olet perikadon partaalla. Näin samassa jotakin kauheaa, jota olin koettanut torjua, joka oli kuin peto väijynyt jossakin alitajunnassa. Näin kopin ristikon ja sen takana harmaat kasvot ja kuolemanväsyneet silmät. Isäni silmät. Isäni kuoli mielisairaalassa.

Mihin pakenisin olentoni rajoista? Se seuraa perässä, jota eniten pelkään, varmana uhristaan: yö keskellä päivää, mielisairaus.

Melkein tajuttomana lähdin taas juoksemaan. Minkätakia, minne, kuinka kauan, en tiennyt. Yht'äkkiä näin kirkon, valaistun kirkon. Kirkot olivat ennen turvapaikkoja.

Ajattelematta, harkitsematta juoksin sisään. Pakoon itseäni, ajatuksiani, kohtaloani.

* * * * *

Onnettomampana ja rikkirevitympänä ei moni ole tullut Meidän Herramme eteen. Tulin kuin takaa-ajettu metsäneläin, joka etsii paikkaa kuollakseen. Istuin ovensuupenkille; näin valot ja ihmiset kuin jostakin kaukaa. Kirkossa oli syvä hiljaisuus. Joku yskähti. Samassa alkoivat urut soida.

En ollut käynyt kirkossa vuosikausiin, mutta virren sävel oli tuttu; muistin kuin unen läpi lapsuudesta, että se oli jokin kärsimysvirsi. Huomasin, että alttari ja saarnatuoli oli mustiin verhottu ja minulle selvisi jotenkuten, että oli pääsiäisviikko.

Virren sävel oli kuin lääkettä mielelleni. Minulla oli hetken aikaa sellainen tunne kuin minut olisi vedetty tulipalosta, tuskat eivät olisi vielä alkaneet, olisin valoisassa ja lämpimässä sairassalissa ystävällisten ihmisten ympäröimänä, minut käärittäisiin johonkin pehmeään ja hyvältätuntuvaan ja minä ottaisin raukeana, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan, palveluksen vastaan. Sitten olin olevinani pieni poika, joka istui kirkossa isänsä vieressä pitäen kiinni isän kädestä. Olin varmasti lapsuudessa elänyt tämän, sama virsi oli soinut. Vaivuin epätodelliseen onnentilaan kuunnellen yhä virttä mielessäni ja huomaamatta, mitä tapahtui. Heräsin siihen, että pappi, minulle outo, vanha ja kumarainen, seisoi saarnatuolissa ja luki väsyneesti ja ilman juhlallisuutta pitkää tekstiä, jonka sanat vierivät ohitseni kuin laineitten yksitoikkoinen loiske. Olin muiden mukana noussut seisomaan. Pappi oli lukenut jo kauan, kun minusta tuntui, että olin jossakin tekstin alkupuolella kuullut sanat: »Ja hän kantoi ristiänsä.» Lukiko hän ne todella, vai olivatko sanat muuten tulleet mieleeni? Ne tulivat kuin näköaistimuksena ja jäivät silmieni eteen kuin loistaen hiljaisella valolla.

Ja hän kantoi ristiänsä, pappi aloitti saarnan juuri näillä sanoilla aivan kuin tietäen, että olin vain ne kuullut. Saarnaa en jaksanut seurata, mutta nuo kuulemani sanat eivät jättäneet minua. Ne loittonivat ja taas lähenivät, ne kulkivat kuin valovirta lävitseni. Ja hän kantoi ristiänsä — se tarkoitti tietysti Vapahtajaa, mutta huomasin äkkiä, että sanat voivat olla minunkin elämäkertani. Kristinusko ei ollut koskaan persoonallisesti koskettanut minua, mutta nyt tunsin hämmästyksekseni, että Jeesuksella Nasaretilaisella, joka kuoli tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten sydäntäsärkevän kuoleman, ja minulla oli jotakin yhteistä. Huomio vavahdutti minua omituisesti. Olin kuin juonut jotakin lääkettä, joka vaimensi kivun.

Sanat leijuivat ympärilläni kuin valopilvessä; pilvi läheni taas ja kohotti minut jonnekin, näin elämäni — jokapäiväisen, surullisen — turhan elämän — kuin jostakin korkealta. Näin erään yksityisen tapauksen. Oli yö, punertava yölamppu paloi, valvoin pienen vuoteen ääressä, jossa poikani makasi keuhkokuumeessa — hänkin kärsi — vaimoni oli hetkeksi nukahtanut. Olin ajatellut kuolemanajatuksiani, väsynyt ja turtunut. Mutta kun poikani valitti unissaan, vihloi se kuin puukolla. Poikani, rakas poikani. En voinut tehdä sitä, mitä ajattelin, ennen kuin poikani paranisi.

En ollut silloin ajatellut vaimoani, joka nukkui siinä vieressä ohutta unta herätäkseen pian muuttamaan kääreitä. Nyt vasta näin monien vaivojen jäljet hänen hennoissa piirteissään; olin näkevinäni kuinka kärsimys parhaillaan, hänen itsensä tietämättä, yölampun himmeässä loisteessa, muovaili hänen tytönkasvojaan, piirre piirteeltä, vanhemmiksi, kovemmiksi. Olimme valjastetut saman kohtalon ikeeseen, olin luullut rakastavani häntä, mutta en tuntenut hänen sieluaan. Vasta nyt, kun kuolemanaavistus lepäsi ylitsemme ja olimme vetäytyneet yhteen kuin säikkyneet lapset ukkosilman alla, näin unen läpi hänen sieluunsa: hänkin kärsi, hänkin kantoi ristiään.

Eikä vain hän. Pappi, jonka sanat laahustivat väsyneinä kuin vanhat ihmiset — kuka tietää, minkälaisten vaivojen keskeltä hän on noussut saarnatuoliin? Ja koko seurakunta, joka istuu ääneti ja pää kumarassa, sekin on varmaan tullut tänne tuskansa ajamana niinkuin minä, tuskan, jolla on monta muotoa, mutta joka olemukseltaan on sama: ihmiskohtalo. Kirkko on täynnä sanattomia huokauksia, niiden, jotka nyt istuvat penkeissään, ja ennenistuneitten. Elämä on täynnä ristejä kuin hautausmaa, taaksepäin ja eteenpäin. Kaikilla, joiden silmät aukenevat, on kärsimys. Hän kantoi ristiänsä, se on koko ihmisyyden elämäntarina. Risti on kaiken synteesi.

Mutta risti on kristinuskonkin vertauskuva, se on syntynyt kärsimyksestä. Kärsimys ja kristinusko kuuluvat yhteen. Minne kristinusko tuleekin, se pystyttää ristin ja sanoo: katsokaa, tässä on kristinusko. Merkillinen uskonto, joka houkuttelee luokseen kärsimyksellä.

Minussa liikahti jotakin. Jotakin sanoin selittämätöntä selvisi minulle. Jotakin syntyi, jotakin vapautui. Minun teki yht'äkkiä mieli juosta keskelle kirkkoa ja huutaa kaikille: olen löytänyt sen! En olisi osannut sanoa, mitä se oli ja kuinka sen löysin. Se oli ehkä kristinusko. Se oli totuus.

Minä, joka äsken etsin kuolemaa päästäkseni tuskan taakan alta, en enää tahtonutkaan siitä päästä. Se kuului minulle, sitä ei otettaisi minulta pois. Tai ehkä tähänastinen tuska otettaisiin, mutta ei kärsimystä yleensä. Olin kulkeva kärsimyksestä kärsimykseen. Tahdoin kärsiä ja elää, elää väärin syytettynä ja tuomittuna. Kristinusko, totuus ei hemmotellut, ei luvannut helpotusta. Se lupasi vaivaa ja haavoja, erämaan ja veriset askelen jäljet, taistelijan elämän. Ja kuitenkin kulki henkeni sitä kohti vapautuneena, hurmioituneena, kuin aamunnousua kohti, kädet ojennettuina, siunausta odottaen.

Läpi olemukseni soi kuin kaukaisten urkujen pauhu. Olin herännyt uuteen elämään.