YÖ VUOKSELLA

»Klo 7,05 ap. alkaa Oralla oleva tykki ampua kiivaalla tulella Pullilaa.

Klo 7,20 ap. valtaa jalkaväki Pullilan.

Riippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan Kavantsaaren asema.»

Näin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15. päivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.

Tykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle. Jalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme punikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme odottamaan mitä tuleman piti.

Jo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna räiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli käynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys. Jännittyneeksi veti mielen.

Tunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari Kuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava Pullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä sieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.

Hyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä Kavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän takia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä takaisin Oralle ja Hannilaan.

Tutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia taloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt erään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä mukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu tuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.

Paluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.

»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»

»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen ajatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei vielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.

Mutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme itsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta. Pullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean kirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan ainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä Vuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa kolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety Hannilaan ja ties minne.

Iltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa norria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen Kuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:

»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella rannalla jo ammutaan.»

Kortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit kouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.

Olin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään niemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi ampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa. Kun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes 10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden ääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton arvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi jäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti. Näkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin voisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin ketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.

»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava joukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri Vakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva Colt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri, johon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua jalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero Olavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena tunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä, aseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä tahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin pituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli kymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla oli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja haulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme ja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen johdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja että »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se tiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla, kuusi kilometriä kirkolta.

Vastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —? Jännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen yrittävät — —?

Pitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun oikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista, valmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä Pelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli polvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa kourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään. Pari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon komennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään, että olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö päältä katselemaan.

Konekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet olivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.

Muistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.

Koetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään. Levittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten yhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko, hiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?

Taloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden latvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.

Nyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin laukauksia vähän kauempana.

Kuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:

»Näetkö sinä mitään?»

»En.»

»En minäkään.»

Pistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli mihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen koulupoikina, ettei opettaja näkisi.

Vartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat kalista.

»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan, onko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa sitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»

Miehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme kaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.

Aamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla maata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että meidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta suuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna lienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että Vuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää hetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla. Senjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun lopulla kohti Viipuria.