TYKKIMIEHEN OPISSA

»Sortavalassa kuuluvat olevan paikattavina. Lukot ovat rikki. Ryssät ehtivät pimittää niistä iskurit.»

Keskustelua käytiin Kavantsaaren asemasalissa ja puheenaiheena olivat Vuoksenniskalla ryssiltä vallatut tykit.

»Tule pois konekivääreihin, niillä on mukava nalkutella», selitteli Stubb-vainaja, konekiväärin innoittama mies.

»Jalkaväki se sentään on pääasia», murahti vahvaa parransänkeä viljelevä berdaninomistaja ja ryhmän päämies.

»Onko sinulla liikoja kiväärejä?»

»Ei oo. Karjalan armeijassa on tapana, että jokainen lainaa itselleen kiväärin ryssiltä.» —

Hyvältä kuulosti tuokin puhe. Mutta kun kerran ampuu, niin ampuu että kuuluu ja tekee jälen myöskin. Päätin yrittää tykkiväkeen.

Painelin seuraavana aamuna Antrean päämajan kaikkein pyhimpään, asemakonttorin peräkamariin. Selitin asiani, mutta kovallepa otti. Tiukkasivat ensin selkoa siitä, mitä edellytyksiä miehellä oli tykilläampujaksi Oliko erityisiä teknillisiä avuja tai saavutuksia? Ei ollut.

Joku keksaisi, että olin toistaiseksi ainoa käytännölliseen sanomalehtityöhön perehtynyt mies koko rintamalla. »Karjalan Armeijakunnan Tiedonantoja» toimittamaan tarvitaan mies — pannaan siihen. Toinen onneton muisti, että minussa oli vähän piirtäjänkin vikaa ja sodassa tarvitaan karttoja.

»Saatte mennä».

Hädissäni muistin kerran maailmassa saaneeni eräältä hyvältä tuttavaltani, venäläisessä tykkiväessä palvelleelta suomalaiselta upseerilta hiukan opastusta tykilläammunnassa. Selitin tietäväni kummasta päästä pommi työnnetään putkeen. Ei auttanut sekään. »Saatte mennä.»

Istuin seuraavan päivän apujäsenenä sotaoikeudessa ja illalla lykkäsin hengenruokaa »Tiedonantoihin».

Huomenissa raotin taas kaikkein pyhimmän ovea. Ryhtyivät jälleen puhumaan kartoista ja hengenruoasta.

»Pyydän kertakaikkiaan herroille huomauttaa, etten ole kierrätellyt Viipurista Antreaan tapellakseni kynällä. Pyydän komennusta matkustaakseni jo tänään Sortavalaan.»

Tämä nyt ei ollut oikein sotamiehen puheeksi sopivaa, mutta se auttoi. Jupisivat vähän, mutta tuokion kuluttua työnnettiin kouraani paperipala ja siinä kirjoitus:

Tykkimies K. komennetaan viikoksi Sortavalan tykistökursseille ja samalla noutamaan sieltä kaksi tykkiä, josta tämä hänellä matkalippuna ja todistuksena olkoon.

Antreassa, helmik. 4 p:nä 1918.

Luutnantti Lindström.

(Antrean aseman leima.)

Kehvola.

Siis junaan ja Sortavalaan.

Olipa muuttunut Antrean asema, jossa ennen pyhät aret lorvehti tusinoittain veteläryhtisiä, otsatukkaisia, altakulmainsa mulkoilevia jätkiä, kädet housuntaskuissa, toisessa suupielessä savukkeenpätkä ja toinen täynnä »perrkeleen porrrvareita». Ei näkynyt enää näitä »totellisia temokraatteja». Toiset olivat jo ajoissa lipittäneet punakaartiin, toiset istuivat tiiliskiviä lukemassa. Loput olivat yhtäkkiä muuttuneet lumivalkoisiksi, kieltäneet opin ja profeetat. Kun venäjänsaarelaisten 300-miehinen karjalaisjoukko tammikuun 22:na lähti Antreasta jatkamaan matkaansa Viipuriin pannakseen siellä kovan kovaa vastaan ja alkaakseen sodan, kuului vielä ivallisisia uhkauksia. Nyt olivat uhkaukset vaienneet ja visusti varottiin lausumasta pienintäkään poikkipuolista sanaa.

Asemalla tuli ja meni valkomekkoisia miehiä. Jollakin onnellisella heilahteli olallaan venäläinen tai japanilainen makasiinikivääri, useimmilla oli berdani, mutta eipä ollut mikään harvinainen näky kaksipiippuinen, hirvikuulilla panostettu haulikko tai isiltä peritty suustaruokittavakaan.

Tammikuun 27:na valtasi luutnantti (nyk. kapteeni) Astola joukkoineen Vuoksenniskalla kaartinmatruusien vartioiman asevaraston, jota Lappeenrannan punikitkin himoitsivat ja aikoivat jo seuraavana päivänä käväistä noutamassa. Saaliin joukossa oli kuusi tykkiä sekä 5,000 ammusta (granaatteja ja shrapnelleja), kahdeksan Colt-konekivääriä, 150 kivääriä, 70,000 patruunaa sekä lisäksi muuta hyvyyttä. Nämä aseet ne pelastivat Karjalan rintaman, ilman näitä välineitä olisi koko Karjala ollut auttamattomasti hukassa. Ja ehkäpä olisi samalla vapaussotakin saanut kokonaan toisen käänteen.

* * * * *

»Missähän täällä pidetään tykistökursseja?»

Esitin kysymyksen Sortavalan seurahuoneella eräälle uudenuutukaisessa sarkavormussa komeilevalle herrasmiehelle, jonka vyöllä roikkui mahtava Colt-pistooli, naama oli ylen tärkeissä rypyissä ja jonka ovicerberos tiesi kuuluvan johonkin Sortavalan kymmenestä esikunnasta.

»Minulle eivät kuulu ne asiat.»

No kun eivät kuulu, niin eivät. Pistäysin huoneeseen, jossa istui samanlaisia pistoolivöisiä vormuniekkoja enemmän kuin tarvittaisiin parin armeijakunnan esikuntiin yhteensä. Kysäsin asiaani turpeanaamaiselta pöpöltä, jonka vatsalla kakkelehti valtainen mauser. Korkea herra syynäsi ulkoasuani kiireestä kantapäähän ja havaitsi kai kuluneen kesäpukuni ja rikkonaiset lapikkaani kaiken arvostelun alapuolella oleviksi, koskapa murahti yli olkansa: »Kyllä täällä pidetään huoli siitä ilman teitäkin, että tykkeihin tulee miehistö. Onko teillä sivistystä?»

Täytyy tunnustaa, että hieman ällistyin.

»Onhan tuo tähän saakka häthätää riittänyt. Miten sitten riittänee täällä Sortavalassa.» —

»Menkää toiseen huoneeseen. Siellä otetaan tarjokkaita jalkaväkeen.»

Jokopahan taas nousee tie pystyyn, ajattelin, mutta sanoinpahan sitten:

»Minulla on muuten mukanani käsky ottaa täältä pari tykkiä ensihätään.»

»Mitä?! Kuka semmoisen käskyn on antanut?»

»Päämajasta annettiin, Antreasta.»

Pomo muljautti silmillään, mutta kun samassa näin käytävässä erään tuttavani, käänsin varsin epäkohteliaasti selkäni koko komeudelle ja marssin ulos. Mutta mennessäni pisti päähäni syntinen ajatus: joutuisipa tuo päiväksikään komentooni tykkimiehenä, niin killuisi mauseri vatsan päällä eri tahdissa.

Tuttavani osoitti minut luutnantti Inkisen luo. Luutnantti oli juuri lähdössä yhden tykin kanssa Kuopioon.

»Ei täällä mitään kursseja ole. Käy tuohon sänkyyni nukkumaan ja etsi sitten aamulla käsiisi mekanikko Horsma. Hän korjailee parhaillaan lukkoja. Tykit ovat seurahuoneen pihalla ja tähtäimet Horsmalla. Näkemiin!»

Sen pituinen se.

Löytäessäni aamulla H:n, viilaili tämä mustana ja nokisena parhaillaan iskuria. H. oli toisen sortin miehiä kuin se eilinen pöpö. Omistaa pienen konepajan ja tekee töitä eikä vitkuttele. Ilman häntä, sanottakoon suoraan, olisi Karjalan rintama vielä erinäiset ajat saanut olla ilman tykkejä. Vaikka lukot olisikin mahdollisesti jossain saatu kuntoon, olisi tuskin löytynyt miestä, joka ilman mitään oppikirjoja ja taulukoita olisi pystynyt ilmi nuuskimaan monet muut niksit ja salaisuudet. Koko rintamalla ei ollut tällöin ainoatakaan tykistöupseeria tai edes tykkimiestä.

Konepajan pihalla timprattiin kokoon yli kolmen metrin pituista ja kaksi leveää hirsistä tehtyä ristikkoa. Neljän miehen voimalla kiskottiin ristikko rekeen. Minusta näytti laitos hyvin vähän tykkiin kuuluvalta ja kysäsin H:lta, mikä rakkine on lajiaan.

»Lavetti», vastasi H. ykskantaan ja silmät välähtivät lystikkäästi nokisten sankalasien takaa.

No, olkoon lavetti, vaikka kumma on laatuaan. Ajoimme seurahuoneen pihaan ja otimme tarkasteltaviksi itse pääkappaleet, tykit. Hauskan näköisiä olivat tulikirnut alhaalta ylöspäin kapenevilla, alassuin käännettyä lihamyllyä muistuttavilla jalustoillaan. Jalustan päällä törrötti puolitoistametrinen, läpimitaltaan kolmetuumainen piippu. Olivat laivajalustoille sovitettuja vuoritykkejä. Kampia, rattaita, numerorenkaita ja asteikkoja, kuten monimutkaisissa koneissa ainakin.

H. sovitteli lukon paikoilleen, minun hangatessani hartiavoimalla, aidanseipäällä ja trasseleilla piipun osapuilleen puhtaaksi. Tykki ruuvattiin kiinni »lavettiin», koko roska kangettiin vahvaan rekeen ja ilman sen suurempia teoreettisia perusluennoita lähdettiin ajamaan Laatokalle, viiden kilometrin päässä sijaitsevalle salmelle koeammuntaan. Satoi lumiräntää ja Laatokalla puhalsi kylmä viima. H. selitteli matkalla eri kampien ja rattaiden merkitystä.

Perillä pystytettiin maalitaulu 2,000 metrin etäisyydelle, pistettiin granaatti sisään. H. sitoi liipasimeen pitkän narun — »on viisainta käsitellä näitä ryssien vehkeitä ensialussa varovasti» — ja kiskaisi narusta.

Pom!

Tykki ristikkoineen hyppäsi iloisesti ensin parikymmentä senttiä ilmaan ja sitten puoli metriä taaksepäin. Granaatti räjähti toista kilometriä sivu maalin.

»Katsos paholaista! Yksi aste matkakaaressa pitäisi minun laskelmieni mukaan tehdä 34 metriä», ihmetteli H. »Koetetaanpa kolmeltakymmeneltä.»

Koetettiin. Kiskaisin vuorostani narusta »opin vuoksi». Ero noin puoli kilometriä. Tykki hypähti taas yhtä leikillisesti.

»On liian köykäinen tuo alusta», tuumi H. »Pitäisi lisätä painoa, mutta sitten tämä jo kuuluneekin raskaaseen tykistöön, painonsa puolesta nimittäin. — Yritetäänpä nyt 24 asteella.»

Granaatti tipahti hyvän matkaa maalin etupuolella.

»Asettakaa 25°.»

Taas räjähti etupuolella. Jo nyt on perh…

»Ammutaanpa shrapnelli.»

Ruuvasin aikasytyttimen määrättyyn piirtoon H:n ohjeiden mukaan. Laskujemme mukaan piti sen räjähtää 2,000 metrin matkalla ja noin 10 metrin korkeudella. Mutta räjähtikin vietävä lähellä taivasta, vaikkei vihollisen lentokoneista vielä nähty untakaan. Seuraava putosi jäälle maalin takana räjähtämättä ollenkaan, hyppeli edelleen pitkin tasaista jäätä pahanmakuisesti ujeltaen ja piiloutui vastakkaisen saaren rantaan. Kolmas teki saman tempun. Tarkistettiin taas laskelmia ja neljäs räjähti osapuilleen maalin kohdalla, mutta tavotteli sekin vielä lentokoneita. Ja loppujen lopuksi rupesi pyryyttämään siihen siivoon, ettei nähnyt maalia eikä paljon ampujiakaan.

»Jatketaan huomenna uudelleen. Lasketaan illalla nämä asteikot vielä kerran. Onhan meillä vielä viikko kokeiluaikaa.»

Iltahämärissä saavuttiin jälleen seurahuoneen pihaan. Vahtimestari hyppäsi ilmoittamaan, että eräs herra hakee minua ja haluaa heti tavata.

Ruokasalissa istui pitkä parooni A., Karjalan rintaman silloisen ylipäällikön, eversti Värnhjelmin adjutantti.

»Montako tykkiä teillä on ampumakunnossa?»

»Yksi.»

»Teidän on lastattava tykki junaan, otettava mukaan tarpeellinen ammusmäärä, puoleksi granaatteja ja puoleksi shrapnelleja, ja lähdettävä heti Antreaan. Punikit ovat ryhtyneet korjaamaan räjäytettyä Talin rautatiesiltaa ja se on teidän estettävä. Huomisaamuna kello kahdeksan ammutte Taliin.»

»Minut on komennettu viikoksi harjoituksiin tänne Sortavalaan.»

»Voittehan harjoitella Talissa — elävään maaliin. Osaatte kai käsitellä tykkiä?»

»Osapuilleen. Tiedän, mitä mikin ratas merkitsee, tunnen arviokaupalla lasketut asteikot, mutta tuloksesta en mene takuuseen. Sitäpaitsi tykissä ei ole muuta miehistöä kuin minä yksin.»

»Se on pahempi asia. Voisitteko hankkia miehiä? Ja opettaa ne aamuun mennessä?»

»Jokseenkin mahdotonta. Koko yö menee sitäpaitsi matkaan.»

»Ettekö voi hoitaa ampumista yksin? Saatte tietysti apumiehiä mukaanne.»

»Kyllä, mutta ei siitä mitään pikatulta synny.»

»Jaa — no, olen saattanut käskyn perille. Juna lähtee kuudelta. Lähdette?»

»Lähden.»

Hm — siinä sitä oltiin. Tuskin tunnet koko konetta, kun jo pannaan ampumaan. Mutta — olisihan toiselta puolen lystikästä lennättää räiskähtävä ilotulitus sinne Talin siltaroikkaan, uusien ratainsinöörien nokan alle juuri silloin, kun eivät aavista meillä tykkejä edes olevankaan. Sapperment — tykki vaunuun ja äkkiä!

Kello kaksi yöllä ilmoittauduin päämajassa. Taliin lähdöstä ei tullut mitään sinä aamuna, eikä vielä seuraavanakaan, sillä punikit olivat jo vallanneet Karisalmen aseman ja silloin ei meillä enää ollut Taliin asiaa ennenkuin myöhään huhtikuun lopulla.

Mutta tykistä tuli hyvä ja mukava tykki, joka vähitellen herätti punikeissakin tarpeellista kunnioitusta. Tähtäyslaitteen metkut ja mutkat selvenivät ankaralla »fundeerauksella» ja kokeiluilla »elävään maaliin». Hankala oli otusta huonoilla teillä kuljetella ja lumihangessa ryvetellä, mutta kun sen kerran sai majoitetuksi ja »lavetistaan» puihin köytetyksi, ei se enää hyppinyt puoleen eikä toiseen, vaan

»lakkaamatta räiskyi tuli suusta lieden rakkahan».

Tykki sai myöhemmin kaksoisveljen ja lopuksi kuului poikueeseen jo neljä vekaraa, lajiltaankin uudempia ja parempia, mutta esikoinen tuntui aina rakkaimmalta. Kuten pitääkin.