PAAJASEN KIVINAVETTA

Punikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.

»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni Sihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi, niin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa Pullilaan.»

Katselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä, Oran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.

»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren Noskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle, silloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat vettäytymmään. Hei!»

Oran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä, lammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä. Saisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa hangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On tyydyttävä ampumaan mäen yli.

Kiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot sukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat sukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle, noin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas tuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.

»Selvä?»

»Selvä.»

Jo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa konekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.

Lasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se kellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.

Tulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot ja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes kenttäpuhelin tuolla mäellä!

»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»

Katson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun granaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100 oikeaan.

No, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies viittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät peräytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat käymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla pelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.

Kolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa: »Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa kivinavetassa.»

Vai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille, mistä on viisi hirttä poikki.

»Tulta!»

Plötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta. Varrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.

Kun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla ulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!

Tarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on panokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin lujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä kunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet tämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa — arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri silloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen navetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—

Granaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva seiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu. Kaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti ei hievahdakaan.

»Lisää miehiä!»

Ei hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.

»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»

Ei apua.

»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»

Turha vaiva. »Piippu pystyyn ja petroolia piippuun.»

Liotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua siitäkään.

Tuli Noskuassa on laimentunut.

Sihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan ota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia on mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.

Saapuu jo itse Sihvonen.

»Miten on asiat?»

»Kuten näet. Päin helkkaria.»

»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat kivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa. Näyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki reilaan. Hei!»

Sihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.

Sitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.

»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi hylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»

Tehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti. Putosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa. Kiireesti perään toinen, kolmas… Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden joukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä. Olivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä iso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa yhden.

Ja kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat parhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat viikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo ja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa kuumaa puuroa:

»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja meidän pataljoona sen teki! Eläköön!»

— — — kööön!»

Taas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.