ENSIMÄINEN TYKINLAUKAUS KARJALAN RINTAMALLA

Eräänä ankarana pakkasiltana, tarkemmin sanottuna helmikuun 9:nä, saapui juoksujalkaa pikkarainen boyscout Karjalan armeijan »tykkiväen kasarmiin» Antreassa. Kasarmi oli n.s. Lappalaisen huvila Vuoksen rannalla ja tykkiväkeä oli kokonaista viisi miestä: kaksi pitkänsoilakkaa veliparia, ja viidentenä sekä samalla »piällysmiehenä» tämän kirjoittaja.

Tykistön muodosti Sortavalasta tuotu kolmetuumainen. Olin onnistunut värväämään miehistöksi yllämainitut veljesparit — pitkä ja lyhyt Gustafsson, lyhyt ja pitkä Peltonen — ja olimme asettaneet tykin avonaiseen rautatievaunuun lähteäksemme katsomaan, miten punikit paikkailivat Viipuriin vievää rataa, ja samalla odottamattomana yllätyksenä viskataksemme tähän ahkeroivaan joukkoon muutamia pommeja.

Olimme juuri ehtineet parhaaksi majoittua, keittää teetä ja istuimme tutkimassa tähtäyslaitteen monimutkaisia salaisuuksia, kun boyscout julisti ovelta: »Tykkipäällikkö käsketään saapumaan heti esikuntaan».

Esikunta majaili Antrean asemakonttorin takakamarissa. Siellä istui mahdottoman suuren pöydän ääressä jääkäriluutnantti Lindström (nyk. everstiluutn. Hägglund) kartta edessään ja pöydällä läjä papereita. Ilmoittauduin.

»Paljonka teillä on ammuksia?»

»200 granaattia, 250 shrapnellia, herra luutnantti.»

»Kuinka pian olette valmis lähtemään?»

»Heti, kun saamme veturin eteen.»

»Ei tarvita, lähdette hevosilla. Pataljoonasta saatte niin monta hevosta kuin tarvitsette. Milloinka joudutte?»

»Kello kahdeksan.» (Kello oli tällöin neljännestä vailla seitsemän).

»Hyvä. Ilmoittautukaa ennen lähtöänne.»

Arvelin jo aukaista suuni kysyäkseni, minne matka pitää, mutta muistin samalla, että sotamies on luotu tottelemaan eikä suutaan soittamaan. Luutnantti puolestaan unohti kysyä, osasimmeko ylipäänsä käyttää koko rakkinetta. Vai lienee arvellut, että kun osaavat kääntää piipun Viipuriin päin, avata lukon, pistää panoksen sisään, sulkea ja laukaista, niin tottapahan se jonnekin sinne punikkien puolelle tipahtaa, kun kerran omat miehet ovat selän takana.

Täsmälleen klo 8 oli »lihamylly» — rakkailla lapsilla on aina hyväilynimiä — miesten, kankien ja sadatusten voimalla köryytetty alas vaunusta, nuoritettu vankkaan kivirekeen ja ammuskuormat lastattuina.

»Valmiit lähtemään, herra luutnantti.»

»Tulkaa tänne.»

Esikuntahuoneen seinään oli naulattu armeijan sotakartta. Kartan yläkulmassa tosin ilmoitettiin kartan esittävän ylen rauhallisia saavutuksia, nimittäin maanviljelyksen kehitystä Vuoksen seuduilla, mutta paremman puutteessa kelpasi se nyt sotatarkoituksiinkin. Kuljetellen etusormeaan paikannimestä toiseen, selitteli luutnantti tyyneen tapaansa rintaman kaikki salaisuudet.

»Tässä on punikeilla hyvät asemat — tässä on meikäläisiä — täällä ovat punikit ja ryssät tunkeutuneet jo tänne saakka. Tässä näette Naarmasaaren. Punikkien rintama kulkee näin. Miehiä on meillä Naarmasaaressa ja Kuukaupissa muutamia kymmeniä berdaneilla asestettuina, panoksista on kova puute. Jos nyt punikit hyökkäävät jossain Kuukaupin kohdalla, niin — — Menette nyt Antrean kirkolle ja ilmoittaudutte eversti Aminoffille. Naarmasaaressa on päällikkyys luutnantti Lindh'illä, neuvotelkaa hänen kanssaan. Ja jos punikit yrittävät hyökätä yli Vuoksen, niin antakaa shrapnelleja naamaan.»

»Voisimmeko saada matkaan edes jonkun kiväärin. Meitä on nyt hevosmiehineen neljätoista miestä eikä yhtään käsiasetta. Jos joudumme kiikkiin, menee armeijan ainoa kanuuna.»

»Kunpahan olisi! — Koettakaa lainata edes joku pistooli — jostain. Antrean kirkolle saakka tulee saattamaan yksi ryhmä. Onnea matkalle!»

Hyvällä puheella sain eräältä laupiaalta samarialaiselta lainaksi Aleksanteri II:n aikuisen pistoolin ja kuusi panosta. Tämä pistooli olikin sitten Karjalan armeijan tykkiväen ainoana käsiaseena monet herran viikot — siksi kunnes saimme niitä punikeilta otetuksi lisää. »Etumaisen tykkihevosen selkään mies. Kenen hoidossa on hevonen? Teidän? Mikä nimenne?»

»Jussi.»

»Nouskaa selkään. Eteenpäin — mars!»

Satulasta ei tietysti ollut puhettakaan, mutta Jussi kökötti uskollisesti paikallaan sodan loppuun, vaikka käsi pyrkikin aina väliin kaapaisemaan takalistoa ja Sven Dufva-naama vetäytyi arveluttaviin irvistyksiin. Satulan saivat korvata erinäiset voiteet ja parantavat salvat.

Painuttiin pimeään yöhön. Taaksemme jäi Antrean asema, jossa tulisella kiireellä lastattiin juniin intendentuuritavaroita ja räjähdysaineita ja tyhjennettiin sairashuoneita. Vuoksen silta oli valmis räjäytettäväksi. Miehestä mieheen hiipi masentava viesti: samana iltana oli armeijan määrä peräytyä Vuoksen linjalta — ties minne. Meidän tehtäväksemme jäi siis avustaa vasenta siipeä; jos punikeille pistäisi päähän kävellä yli jäätyneen Vuoksen, niin onnistuisi se jokseenkin varmasti ja me tykkeinemme ja pistooleinemme joutuisimme harhailemaan umpinaisia metsäteitä päästäksemme jälleen pääjoukon yhteyteen ehkä muutamia penikulmia pohjoisempana. Vasta myöhemmin kuulin, että kapteeni Sihvon (nyk. eversti) ja luutnantti Lindströmin päättäväinen toiminta ehkäisi perääntymisen. Samoihin aikoihin otti kapteeni Sihvo Karjalan rintaman ylipäällikkyyden.

Pojat yrittivät pistää lauluksi, mutta eihän laulu luista, kun hampaat lyövät loukkua. Useimmilla oli yllään ohut kesäpuku, jalassa nauhakengät, eikä sellaisista ylellisyyksistä kuin sarkapuvuista, villapaidoista ja huopatossuista osattu uneksiakaan. Pakkasta oli joukon kolmattakymmentä astetta ja kiväärit soittivat marssimusiikkia harvassa tahdissa toisella puolen Vuoksen.

Punikit eivät hyökänneet sinä yönä vastoin kaikkia odotuksia. Vetäisimme pienet unet nuorisoseuran talon kylmällä lattialla.

Eivät hyökänneet sunnuntaina, vaikka värjöttelimme jumalanpalveluksen ajan odottelemassa. Eivätkä maanantainakaan. Meille jäi aikaa pitää pienet harjoitukset ja siivota lihamyllymme, jota tärkeää toimitusta kokoontui katsomaan koko sotajoukko ja kaikki muukin kansa. Ja oltiinpa sitä vähän ylpeitä myöskin — kiväärin nostaa olalleen joka ukko, mutta annahan, kun tässä päästään ääneen me tykkimiehet, niin kyllä pitää kuuluman, missä pojat sotaa käyvät… Ei sitä sentään ääneen puhuttu, muuten vaan nostettiin nokkaa ja oltiin »ammattiasioissa» harvapuheisia.

Tiistaiaamuna kutsui eversti Aminoff minut luokseen apteekin peräkamariin, jossa piti majaa. »Ukkoeversti», kuten everstiä poikien kesken kutsuttiin, ijän ja valtavien valkoisten viiksiensä nojalla, istui nojatuolissa tutussa keltaisessa säämyskätakissaan, harppi kädessä ja kartta edessä.

»Kuulkaas nyt — minä olen tuuminut — jaa, kauasko tykki kantaa?»

»Neljä ja puoli kilometriä, herra eversti. Ei ole oltu tilaisuudessa toteamaan, mutta laskujen mukaan pitäisi kantaa.»

»Minä olen tuuminut, että antaisimme punikeille ja ryssille pienen tervehdyksen. Ellei se nyt ihan prikulleen sattuisikaan, olisi moraalinen vaikutus jo huomattava. Panisi punikit ajattelemaan, että onhan niillä muutakin kuin berdaneja, haulikoita ja seipäitä. Ja kohottaisi omankin joukon mielialaa. Katsokaa nyt: tästä Kuukaupilta on Oralle noin 4,400 metriä. Voitteko asettaa tykin johonkin tänne ja ampua Oraa?»

»Kyllä, herra eversti.»

»Ammutaan sitten kello 11.»

»Montako laukausta? Minulla on jyrkkä määräys säästää panoksia.»

»Kymmenkunta. Sovitte siitä luutnantti Lindh’in kanssa.»

»Kuten herra eversti käskee.»

Klo 11 oli tykki sijoitettu aseman mäkirinteeseen, juuri Kuukaupin lauttauspaikan kohdalle. Vieressä vasemmalla oli mökki. Nähdessään outoa laitosta asetettavan paikoilleen, tuli mökin isäntä kalastamaan, mitä oli tekeillä.

»Onkos tuo nyt se tykki?»

»On.»

»Arnmutaankos sillä?»

»Hetipaikalla.»

»Näinköhän tuo särkee ikkunat?»

»Voi särkeä. Pankaa jotain peitteeksi.»

Äijälle tuli kiire. Haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki heiniä väliin. Ajoi sitten varmuuden vuoksi eukon ja mukulat kauempana sijaitsevaan mökkiin.

Tykki oli valmis, mutta suunnanmäärääminen?! Käytettävänä oli taloudellinen kartta, jossa matkat olivat epävarmoja, talot asetettu yhtä mielivaltaisesti kuin kärpänen pitää tapanaan tekaista pisteitään paperille kuumana kesäpäivänä ja korkeussuhteita ei ollenkaan. Oli sitten pieni pyöreä kellonperäkompassi toisena välineenä ja muuta ei mitään, paitsi mökin äijä, joka kysyessäni Oran kylää leikkasi peukalollaan ilmaan suuren kaaren ja selitti:

»Tuolla sen pitäisi jossain olla.»

»Näkyykö kylää miltään mäeltä?»

»En tiijä, ei taija näkkyy.»

»Kiivetkääpä ketterin pojista suurimpaan petäjään. Jos näkyisi vaikka savu näin kirkkaana pakkaspäivänä.»

»Ei näy», kuului hetken kuluttua korkeimman petäjän latvasta.

Siinä sitä oltiin! Ei voinut lähettää tähystäjiä lähemmäksi kylää, kun koko se puoli oli punaista ihannevaltakuntaa. Eikä se paljon olisi toimittanutkaan, sillä kenttäpuhelin oli siihen aikaan ja vielä kuukauden jälkeenkinpäin Karjalan armeijassa vain hurskas toivomus.

Kääntelin karttaa ja tutkin kompassipahasta. Menköön syteen tai saveen — tuohon suuntaan se on!

»Siellä se kai on», vahvisti luutnantti Lindh, joka saapui katselemaan toimitusta.

»Valmis!»

»Tulta!»

Sinne se meni, ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla. Kaiku kiiriskeli pitkin lumisia, kimaltelevia rinteitä, painui laaksoon ja kohosi kukkuloille. Luonto kauneimmassa talviasussaan ja me luonnon luonnottomat pojat toivomassa, että terässylinteri putoisi jonkun talon katosta sisään keskelle saman kansan lapsia, tappaakseen, tehdäkseen raajarikkoja ja jättääkseen kovan kohtalon kanssa kamppailemaan mahdollisimman suuren joukon leskiä ja orpoja — sota.

»Tulta».

Meni toinen, kolmas…

»Viisi ammuttu».

»Annetaanpa vielä toiset viisi, kun niin nätisti menevät», kuului luutnantin tarmokas ääni suuren sudennahkakauluksen sisältä. Kummit siinä ympärillä, lähistölle sijoitetun konekiväärin miehistö, nyökäyttelivät hyväksyvästi päätään ja mökin äijän vihainen musti päästi myöntelevän haukahduksen.

»Kymmenen ammuttu.»

»Kaksi vielä, sitten riittää. Luulenpa, etteivät punikit ensihätään uskalla pistää nokkaansa Vuoksen tälle puolen», tuumi luutnantti, emmekä me muut tenänneet vastaan.

Parin päivän kuluttua luimme kenraali Mannerheimin päämajan tiedonannoissa:

»T.k. 13 p:n aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme vaikutuksesta. Punaisten rintama kulkee nyt Pullila — Kääntymä — Heinjoki.»

Tullessamme Oralle näimme, että granaatit olivat tippuneet suoraan kylään. Erään talon ympärillä oli pommin kuoppia useampia — aivan rappujen edessä yksi. Kyläläiset kertoivat talossa majailleen punaisten esikunnan. — Joskus voi onni potkaista niin että tuntuu.