TAISTELUN JÄLKEEN

»Hei pojat, Rautu on meidän! Ryssät ovat antautuneet Maanselässä; toistatuhatta kaatunutta, samanverran vankeja! Hurraa!»

Saatiinpa lopultakin! Jo oli näyttänyt välistä toivottomaltakin, oli kaatunut paljon miehiä, hyviä reippaita valkomekkoja. Nyt oli heidän verensä kostettu korkojen kanssa, oli otettu mahdoton sotasaalis ja ennenkaikkea oli ryssille annettu tukeva isku päin naamaa ja ihan Pietarin kynnyksellä. Jokohan lakkasivat kynnet syyhymästä?

Katselimme taistelupaikkoja. Jukoliste, minkämoiset niillä on varustukset! Pari metriä syvät maahan kaivetut juoksuhaudat, joiden reunalle on ladottu tiili kerros kerroksen päälle, jättämällä vain pienet ampuma-aukot. Tietysti kilpistyivät kiväärinkuulat näihin kuin kallioihin ja kun tykkituli alkoi, vetäytyivät maanalaisiin lokeroihinsa kuin rotat loukkuihinsa. Metsä varustuksien kohdalla oli tuhannen nuuskana, töröttäviä kantoja vain ja granaatinkuoppia vieri vieressä. Kuumat on sentään Iivanoilla olleet olot. Hyväksi herahtivat mielemme, kun juoksuhaudoista keräilimme shrapnellinkuoriamme ja vieläkin paremmiksi, kun näimme ryssien asuinparakit Mäkrän puoleisella mäkitörmällä. Niissä ei totisesti löytynyt ehjää paikkaa. Milloin oli granaatti tupsahtanut katosta sisään tuoden puoli kattoa tullessaan, milloin taas pistäytynyt suoraan seinästä ja räiskähtänyt keskellä tupaa tipauttaen Iivanat makuulavereiltaan kuin torakat seinältä. Olisinpa totisesti tahtonut nähdä sen kiireen, jolla »vanjtkat» pesistään loikkivat, ne harvat nimittäin, jotka siihen vielä kykenivät. — Yhdeltä oli unohtunut tupaan jalka reittä myöten ja luokiksi vääntynyt kivääri. Muuta ei miesparasta ollut tähteenä.

Aseiden puute oli meikäläisiä aina kivistänyt. Nyt pinosivat pojat kiväärejä suuriin röykkiöihin kuin halkoja. Kukaan ei niitä joutanut lukemaan, mutta tuhansittain niitä lyötiin läjään. Patruunat peittivät maan, kuni muinoin manna Israelin lasten tantereen. Jokaisessa rakennuksessa löytyi panosvarasto toinen toistaan suurempi; jos muutama miljoona parhaillaan paloikin, niin mitäpä siitä, näkyy riittävän sittenkin!

Eteenpäin siirtyessämme tuli vastaan rykmentinkomentaja matkassaan Antrean päämajasta saapunut esikuntapäällikkö, kapteeni Lindström (Hägglund).

»No, tykkimiehet, valitkaapa nyt itsellenne täältä uudet tykit. On vara valikoida.»

»Niin, kiitoksia hyvästä toiminnasta ja hyvää jatkoa», lisäsi kapteeni Lindström.

Oli siinä vara valita. Viitisentoista tykkiä ja niiden vieressä panoksia, että ihan äkkinäkemältä hävetti. Poikien silmät kiiluivat tuumiessaan: »ei nyt enää huoli joka granaattia pussata, viskoo heitä kuin herneitä.» Valikoimme 3-tuuman vuoritykit, viimeistä Schneiderin mallia, uuden uutukaiset, 1917 Putilovin tehtaassa tehdyt ja suoraan Pietarin arsenaaleista Rautuun ihan kuin meitä varten tilatut ja tuodut. Lukot ja tähtäimet tosin olivat poissa, mutta pari päivää ahkerasti etsittyämme löysimme niitä hyvän joukon metsistä, ojista, likalätäköistä, kaivoista ja hiililäjistä. Yksi löytyi puolinaisesta öljytynnyristä.

Patteri sai virallisen nimen Karjalan 4:s vuoristopatteri.

Valjaat valikoitsimme tietysti »prima sorttia». Olipa Luojan lykky, etteivät hyvät tykkivaljaamme menneet viimeistä tietään, sillä vaunuihin, joissa valjaat olivat, oli myöskin sijoitettu viitisenkymmentä laatikkoa käsigranaatteja. Lähtiessään sytyttivät ryssät vaunut tuleen, laatikoiden kupeet ehtivät jo hiiltyä mustiksi, kunnes aina reippaat valkomekot sammuttivat tulen viimeisessä silmänräpäyksessä. Raudussa paloi saatujen tietojen mukaan lähes satakunta ammuksilla, sota- ja elintarpeilla sekä — ruumiilla lastattua rautatievaunua. Ratapihalla ei ollut juuri terveellistä liikuskella, kun sadattuhannet kiväärinpanokset rätisivät palaessaan ja ikäänkuin pisteinä poksahtelivat joukossa käsigranaatit ja tykinammukset.

Asema-alue on laaja, lähes kaksi kilometriä pitkä ja kilometriä leveä. Ruumiita virui kaikkialla, kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus. Rakennusten rauniot savusivat, ja yli kaiken levisi inhoittava kalman haju. Eräässä rakennuksessa paloi ruumiita kymmenittäin. Sota jättää kamalat jäljet, missä se perinpohjin käydään.

Kuljeksimme edelleen. Ruumiita ja taas ruumiita, mikä missäkin asennossa, halaistuin päin aivot maahan valahtaneina, jalattomina, kädettöminä, sisälmykset ulkona, irtonaisia ruumiinosia, päitä — käsiä — jalkoja, lammikoittain tahmeaa, hyytynyttä verta, joka livettää siihen tallatessasi. Joku puristaa kivääriä, aivankuin ei aikoisi siitä ikinä luopua, joku tuijottaa korkeuksiin selkoselällään ammottavin silmin, toisen kasvot on kuolemantuska kammottaviksi vääristänyt, toinen makaa suullaan maassa verilätäkössä käsivarret levällään ja kädet nyrkkiin puristettuina, mustat kynnet syvälle lihaan uponneina. Kamalimmat ovat vatsaan haavoittuneet ja haavoihinsa kuolleet. Makaavat mitä luonnottomimmissa asennoissa, polvet koukussa, vatsaan kiinni vedettyinä, kasvonpiirteet tuntemattomiksi kiertyneinä.

Pariin halkovajaan on ruumiita heitetty kuin halkoja, päällekkäin, sikin-sokin, parin metrin korkeudelle. Ei ole ollut mättäjillä aikaa niitä minkäänmoiseen järjestykseen latoa, pois on pitänyt vain taistelevien tieltä ja näkyvistä korjata. Parilla kolmella on laudoista kyhätty, punamullalla maalattu arkku, tehty nähtävästi silloin, kun vielä riitti aikaa arkkujenkin tekoon. Rinnan päälle on kiinnitetty paperilappu ja siinä nimi. Komppanian päälliköitä näkyvät olevan, kaksi Länsi-Suomesta, yksi Viipurista. On kai ollut aikomus lähettää ruumiit kotiin, mutta saartorenkaan kierryttyä umpeen jäivät tänne ja täällä pysyvät.

Ratsastelen edelleen. Hevoseni ei pelkää vainajia, mutta erään rakennuksen kulmauksessa se hypähtää eikä mene edelleen. Katselen — ruumisläjä on edessä, toistakymmentä yhdessä röykkiössä ja päällimäisenä istuvassa asennossa, takakenossa, kummannäköinen mies. Naama kun ihmisen naama, mutta silmien kohdalla on ammottavat aukot. Päälakea ei ole, ei takaraivoa, korvat ovat paikoillaan. Naamasta on jälellä vain naamio, samanlainen kuin naamiaisissa käytetään, mutta luusta, lihasta ja nahasta tehty. Kamalat naamiaiset! Hirvittävimmät jäljet tekee tykkituli ja käsipommit.

On muuten omituista, kuinka pian ihmiseltä luonto kovenee kovaksi. Ruumiit eivät tee mitään vaikutusta, niitä katselee kuin leikattua viljaa — mitä enemmän vastapuoleisia, sitä parempi. Niitä ei edes näe unissaan, vaikka kaikkea muuta näkeekin. Rauhanajoissa askarteleva ihminen on kadonnut ja sijaan on tullut uusi, kivikova. Hammas hampaasta, silmä silmästä. —

Ken on käynyt ryssien sairashuoneissa Raudun valloituksen jälkeen, hän on nähnyt helvetin maan päällä. Sairaaloikseen olivat valinneet pari asemahenkilökunnan asunnoiksi rakennettua isoa rakennusta. Asunnoissa oli keittiö ja kaksi huonetta. Astuin sisään erääseen tälläiseen osastoon, josta kuului huutoa ja voivotusta. Etumainen, keittiö, oli nähtävästi jonkunlainen yhteinen leikkaus- ja ruumishuone, vaikka mitään leikkausvälineitä ei ollutkaan näkyvissä. Ruumiita, konekiväärin sahaamia ja granaattien silpomia makasi lattialla ja retkoitti tuoleilla. Pöydällä lojui nainen koko takaraivo yhtenä ammottavana haavana, aivot hiuksiin sotkeutuneina. Seuraavassa huoneessa oli nelisen sänkyä. Niissä makaavat haavoittuneet — suomalaisia — olivat jotenkuten sidottuja. Lattialla lojui eri kansallisuuksia kurjimmassa kunnossaan. Keneltä jalka poikki, keneltä käsi, keneltä rinta lävistettynä, kasvot runneltuina. Huone oli yhteydessä seuraavan kanssa. Siellä makasi paljaalla lattialla haavoittuneita ja kuumesairaita sekaisin kuolleitten kanssa hirvittävässä sekamelskassa. Huoneen täytti valitus ja voivotus, rukoiltiin armollista Jumalaa ja kirottiin kaikilla Venäjän valtakunnan kielillä. Eräässä nurkkauksessa reuhtoi järkensä menettänyt. Haavakuumeiset hourailivat, monet kamppailivat kuoleman kanssa. Lattialla lainehti verta, likaa, sulanutta lunta ja ulostuksia. Ilman täytti tukahduttava katku. Kaikki, jotka siihen kykenivät, ojentelivat käsiään ja huusivat vettä. Eivät kai olleet saaneet sitä pariin päivään, yhtävähän kuin haavojakaan oli sidottu. Saivat pari ämpäriä ja voivotus taukosi hieman alkaakseen kohta uudelleen. Elävästi johtuivat mieleeni kesken kaiken muutamat kuvaukset Danten »Helvetistä».

Puhuttelin muutamia tajussaan olevia suomalaisia. Nähdessään valkoisen käsivarsinauhan, rupesivat nämä poikkeuksetta vaikeroimaan, kuinka heidät oli »viety väkisin». Harvoinpa tapasi kiinnijoutuneen punaisen, joka olisi tunnustanut lähteneensä vapaasta tahdostaan. Sattuvasti huomauttikin kerran eräs meikäläinen, että »olisi paljon hauskempi taistella, jos edes olisi vastassa vihollinen, jota voisi kunnioittaa.»

Kysäsin nuorelta, kalpealta, maalaispoikaa muistuttavalta mieheltä, mikä häntä vaivasi.

»Jalka poikki. Kävi kuula jo toista viikkoa sitten. Joku venäläinen, välskäriksi sanoivat, sitoi ja senjälkeen en ole paikaltani liikahtanut.»

»Kuinka te tänne jouduitte?»

Pojan silmät alkoivat pälyä levottomasti.

»Väkisin veivät, kävivät kotoa hakemassa.»

»Milloin?»

»Jo helmikuussa.»

»Vai niin. Missä sanoittekaan kotinne olevan?»

»Jaakkimassa.»

»Vai niin.»

Poika huomasi puhuneensa tyhmyyksiä. Kotoa — helmikuussa — Jaakkimasta, se oli toki liikaa. Eivät käyneet punikit armeijaansa lisäämässä sata kilometriä valkoisten rintaman takana. Lopulta tunnusti vapaaehtoisena lähteneensä punakaartiin, kierrätelleensä Käkisalmen puoleen ja sieltä Rautuun.

»Mutta en minä ole kenellekään pahaa tehnyt, enkä edes ampunutkaan, vahdissa olen vaan seisonut. Herra saa kyllä uskoa, tämä on tosi.»

Niinhän ne sanoivat kaikki. Jokainen kiinnijoutunut oli vaan seisonut vahdissa ja kiväärit laukeilivat itsestään. — Onnettomat, harhaan johdetut olennot.

Pistäydyin sairaalan useimmissa muissakin osastoissa. Yhtä kurjaa kaikkialla. Alkuaan näyttivät olot olleen paremmat, mutta kun saartorengas tiukkeni ja taistelut kävivät yhtämittaisiksi, menettivät »tohtorit» konseptinsa ja jättivät haavoittuneet oman onnensa nojaan. »Sööterskat» taas pitivät miellyttävämpänä tehtävänä Iivanoiden riijastelun kuin sairaidenhoidon. Sen ainakin olivat näköisiä nämä Kolikkoinmäeltä ja Tiiliruukilta kerätyt ja kaduilla hyvin tunnetut »Suomen Punaisen Kaartin sairaanhoitajattaret.»

Erään osaston ovessa luettiin korkeilla mustilla kirjaimilla venäjäksi ja suomeksi »Veneristen tautien vastaanotto». Osastoa oli kaikesta päätellen runsaasti käytetty, vaikkei sisällä näkynytkään tällä kertaa muita kuin toppapöksyinen naikkonen, johon oli sattunut kuula kesken parannuksen, ja toinen hameilla varustettu, samoilla asioilla liikkunut. Lääkemies itse oli tipotiessään.

Käväisen veturitallissa, yhdessä Raudun taistelujen kuumimmissa paikoissa. Ruumiita sielläkin. Eräässä nurkkauksessa makaa kaksi nuorta, sivistyneen näköistä ryssää, kaikesta päättäen upseereja, kädet ja jalat niinillä yhteensidottuina. Kummallakin on otsassaan pieni pyöreä reikä ja ovat nähtävästi maanneet siinä jo muutamia päiviä. Päättelen heidän olleen vastahakoisesti tavarishtshein hommissa, nämä ovat kyllästyneet »vastavallankumouksellisiin», vanginneet hangoittelijat ja »syventäneet vallankumouksen saavutuksia» ampumalla »burshujt». Vanha resepti. — Aseman itäpuoli vei paljon valkoisia; ryssät ampuivat hyvistä, korkealla sijaitsevista varustuksistaan. Siellä kaatui m.m. eräs pohjoiskarjalainen vapaaehtoinen ryhmä kauniiseen järjestykseen, vieri viereen kaikki yhdeksän, ryhmänjohtaja hiukan edellä. Eräällä oli vielä kivääri poskella, toinen pisti panoksia makasiiniin, kun suoraan edessä oleva konekivääri keksi miehet — ta-ta-ta-taaaa — loppu. Eivät ehtineet edes silmiään räväyttää, jäivät kuollessaan samaan asentoon tyyninä, rauhallisina.

* * * * *

Mäkrän kylää lähenee synkkä kulkue. Tuodaan Maanselällä antautuneita ryssiä. Tulee loppumaton jono eläimellisiä naamoja, verestäviä silmiä, tulee vuosikausien lian, hyytyneen veren, ryssän ja ryssännahkan haju. Parittain laahustaa siinä ohitse Pietarin esikaupunkien pohjasakka, joukossa siellä-täällä joku Suomen kansan häpeäpilkku samassa harmaassa ryssänvormussa, toppahousut jaloissa, puoliturkki päällä ja takaraivolla harmaa karvalakki. Punaiset nauhat olivat jo karisseet, joillakin harvoilla roikkuu vielä rippeitä käsivarressa.

Tuossa hoippuu mies, halaistu pää likaiseen säkinriekaleeseen kääräistynä, vasen silmä tylsänä riekaleiden välissä tiirottaen. Tuossa outo käärelaitos — poikkinainen käsivarsi ohjasvarsinuoralla käärittynä. Tuossa entinen upseeri, komea, kaunispiirteinen mies, upseerihousut ja takki vielä päällä, mutta yltyleensä lian peitossa. Sivulle katsoo, kun ohitsemme kulkee — hävettää.

»En eläissäni ole moista joukkiota nähnyt enkä uskonut löytyvänkään», huudahtaa majuri Schleutker kulkuetta katsellessaan.

Valkoiset sotilaat eivät puhu mitään, eivät ivaile, synkän totisina katsovat, muistavat vain eilen, toissapäivänä maanneensa yhtämittaa ketjussa 56 tuntia läpimärkinä, nälkäisinä. Ainoastaan yksi joukosta virkkaa:

»Ja tuollaisia retkaleita kehtasivat suomalaiset miehet apureikseen kerjätä! Hyi saakeli!»

Annappa olla meikäläisten heidän sijassaan. Kuulisi siinä kunniansa, rähistäisiin, haukuttaisiin, silmille sylettäisiin. Kuten tekivät Viipurissa valkoisille vangeilleen.

Lähes pari tuntia kestää ohimarssi. Häipyvät laajalle pellolle, ympärille kiertyy vahtiketju, leirivalkeat syttyvät ja ryssäin Raudun vierailu on loppunut.

Mutta vielä on jälellä loppunäytös. Ilta on jo pimennyt pilkkopimeäksi, sataa vedensekaista lumiräntää, kun saapuu toinen, vielä kurjempi vankijoukko: hevosilla Maanselältä tuodut naiset ja lapset. Tehdessään murtaumisyritystään, asettivat ryssät etunenään naiset lapsineen. Konekivääri on armoton, ei katso kehen sattuu. Osa sai surmansa »kuolemantiellä», loput tuotiin Mäkrälle. Moni on haavoittunut. Lapsetkin. Minne pannaan vangit keskellä yötä, kuka sitoo haavat, mistä saadaan ruokaa? Omat haavoittuneet makaavat ulkona pihamaalla valittamatta, voivottamatta. Talossa on iso kivinavetta, sinne sijoitetaan vangit. Ompahan edes katto pään päällä.

Harvojen lyhtyjen lepattavassa valossa kuuluu vaikerruksia, sadatuksia, huutoja, hysteeristä itkua, kiihkeitä venäläisiä rukouksia ja yli kaiken rämähtää mielipuolen naisen kamala nauru.

Sinä yönä näin inhimillisen kurjuuden huipussaan.

* * * * *

Kuoleman tie… Seitsemänsataa ruumista kilometrin matkalla.

Kevätaurinko paistaa helakasti maantielle, jonka kahden puolen lojuvat palkkansa saaneet. Yläpuolella liitelee Pietarista päin tullut lentokone ikäänkuin suunnaton korppi haaskalle laskeutumassa. Mutta ei laskeudu; missä näkee valkoisia sotilaita, sinne heittää pommin, joka ei ketään vahingoita. Voimattoman raivoa… Aikansa katseltuaan kääntyy jälleen Pietariin viemään sanan »kansanvaltuuskunnalle» ja itse isä Leninille: kaikki on menetetty, Suomen suuri vallankumous on saanut kuoliniskun —.

Katselen kaatuneita. Kymmeniä eri kansallisuuksia makaa sikin sokin, on ikäänkuin olisi kerätty yhteen paikkaan näytteille suuren Venäjän kaikki kansallisuudet. Kyömynenäisen entisen kaartinupseerin vieressä lojuu vinosilmäinen mongooli ja hänen toisella puolellaan mies Kaspian aroilta. Lättiläisiä, virolaisia, tataareja, siperialaisia, kiinalaisia, vähävenäläisiä, Pietarin ja Moskovan esikaupunkien roskajoukkoa, inkeriläisiä, suomalaisia — kaikki ovat edustettuina. Jokaisen taskusta löytyy joku paperi, ainakin puna-armeijan jäsenkirja, joka osoittaa kotiseudun. Ilettävimmän näköiset ovat suomalaiset »naiskaartilaiset» kuolemassakin rivoine naamoineen, yllään venäläiset täytetyt sotilashousut ja tiukalle nutturalle kierrettyä tukkaa peittämässä harmaa »papaha».

Maantiellä kävelevät välinpitämättöminä harvaan asetetut vahtimiehet. Muuan vahti istuskelee ruumisröykkiön päällä ja tupakoi.

»Eikö pelota?» kysäsen iltahämärässä ohi ratsastaessani.

»Ei nämä enää pure.»

Sanoi ja pisti uuden tupakan. Alimpana röykkiössä irvisteli jouhitukkainen, keltanaamainen kiinalainen.

Raudussa lasketaan viimeisten taistelujen aikana kaatuneen noin 2000 ryssää ja punaista. Vankien kertomusten mukaan lähettivät ryssät aikaisemmat kaatuneensa vaunulastittain Pietariin. Kuoleman tien vieressä sijaitsevaan hautaan kuopattiin 963. Hautoja on muualla lisäksi.

Lieneekö mielikuvitusta vai mitä, mutta kun viime keväänä, vuosi taistelun jälkeen, kävin uudelleen Maanselällä, tuntui siltä, kun Kuolemanlaakson yllä vieläkin olisi leijaillut kalman kaamea tuntu.

* * * * *

»Pojat, nyt juhlitaan!»

Asumassamme ratavartijan tuvassa levitettiin pöydälle verrattain puhdas lakana. Pöytään kannettiin kaikki lautaset, mitä meillä oli ja lisäksi se ainoa kaksisorppainen, ruostunut kahveli, jota juhlan kunniaksi sai käyttää jokainen vuoronsa perään. Ja sitten tuotiin pöytään itse pääasia: mahdottoman suuri vadillinen valkoisista, mainioista riisiryyneistä keitettyä puuroa, keskellä iso, keltainen silmä. Ihme, jota ei oltu nähty kahteen vuoteen.

»Ja sen minä vannon, että ainoa hyvätyö, minkä ryssät ikänään ovat Suomelle tehneet, on tämän riisiryynipussin kiikuttaminen Rautuun», innostui patterin ainainen ilonpitäjä, kersantti Olkinuora.

»Uusia tykkejämme lukuunottamatta».

»No, ne myöskin, olkoon menneeksi».

Sinä päivänä söi patteri riisiryynipuuroa saman verran kuin tavallisissa oloissa tykistörykmentti ja päästi syötyään helpotuksen huokauksen, sillä nyt olimme me lopullisesti voitonpuolella ja ryssille oli neuvottu, missä kulkee Suomen ja Venäjän raja.

Mutta ympäri laajan Karjalan kätkettiin maansa poveen neljättäsataa valkoista miestä, jotka eivät taistelun loppua nähneet.