ORALLA

Saapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa Oralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi. Konekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli valloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden asuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa olivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat ja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen muille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei sentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken ei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille, söi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle lattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin lähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä, sillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään. Lattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on jo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti myöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa seisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta jalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä. Puolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun varrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman signaalinsa.

Eräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V. katsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa. Miten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten sen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti päin naapurin naamaa.

»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos et olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»

»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun naamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan heränneiden poikien makeasta naurusta.

Viikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne muuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua muutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon, joka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.

Saniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin. Jokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin, ken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla riekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean kirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.

Varsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää ei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta ennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli ikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet jalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita, jalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi vain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa, sillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.

Kahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän tappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu ollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina päivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan uunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua sotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin gramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen neula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.

Säännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit tai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki eivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät kävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä ja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät koskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät poikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku sattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa. Kerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten, jotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen mökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat vakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:

»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat uunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.

Kuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien rääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä kiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet eivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin ääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä tämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja ja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja vanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin riisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin työnnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun raakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko uhrien ohi ja kukin heitti vetensä… Kidutetut jäätyivät elävinä muodottomiksi jäätönkiksi…

Valkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä. Elleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet rääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin ankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.

Erik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta. Kaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat, huonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen lailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään ryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden riemukulkua, se.

Hyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin Noskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli mukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin näyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona ikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka likaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin ja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä komeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet ryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin, ja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät aikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen Itä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien konekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa Suomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.

Täytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko urhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo, »revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi parembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta näyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.

Ryssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia oli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän taistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä hurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys: kun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset kiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti ryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät sitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei ollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin luikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja toisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja luulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset talkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi. — Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta kun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen pommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan isännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla ihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja aprikoidessaan:

»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»

Päivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä elämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan ja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme, kun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin Sairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja saimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti kuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa, sekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan »esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet »sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta päättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen omistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden. Päiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu, mutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin sanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean rintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi laivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun kaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja rakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen sairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa yllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu täynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka matruusien imeliä rakkauskirjeitä.

Vielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se kuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä paetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei muualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli Viipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa vaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi neitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi jo päätellä yhtä ja toista.

Keväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja pakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa ja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei siitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa paljon.

Saimme joukon savolaisia. Menivät muuten mukiin, mutta vahdinpito kävi yli ymmärryksen. Mennessäsi vahtipaikalle, tapasit useasti vahtimiehen nukkumassa. Varsinkin auringonpaisteisina kevätpäivinä, jolloin hevosetkin riiputtavat päätään ja raukaisee niin suloisesti.

»Hei, mies, vahdissa ei nukuta! Ylös!»

»Katsohan, kun makkeesti raukasoo.»

»Ettekö jo tiedä, ettei vahtipaikalla saa torkkua.»

»Kah, etteikö sua torkahtoo. .

»Ettekö jo torkkunut tarpeeksi kotonanne?»

»Kah, ompaan tuota tullunna tehyksi sielläi.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Siämingistä vuan…»

Tälläista oli keskustelu. Mutta kun savolaiset ehtivät tottua, tuli heistä hyviä sotamiehiä. Ja samoin »piällysmiehiä», mikäli riitti »paikkoo».

Kevät läheni, hanget alkoivat sulaa ja tiet kävivät mahdottomiksi. Milloinkahan joudutaan lähtemään Viipuriin? Ja miten? Tykeissä ei ollut pyöriä, miten ne kuljetettaisiin sulalla maalla? Tämä oli kiperä kysymys. Viipuriin paloi kaikkien mieli. Ja kohta alkaisi touonkin teko…

»Pyörät ovat tilatut ja joutuvat aikanaan», selitti Karjalan armeijan tykistön ylin päällikkö majuri (nyk. eversti) Schwindt.

Tiesimme jääkärien parhaillaan harjoittavan rintaman takana kutsuntajoukkoja. Milloinhan ne joutuisivat valmiiksi ja minkälaisia ovat? Sitten kai rynnistetään.

Karjalan I rykmentti muutti Raudun ja Valkjärven rintamalle. Olimme nyt II rykmentin matkassa. Ryssien hyökkäykset olivat jonkunverran laimenneet. Huomasivat, etteivät pääse täältä lävitse. Lentokoneet vain kävivät vieraisilla harva se päivä.

Saimme lisää hevosia, rekiä ja satuloita. Tämä viittasi lähtöön, mutta alkava kelirikko näytti panevan vastaan. Mene ja tiedä.

Eräänä iltana maaliskuun loppupuolella kello yhdentoista korvilla, poikien jo nukkuessa, soi puhelin kiivaasti. Vastasin. Tuli majuri Schwindt'in lyhyt määräys, että oli heti lähdettävä Hannilaan ja lastattava vehkeet vaunuihin. Juna lähtee klo 3 aamulla. Matkan määrä Kiviniemi.

Tuli kiire. Toista kuukautta oli talossa majailtu, kotiuduttu, ja nyt lähtö puolessa tunnissa. Pojat tuumivat ammuskuormia valjastaessaan:

»Jopa taitaa tullakin eri tappelu.»

Samana päivänä olimme saaneet kahdeksaan mieheen jaettavaksi pullon konjakkia — ainoan koko sodan aikana. Lähtömalja juotiin ja äkkiä matkalle. Terve, Ora, monien muistojen tanner!

Oli purevan kylmä, tähtikirkas kuutamoyö ajaessamme metsätietä Hannilaan. Meikäläisten asemia ei ollut lähempänä kuin Hannilassa; koska hyvänsä saatoimme kohdata punikkipatrullin. Ratsastin hieman edellä mauseri vireessä. Pojilla oli jokaisella kiväärit poikittain satulannupilla valmiina käytettäviksi, jos metsänpimennosta paukahtaisi. Pari laukausta pamahti lähistöllä, mutta onnellisesti saavuimme klo 2 yöllä Hannilaan.

Illalla olimme Raudussa, jossa juuri alkoivat Raudun kuuluisat lopputaistelut.