SVEN DUFVA.

»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»

Jussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti mietinnön tuloksena:

»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»

»Ettekö muista edes osapuilleen?»

Jussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja vähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.

»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»

Kuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin viidenkolmatta täyttäneenä.

Isän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi. »Kuka häntä niin tarkkaan muistaa… eiköpä tuo välttäne vaikka Anna-Liena.»

»Oliko varmasti Anna-Liena?»

»Ka, siksipähän taisivat haukkua… vai oisko sentään ollu Kaisa —?»

»Entä sukunimi?»

»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»

»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei kaavakkeeseen vaadittukaan.

Jussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan, heitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä hääräileviin emäntiin ja murahti:

»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»

Jussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat mukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja pullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän oli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta ja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton lakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi nimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu, jota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe vääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka Jussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt häntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä pariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina erivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito reväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin komppania täitä.

Tietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat ja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä puhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään tilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.

Oralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun eräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla kelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan ilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja suoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.

Pullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky: kiireesti Pullilaan.

»Eteen mars!»

Jussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle, Antrean kirkolle.

Iltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky peräytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi — Pullilaan, punikkien kitaan.

Tästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja kunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena

»ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»

Tykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä jäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita, marsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana, mutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen ja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että itse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta kiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan. Kun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun muut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät totisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti Jussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se taisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi kokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos joku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen sinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.

Sattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin silmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti ja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo yhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan irvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo, jossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.

»No, mitä nyt?»

»Mahhoo niin viäntää —

»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua pidätellen.

Starck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä lääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi jostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin leipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa pikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja toinen takalistoa tukien —.

Vahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina heinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä mukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein ankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi ja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla kauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin Jussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi. Seuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti päivystäjän aina välillä herättämättä.

Jussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan kun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan ohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä. Puhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta asennostaan.

»Missä on tykkipäällikkö?»

Jussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan harakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja ruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.

»Häh?»

»Tykkipäällikköä kysyin.»

»Tuvassapa tuo lienöö.» —.

»Tahtoisin tavata.»

»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»

»Käykää kutsumassa tänne.»

»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»

Ja upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin tallustellessa asialle.

Kuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut tulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä, katseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:

»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»

Joutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten vieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin Jussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin ja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen leveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin imeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:

»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»

Pari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja karvareuhkasta repesi päällinen.

Meidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää kiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja ehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti aikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.

Kysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.

»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin häpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi, tuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin kuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi miettivä, lämpöinen hohde.

— — —

Sodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran kansakoululle.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja pyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin lukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi, mutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa, että patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin »kapteenina».

»No, mitä Jussilla on asiaa?»

»Ois saatava — tuota — hevonen —»

»Mitä hevosella?»

»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»

»Entä sitten?»

»No heh — mie lähen kans —»

»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»

»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»

»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»

»E-ei — ei tässä sitä meinata —»

»No mitäs?»

Monien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri nostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat lähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin selittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään sellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai tässä miunnii pistouvata», selitti.

Parin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan lähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan limonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi yhden ainoan sanan:

»He!»

Tunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin jotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.

Mutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:

»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni liikuttakkaa vaan sana —»

Sellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä edes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty Sven.

»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»