RIETU

Armeijassa oli miestä monenmoista.

Rietu ei ollut mikään partasuu uros eikä ennen sotaa mitenkään maineeltaan kuulu. Suuren pitäjän syrjäkylässä ja syrjätalossa oli elänyt, tapellut isompien kanssa silloin kun syytä sattui ja ottanut selkäänsä. Mutta sodan loputtua tunnettiin mies laajemmallakin kuin kotikylässään.

Komppanian marssiessa tallusteli Rietu joukon viimeisenä häntänä. Ei ollut siis liialla pituudella pilattu; tavallisellakin maantiellä pyrki pitkän jalkaväenkiväärin perä tietä viiltämään, saatikka sitten hangessa kömpiessä, jossa siitä oli koko vastus. Jossain olan ja polvien välillä roikkui patruunavyö. Puku oli repaleinen — alkujaan valkoinen mekko ja päähine komeilivat likaisenharmaina. Valkoisen päähineen alla reuhotti julman iso koivistolainen, ja jaloissa louskuttivat monipaikkaiset huopatossut. Pakkasilmoilla ja tavallisesti leudoillakin pyrki nenä valamaan kynttilää ja naama oli tuskin nähnyt vettä sitten viimeisen kotisaunan. — Tällainen oli Rietun ulkonainen olemus, sisällinen selviää hänen muutamista edesottamisistaan. Ikää oli siunautunut kuusitoista vuotta.

Eräänä maaliskuun aamuna nähtiin Rietun tallustelevan Oran ambulanssiin. Pysähtyi neuvottoman näköisenä ovensuuhun ja pyöritteli reuhkaansa.

»Mikä vaivaa?» kysäisi tohtori. »Lomaako pitäisi saada? Henkeäkö salpaa ja sydänalaa kiertää sinullakin?»

»Ei, kun käskivät kotiin.»

»Kuka käski?»

»No, se komppanian päällikkö ja ne muut kanssa.»

»Mitä varten?»

»No kun on nämä ruvet. Sanoivat, jotta pitää ensin näyttää tohtorille ja sitten mennä kotiin. Ja sanoivat minun olevan liian nuoren.»

»Katsotaan.» Rietulla oli pääkoppa ruvettumilla. Ja oli niitä muualla myöskin.

»Kyllä sinä pääset kotiin. Eikä sinun tarvitse enää tänne tullakaan, olet liian nuori ja heikko. Kirjoitan heti todistuksen.»

Tohtori istuutui kirjoittamaan vapautustodistusta. Mutta ovensuusta alkoi kuulua outoja ääniä. Ja kun tohtori kääntyi katsomaan, nyyhkytti Rietu siellä kasvot karvareuhkaan painettuina.

»Mikä sinun on?»

»No kun minä — yyh — tulin tohtorille sitävarten — y-yyh — että tohtori todistaisi, etten minä ole — yh — liian heikko tappelemaan — yhyy — ja ettei minun tarvitseisi mennä pois täältä.»

»Vai sillätavoin —»

Tohtori käveli lattialla edestakaisin ja näytti siltä, kuin jotakin olisi takertunut kurkkuun. Taputti sitten Rietua olalle ja lohdutteli:

»Ei sinun tarvitse lähteä. Kirjoitan todistuksen, että jaksat kyllä tapella siinä missä muutkin. Tuollainen reipas mies.»

Rietu kohotti kasvonsa karvareuhkasta ja silmät rupesivat taas loistamaan kyynelien uurtaessa valkoisia vakoja likaisille poskipäille. Kääntyi mennäkseen, mutta kysyi vielä arasti ovelta.

»Entäs nämä ruvet?»

»Eivät ne estä sinua tappelemasta. Odotappa — tästä saat purkin täisalvaa, voitele vaan sillä, niin hyvä tulee. Ja pese vielä varmuuden vuoksi naamasikin.»

Rietu mennä retuutti takaisin joukkoonsa etulinjalle, heilutti tohtorin todistusta komppanianpäällikön nenän alla ja kehuskeli:

»Ähäs, ei sitä niin vaan miestä rivistä viskata!»

Mutta tohtori katsoi ikkunasta Rietun menoa ja tuumiskeli:

»Saat nähdä, että tuo poika vielä antaa kuulua itsestään.»

Ja antoihan Rietu.

Tuli lähtö yöllä tai päivällä, niin aina oli Rietu valmiina. Joutui hyökkäykseen vähän myöhemmin kuin muut — paksussa hangessa oli vaikea laahustaa huopatossut lunta täynnä — mutta pysyi paikallaan sitä sitkeämmin. Ampui tarkasti, missä vaan ryssän tai punikin näki ja kun oikein lähelle onnistui pääsemään, kolhaisi mielellään kiväärinperällä.

»Jotteivät suuhun tuppaisi», selitteli.

Kun Pullilaan oli tehty puolenkymmentä hyökkäystä, oppi Rietu tuntemaan joka puun ja kiven. Ryömi punikkien linjoilla kuin kotonaan kertaakaan haavoittumatta vaikka miehiä kaatui ja haavoittui oikealla ja vasemmalla. Toiset ihmettelivät, mutta Rietu selitti syyn:

»Kun on näin pieni ja pahannäköinen, niin eihän ne pirut saa sattumaan.»

Päästäkseen paremmille ampumalinjoille kiipesi Rietu petäjään ja naksutteli sieltä punikin toisensa jälkeen. Mutta miten ollakaan — ryssien granaatti sattui puuhun katkaisten sen juuresta poikki. Runko kaatui ensin viereisen petäjän päälle ja siitä maahan. Kaikki uskoivat jo Rietun puuhista tulleen äkkinäisen lopun ja ryhtyivät hakemaan miestä petäjän alta, kun viereisestä puusta kuului Rietun tuumiskeleva ääni:

»Petäjään se taaskin sattui, vaikka minua meinasivat.»

Rietu jatkoi sotaansa toisesta petäjästä.

Kohta mainittiin Rietua rintaman kylmäverisimpänä sotilaana. Ja maine vaan lisääntyi, kun ryssät kerran taas ampuivat Rietua kanuunoilla.

Rietu kyykki pellolla navetan takana sangen luvallisella ja tarpeellisella toimituksella, kun ryssät alkoivat tavallisen iltapommituksensa. Granaatti tipahti pellolle muutaman sylen päähän kyykkijästä. Rietu jatkoi istumistaan, katsahti vain granaattiin. Jo räjähti toinen oikealla puolella. Kolmas ja neljäs samoin, mutta Rietu ei hellittänyt. Jo huutelivat toverit tulemaan pois, mutta Rietu huuteli vastaan:

»Mitäs teet, tee kunnollisesti. Eikä ne taaskaan minuun osaa.»

Kun viides räjähti suoraan nenän edessä, oli Rietukin jo lopettanut toimituksensa ja asteli tupaan viimeisiä nappeja kiinnitellen:

»Taisivat suuttua, kun tuli mentyä niin keskelle peltoa.»

Rietu oli niinkuin ylpeä siitä, että häntä aina ja joka tilaisuudessa kanuunalla ammuttiin. Hänestä tuli kuuluisa mies ja varsinkin tohtori kehuskeli jokaiselle suojattiaan.

Loppujen lopuksi joutui Rietu Raudun pitkiin ja verisiin taisteluihin ottaen niihin osaa samalla levollisella uhkarohkeudella kuin ennenkin. Käsipommia rakasti hän nyt melkein yhtä hartaasti kuin vanhaa kiväärinrämäänsäkin. Vyötäisillä roikkui säännöllisesti niin monta pommia kuin vain oli onnistunut käsiinsä saamaan. Jos mies kaatui tai haavoittui, niin kohta kiljuivat jo kaatuneen pommit Rietun vyötäisillä valmiina heitettäviksi. Ryssien konserveilla oppi Rietu, kumma kyllä, herkuttelemaan ja pommin viereen oli tavallisesti nuoritettu myöskin konservipurkki.

Raudussa, Haapakylään vievän tien varrella, makasivat ketjut vastakkain kahdenpuolen tietä. Ryssät maahankaivetuissa, tilleillä vahvistetuissa juoksuhaudoissaan ja meikäläiset lumikinoksissaan. Yli tien ei ollut yrittämistäkään, siksi tiheä oli kivääri- ja konekiväärituli.

Rietu makasi haudassaan ampua räiskytellen, kunnes huomasi, että lukko ei enää toiminutkaan. Silloin suuttui Rietu todenperään ensikerran sotaretkensä aikana. Tarttui kaksin käsin piippuun, juoksi yli maantien ja iski lähinnä makaavaa ryssää kiväärinperällä kalloon. Tuli takaisin yli tien yhdenkään kuulan sattumatta ja kehaisi lauhtuneena:

»Saipas pakana tarpeekseen.»

Rietu aijottiin korottaa aliupseeriksi, mutta kysyttäessä selitti hän:

»En minä osaa komennoida, jotta antakaahan vielä olla. Tekee häntä solttuna, minkä ymmärtää.»

Raudun viimeisessä taistelussa yhytti Rietu kohtalonsa. Toinen käsi puristi vielä lujasti rakasta kivääriään, toisessa olivat panokset valmiina. Ei päässyt Viipuria valloittamaan, kuten oli koko talven mieli palanut.

Rietu oli yksi monien joukossa — yksi parhaista. Tasa-arvoinen Joensuun koulupoikien maalaisserkku. Ei tarvitse miehen mieli asunnokseen suurta kokoa ja ulkonaista komeutta.