RAUTU

Raudun asema-alueelle oli saarrettu lähes kolmetuhatta ryssää ja punaista. Renkaan viimeistä solmua vedettiin juuri umpeen.

Pilkkopimeänä yönä saavuimme rintamalle. Jossain papattivat konekiväärit ja haukahti tykki. Satoi himiräntää. Majoituimme kylmään, autioon taloon.

Edellisenä iltana oli Karjalan I rykmentin komentaja, ratsumestari (nyk. everstiluutnantti) Elfvengren esikunnassaan Kiviniemessä selittänyt tilannetta. Hänellä oli käytettävänään suunnilleen puolitoistatuhatta miestä ja yksi vuoristotykki. Lisäksi nyt meidän tuomamme toinen samanlainen.

»Kun olette saaneet tykit asemiin, alotamme hyökkäyksen. Joudutteko huomenna valmiiksi?»

»Kyllä, herra ratsumestari.»

»Te otatte myöskin Raudussa olleen tykin haluunne ja komennatte siis puolipatteria», määräsi saapuvilla oleva majuri Schwindt. »Menen käymään Valkjärvellä. Valitsette asemat harkintanne mukaan siten, että voitte ampua pitkin rataa.»

»Käskystä, herra majuri.»

»Ja jos haluatte mukavampia tykkejä, niin ottakaa Raudusta», lisäsi majuri hyväntuulinen hymy silmänurkissa.

Nukuimme yön vilusta väristen. Käkisalmelaisten junaamme tuomat leivät, voit ja lihakimpaleet näkivät kyytinsä.

Raudun kirkolla sijannut tykki tuotiin Mäkrälle. Sitten alkoi työ, jossa ei säästetty miehiä eikä hevosia. Läpi kinoksien hinattiin tykit asemiinsa tiettömälle mäelle Leinikylän järven pohjoispuolelle, noin kolme kilometriä asemalta. Lähemmäksi ei voinut viedä, sillä siellä oli epävarmaa. Vasta joku päivä sitten olivat ryssät käyneet Leinikkälän järvellä saakka ja tykkien menettämiseen ei meillä ollut varaa. Puoliyön aikaan kävin ilmoittamassa rykmentin komentajalle, että olimme paikoillamme. Tykistötähystäjät vetivät kenttäjohtoja — pirullista työtä pimeässä yössä, lumiräntä- ja luotituiskussa. Seuraavana aamuna palasi majuri Schwindt Valkjärveltä ja tarkasti tykkien asemat. Odottelimme, milloin leikki alkaisi. Majoituimme uudelleen erääseen läheiseen autioon taloon, jossa oli siksi suuret tallit ja navetat, että saimme hevosparat katon alle.

Popsimme kaikessa rauhassa luusoppaa, kun rykmentin komentajan lähetti ratsastaa pihaan ja tuo paperilapun:

Mäkrä, 29.3. -8. klo 5,30 ip.

»Vuoritykistä alkaa pommittaa harvalla tulella Raudun asemaa ja varustuksia tänään klo 6,30 ip.»

Luusoppa jäi loppuun syömättä. Myöhästyimme kymmenen minuuttia. Klo 6,40 pamahti ensimäinen laukaus. Eräs punaisten vankina ollut valkoinen kertoi jälkeenpäin, että ensimäinen laukauksemme oli sattunut saunarakennukseen, jossa säilytettiin ruokatarpeita ja sytyttänyt pienen tulipalon. Hyvä niinkin.

Jatkettiin tulta hitaassa tahdissa, kunnes yhdeksän aikaan tuli käsky lisätä puita pesään. Paransimme vauhtia. Kivääri- ja konekiväärituli yltyi, ryssät ampuivat tykeillään yhtämittaa. — Raudun verileikki oli alkanut todenteolla.

»Ryssillä on tähystyspaikka ja konekiväärit panssaroidussa vesitornissa, koettakaa ampua se mäsäksi tai tuleen», tuli käsky.

Saimme torniin pari sattumaa. Asemalla syttyi tulipalo ja savu vaikeutti tähystämistä.

»Tuli kohdistettava läntisiin varustuksiin, jalkaväkemme käy puolentunnin kuluttua hyökkäykseen.»

Näin jatkui läpi yön. Ryssillä ei ollut aavistustakaan, missä tykkimme sijaitsivat. Ampuivat arviolta, mutta säännöllisesti yli. Granaatit ujelsivat päittemme yläpuolella ja räjähtivät takanamme metsässä.

Aamu valkeni. Hyökkäyksemme olivat lyödyt takaisin. Mutta ryssilläkin olivat asiat sekaisin. Asemalla höyrysivät veturit. Kenttäpuhelin toi viestin, että ryssät aikoivat lähteä Raasuliin päin.

Pyysin majuri Schwindt’iltä lupaa saada viedä tykit Sunikkalaan, aseman itäpuolelle, josta 500 metrin matkalta voisi ampua rakennuksia, veturitallia ja panssaroituja junia suoralla tähtäimellä ja jokainen laukaus tehoaisi. »Tjaa, ei olisi hullumpaa, mutta vaarallista. Laittakaa tykit lähtökuntoon, minä ratsastan sinne katsomaan», sanoi majuri.

Tuumasta ei tullut mitään. Majuri katsoi tilanteen liian vaaralliseksi. Jos ryssät tekisivät uloshyökkäyksen, jäisivät tykit helposti saaliiksi. Ja siinä sitä sitten oltaisiin. Omasta puolestani luulen vieläkin, että taistelu olisi saanut toisen käänteen, jos pommitusta jatkettiin Sunikkalasta. Elleivät sitten ryssät olisi ampuneet meitä nuuskaksi, joka oli sekin hyvin mahdollista.

Taistelu jatkui koko sunnuntaipäivän yhtä laihalla näkyvällä tuloksella. Asemalle oli mahdoton päästä. Monasti olivat hyökkäysketjut jo tunkeutumaisillaan varustuksiin, mutta tulivat verissäpäin takaisin.

Sunnuntaina saapuivat kapteeni (nyk. everstiluutnantti) Pohjanheimon kolme raskasta, neljän tuuman tykkiä Pohjanmaalta. Asettuivat asemiin meidän viereemme.

Juhlallisen näköiset kapineet, ne raskaat tykit. Museokappaleilta näyttivät, vuoden 1871 mallia. Rekyylilaitteista ei tietoakaan ja sytytysvehkeet olivat puhtainta antiikkia. Uteliaisuudella odotimme, mitä tuleman piti. Iltaan mennessä saivat Pohjolaiset värkkinsä kuntoon ja suunnan määrätyksi. Piti laukaistaman.

Mies, jonka tehtäviin kuului pamauksen aikaansaaminen, etsi pari metriä pitkän seipään. Kääri seipään nenään tukun trasselia ja kasteli sen öljyssä. Pisti tukkoon tulitikulla tulen ja ryhtyi sitten pitämään palavaa tukkoa lukon takana narratakseen »sankkireikään» tulen. Tykki pihisi ja sähisi pitkän aikaa kuin pahansisuinen kissa ja paukahti sitten — jos paukahti. Kun oli pahalla tuulella, niin ei ottanut syttyäkseen ollenkaan. Purettuaan onnellisesti sisuksensa, hyppäsi se ikäänkuin teostaan säikähtyneenä pari syltä taaksepäin. Ja sitten alkoi huuto ja mekastus, kun parikymmentä hyvä-äänistä miestä karkasi pyöriin kiinni ja ryhtyi rullaamaan otusta jälleen paikoilleen. Suunnilleen viisitoista minuuttia kului, ennenkuin seuraava laukaus oli valmiina. Siinä ajassa ehti meidän lihamyllyllämme ampua jo kehumatta kymmenkertaisen määrän, kun vähänkään kiirettä piti.

Meillä ei ollut yön aikana lupa pitää muuta tulta, kun juuri tähtäykseen tarvittava himmeä sähkölamppu. Raskaan patterin sytytellessä tykkejään oli metsä valoisa kun konsanaan päivällä. Kumma, etteivät ryssät käyttäneet paremmin hyväkseen signaalia.

Seuraavan päivän ja yön jatkui taistelu tuloksettomana, ellei oteta lukuun sitä henkistä ja ruumiillista väsymystä, minkä yhtämittainen tuli piiritettyihin teki.

Asuimme lumihangessa tykkien ääressä. Pojat kaivoivat hankeen kuopat vuoraten ne kuusenhavuilla. Siellä nukkui kukin vuorostaan. Päivisin keitettiin kuopassa teetä ja tästä johtui lystikäs juttu, joka olisi voinut päättyä huonomminkin.

Raskaan patterin miehet tuppautuivat keittämään teetään ja loikoilemaan meidän poikaimme kuoppiin. Tästä syntyi erinäistä suukopua, jossa pohjalaiset saivat kuulla vähemmän mieluisia lausuntoja kehutusta ahkeruudestaan. Viisi he siitä sentään välittivät, keittivät vaan teetään täydessä rauhassa meikäläisten tuumiessa keinoa, millä kuokkavieraat lopullisesti ajettaisiin »ulos». Teekattila porisi parin sylen päässä tykin piipusta.

Ammuimme parhaillaan shrapnelleja. Eräs laukaus antoi oudon äänen. Lumi tykin edessä värjäytyi keltaiseksi, oksat rapisivat puista ja puunkuoret lensivät Pohjolaisten naamoille. Shrapnelli oli räjähtänyt piipussa vahingoittamatta kuitenkaan tykkiä. Mutta Pohjolaiset kai luulivat meidän räjäyttäneen sen tahallaan, koskapa eivät enää senjälkeen tulleet lähimaillekaan teetään keittämään.

Kolmatta vuorokautta kestänyt taistelu päättyi. Raudussa isännöivät yhä ryssät ja suuria apuvoimia saattoi tulla Pietarista minä hetkenä hyvänsä. Panssarijunan oli sentään 8. jääkäripataljoona taistelun aikana vallannut Raudun—Raasulin välillä. Siinä oli lastina myöskin 800 granaattia, mutta meidän tykkeihimme eivät ne sopineet. Tykit oli ensin haettava Raudusta majurin neuvon mukaan.

* * * * *

Huhtikuun 4:nä päivänä klo 5 i.p. piti lopullisen hyökkäyksen Rautua vastaan alkaa. Raskaan ja haupitsipatterin oli alettava kiivas pommitus klo 12 päivällä, edellisen asemarakennuksiin ja jälkimäisen veturitalliin kohdistettuna. Vuoristotykkien tuli klo 4,30 i.p. ampua pikatulella pohjoisia varustuksia sekä pitkittäisiä juoksuhautoja. Klo 5 hyökkäisi jalkaväki yhtaikaa joka taholta, paitsi Haapakylästä, jossa edessä oli suojaton, avonainen peltomaisema.

Pyysin ja sain rykmentin komentajalta luvan viedä vuoristotykit jalkaväen ketjuun Haapakylän laitaan. Sieltä, 800 metrin matkalta, oli mainio ampua suoraan maaliin yli aukeiden, tasaisten peltojen.

Lisäpanoksia piti saapua, mutta erään huolimattoman herrasmiehen takia saapuivatkin ne vasta valloituksen jälkeen. Oli turha viedä asemaan molempia tykkejä; ehtisimme hyvin ampua panoksemme puolessa tunnissa yhdelläkin. Otin vanhan, rakkaan »lihamyllymme» koeteltuine ja hyväksi havaittuine miehistöineen. Hilasimme vehkeen hangen läpi paikoilleen yhden ja toisen kiväärinkuulan säestyksellä. Toinen tykki jäi Mäkrälle. Majuri Schleutker haupitseineen peri entisen paikkamme.

Klo 2 alkoi paukkua. Harvaan ja hartaasti, sillä panosten puute vaivasi toisiakin. Odottelimme vuoroamme ja katselimme Raudun asemaa, jossa paljain silmin näkyivät ryssien tykit ja yksityiset Iivanatkin hääräilemässä niiden kimpussa.

Jalkaväen tuli oli tyystin loppunut. Oli tyyni myrskyn edellä.

Pienellä jännityksellä odotimme aikaamme. Tiesimme, että jos ryssät keksisivät tykkiasemamme — ja mikseivät keksisi aivan nenänsä alta tulisi siinä kuumat oltavat. Suuntaisivat vain meihin pari tykkiä ja samoin konekivääriä, niin — ja niitä poikia ei vaivannut ammuksien puute.

Kellon viisari osoitti neljä ja kolmekymmentä. Shrapnelli oli piipussa.

»Tulta!»

Räjähti liian korkealla. Koetetaanpa toistamiseen.

Liian matalalla ja edessä.

Kolmas meni hyvin. Räjähti parhaalla korkeudella ja rakeet lensivät pitkin asemanpuoleista juoksuhautaa. Sitten alkoi luistaa.

Ammuimme väliin jonkun granaatin. Maa pöllysi ryssien tykkien ympärillä. Erään luota juoksivat Iivanat kiireenkaupalla ja tykki heilahti pahasti.

»Saakeli, kun menee hyvin», kiljasi vieressäni töyräällä loikoileva tykistötiedustelija, lihava opettaja X. ja hyppäsi pystyyn ottaakseen iloissaan muutamia tanssiaskelia. Samassa alkoi kuulua tuttu papatus — jo olivat keksineet, mistä härnättiin. Vetäsin tanssinäytteenantajan mekon liepeestä vähän matalammalle.

»Piippu on jo kuumana», ilmoitti tähtääjä Gustafsson.

»Ei tee mitään. Granaatti — — — tulta!»

Asemalla syttyi ensimäinen pienempi tulipalo. Lähetimme muutamia asuinparakkeihin. Ja sitten taas juoksuhautoihin. Ryssien konekiväärit ampuivat liian alas, kuulat iskivät mäentöyrääseen. Kohottivat sitten ja kuulat vinkuivat päitten tasalla. Mitään panssarisuojusta ei tykeissämme ollut.

Vilkasin taakseni. Pitkä Gustafsson tirkisti väliin kaukoputkitähtäimeen, käänsi sitten vaistomaisesti päätään oikeaan ja vasempaan sitä mukaa, kummalta puolen kuulat vihelsivät. Toisilla ei ollut niin tiukkaa paikkaa, mäentöyräs antoi hiukan suojaa, kun kyykistyi maahan.

Majuri Schleutker oli tällävälin ampunut veturitallin kattoon seitsemän pahannäköistä reikää.

»Viisi shrapnellia jälellä.»

Katsoin kelloa. Neljä minuuttia aikaa. Laskimme loput pitkin ryssien tykkiriviä ja laskeuduimme tanssimestarin kanssa alas tähystyspaikalta.

Nyt olimme putipuhtaat. Ei ollut yhtään panosta, vaikka ryssä olisi silmille ryöpynnyt.

Patteri pääsi vähällä — yhdellä miehellä kuula läpi reiden. Kello oli viisi. Kuului muutamia kiväärinlaukauksia — yltyi — ta-ta-ta-pom — ja sitten se alkoi.

Edessämme vasemmalla sivustalla ryömivät ketjut eteenpäin. Tuolla raahautui Ilmeen konstaapelin konekivääri seulaksi ammutun ladon nurkkaukseen ja ampui. Eteni sitten aidan viereen ja rupesi sylkemään nikkeliä ryssien korkealla mäellä sijaiseviin asemiin. Ketjut painautuivat lähemmäksi kiemurtelevien valkoisten käärmeiden tavoin. Tuohon retkahtaa mies makaamaan, tuohon toinen kolmas…

Ammunta ei vielä ole kiihkeimmillään, on liian valoisa. Malttakaa…

Ensimäiset haavoitetut tuodaan. Pojat ryhtyvät auttamaan — tykkimiehet ovat jo näytelleet osansa.

Haavoitettuja noutamaan komennetut hevosmiehet vikuroivat. Muuan ukkeli kääntää hevosensa ympäri aikoen palata takaisin. Pelottaa kuulien musiikki. Eräs tykkimies sieppaa mauserinsa, vetää hanan ylös ja hyppää rekeen.

»Tuolla ovat haavoitetut — mars!»

Ukkeli katsoo pitkään miestä ja pistoolia, ymmärtää, ettei kyseessä ole leikki ja kääntää jälleen hevosensa. Temppu uudistuu usein illan kuluessa.

Ratsastan parin kilometrin kierroksen oikealle. Mäkrän puoleiselle sivustalle. Kuorma kuorman jälkeen tulee vastaan. Liistarekien pohjilla makaa silmät ummessa kalpeita miehiä. Valkoinen, likaantunut mekko vain punertaa.

Nousen eräälle mäkitörmälle polkua pitkin. Edessä on aukeama. Hevonen porhaltautuu kehoittamatta hurjimpaan laukkaan — ilmassa on pirullinen vihellyskonsertti. Viisas eläin näyttää ymmärtävän, ettei tässä sovi viivytellä. Kuula nappaa ohjan poikki ja toinen viiltää nätisti palan satulasta.

»Älkää ratsastako kauemmaksi, ellette aijo tehdä itsemurhaa», kuulen äännettävän pensaan juuresta. Valkomekko siellä käärii toista jalkaansa likaiseen nenäliinaan.

Ilta pimenee. Raudussa pääsevät valloilleen kaikki helvetin voimat. Yksityisiä laukauksia ei enää kuulu, on vain yksi yhteinen pauhu ja jyminä. Eroittaa kuitenkin lähimpien konekiväärien naksutuksen — ääni kuulostaa melussa heikolta, kaukaiselta. Pauhuun sekaantuvat tuhansien käsipommien paukaukset ja tykkien yhtämittainen jyrinä. Ryssät ampuvat kahdellatoista tykillään kartesseja eteneviin ketjuihimme. Kolme tykkiä on käyttökelvottomina.

Syttyy toinen, iso tulipalo. Taivas on tulipunainen, paksun savun peitossa.

Myrsky verimeressä yltyy yhä. Ketjut ovat monin paikoin jo vastakkain. Oikealla sivustalla eroittaa taistelevat vain kapea maantie. Ken uskaltautuu tielle, on kuoleman oma.

Lähes seitsemänkymmentä konekivääriä ja viisituhatta kivääriä soittaa valtavaa kuolemansinfoniaansa ahtaalla, rajoitetulla alalla. Tykit jymisevät bassoina ja käsipommit päästävät tuhansia soraääniä. Tänä yönä ampuivat meikäläiset toista miljoonaa patruunaa. Mitä sitten ryssät rajoittamattomine varastoineen!

Menen Mäkrälle, 3:n pataljoonan esikuntaan.

»Mitä uutta?»

»En tiedä. Taitaa mennä päin helkkaria. Meikäläiset ovat vielä edellisistä taisteluista väsyneitä. Vaikka viimeisensä kukin koettelee», vastaa pataljoonan komentaja, Veikko Läheniemi, ja tarttuu taas puhelimeen antaakseen määräyksen. »Niillä on niin vahvat varustukset», lisää Veikko ja höystää taas puheensa parilla voimallisella sanalla. Hänellä on siihen erityiset taipumukset ja luonnonlahjat.

Siirrymme ulos katsomaan taistelua. Tulipaloja on jo useampia ja yhä vain tuntuu taistelu yltyvän. Tuosta helvetistä täytyy tänä yönä kantaa satoja ja tuhansia ruumiina…

Pistäydyn majapaikassamme, ratavartijan asunnossa Haapakylän laidassa. Pojat ovat kesken kaiken lämmittäneet saunan.

»Täällä on kahta sorttia löylyä», ilmoittaa eräs ylhäältä lavalta.

Aijoin kysyä, mitä sorttia se toinen löyly on, kun samassa kuulen kuulien rapahtelevan seinään, tunkeutuvan läpi ja iskevän kiukaasen. Asemalle oli vain kilometrin matka. Reippaita saunaveikkoja!

Pojat tahtoisivat mennä ketjuun, mutta en uskalla laskea. Jos sattuisivat tulemaan ne odotetut ammukset ja meitä taas tarvittaisiin, on jokaisen oltava paikallaan. Pari miestä kerrallaan saa sentään luvan käydä vähän »tarkistamassa kivääriään.»

Taistelu jatkuu keskeytymättä. Verisiä miehiä tuodaan yhtenään. Panemme omat kuormastohevosemme auttamaan kuljetuksessa. Sairaalan pihamaa on täynnä hangella ja paareilla lojuvia, joita ei ennätetä sitoa. Vaikeimmin haavoitetut ensin, toiset odottakoot vuoroaan. Miehet puristavat huulensa yhteen, mutta valituksen sanaa ei kuulu.

Taistelu jatkuu. Keskeytymättä.

Mutta aamun hämärtäessä on kaikki oudon hiljaista.

Raudussa isännöivät vielä ryssät.

Kuinka kauvan? Onko hornanleikki alettava jälleen alusta?