ZII0N.
Reading edition
Aihe v:lta 586 e.Kr.
Tytär Ziionin kaunis suree niin, sen on suistunut uljas muuri. Laki Herran templissä tallattiin, sen tallasi Baabel suuri.
Tiet, portit Ziionin ikävöi, ken juhlille enää kulkee? Sen palmuinkantajat Baabel löi, sen portteja Baabel sulkee.
Yli yötä hän itkee niin katkeraan sen kaupungin ulkopuolia. He sortivat Ziionin, syntymämaan, tekis itsekin mieli jo kuolla.
Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy; päämiehet on verrattu peuraan, jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy, jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.
Te ohitse käyvät, katsokaa! Tää eikö koske jo teihin, kun pakanat templiä saastuttaa ja kajoo kanteleihin?
He koskevat kansani pyhimpään, kalut kallihit vievät he meiltä, ne jotk' ovat Ziionin yksinään, ja Herra on kieltänyt heiltä.
He ryöstit mun parhaat poikani pois, pojat Ziionin kempit ja korjat; kuin kulta ne poikani puhtoiset ois, ne nyt ovat Baabelin orjat.
He polttavat ihon mun pojiltan', ne jauhavat Baabelin viljaa, ja Juudan neitsyet suruissaan heit' itkeskelee hiljaa.
Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois? Joko silmät liinalla peittäis? Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois, ja rannat raukat heittäis?
Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon, mut ei raukene rakkaus laisin: käten' oikea ennen unhottukoon, kuin, Ziion, sun unhottaisin!
Yli yötä mä valvon sun nousentaas, ja mä huudan sen Herran puoleen, jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, — hän on katsova kansan huoleen.
Ja silloin on Ziionin loppuva yö, kun sana saapuvi kerran, ja se sana kuin tuomion leimaus lyö, ja se sana on itse Herran:
On Baabel suuri ja mahtava maa, sen viinaa pakanat juovat, siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa, ja suruja sillen tuovat…
Mut Ziionin tyttären kyyneleet minä pyyhin pois ja sen haavat, ja sen hipiät, huolista mustenneet, taas rieskanvalkeiksi saavat!
1900
SIMSON.
(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)
Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen, jota kätesi kerran johti? Ja joko sinun apusi uupunut lie, ja joko tämä tie nyt on surman tie, jota kaihoten kuljen kohti?
Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa surun vuoret mun ylleni juuri, ja kukkulat kaikki kaatukaa! Ei kaada ne urhon kunniaa, hän on sortuissansakin suuri!
Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas minä kantanut oisin ja kansa, — mut yhdestä varjele, vakainen, ja elä suo orjana sortua sen, joka vapaa on sukujansa!
Elä anna sen mataa matona maan, elä kerjätä kulkijanna! Elä salli suuta sen suljettaa, elä salli sen niskaa poljettaa, sen ennen murtua anna!
Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei, joka suussaan ei siedä salpaa, ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei! ja ei sitä kahleissa kanneta, ei, jok' on kantanut Jumalan kalpaa.
Minä tunnen mun voimani valveuneen, sinä, Herra, nyt ole minun muurin'! Kuka Juudan johtajan horjuttaa? Ei vapaa orjana kuolla saa, hän on surmansa hetkellä suurin!
(Hän tarttuu pilareihin.)
1903.