SNÖFRID.

(Viktor Rydberg).

On ilta ja myrsky on raivoissaan, hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan: "Gunnar, tule pois, tule leikkihin laineitten! Jos mieles on lämmin, lähde vaan, jos uljuutta pojall' on rinnassaan: tule keinuhun keijuisneitosen! Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan, Gunnar, niin soudamme onnesi saarillen."

Se oli Snöfrid. Nähnyt joskus metsän pimennoissa oli hän keijun, kaikkein armaimman, nähnyt sinisilmän loistavan, valko-otsan kultakiharoissa. He rientävät pois ja käsikkäin he yhdessä kulkevat rantaan päin… "Snöfrid, olet kaunis, sä hopeahelmainen!" Nous kuu yli metsien synkeäin, punapalona pilvistä väikähtäin, ja immyt jännitti purjehen, veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin. "Snöfrid, me laskemme laineilla, morsiamein!"

Vierell' impi kuulee kuinka tuulet tarinoivat, uneksien kuuta katselee; ympärillään aallot yrmyilee, ympärillään myrskyn viimat soivat.

Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa, yks' niemi korkea kohoaa. "Gunnar, me seulomme kultaa kiiltelevää", noin kääpiöpeikot houkuttaa, ne viittovat vuoren onkamaa: "Tule, poika, onnesi etsintään! Et köyhänä, halpana olla saa! Gunnar, myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"

Ja ilmat inkuu ja salamoi, Ja vastahan hyrskyt hirveät soi. "Gunnar, ne on julmat joukkiot Utgärdin!" Ja torvet ja liput ja säilät soi, väkivaltaa ne kiljuen kunnioi, min Midgård on kietonut kahleihin. "Myös sielusi meille, niin muisto loi, Gunnar, nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"

Tuli lahti, loistossa kuutamon, siell' aalto on uupunut lepohon. "Gunnar", niin vietteli ään, "tule lahdellen! Tääll' lehdon helmassa mökki on, tääll' uskollisuus on horjumaton, tule, löydät kaislan niin rauhaisen sylin vienon ja kullan kainalon, Gunnar, elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"

Mut korkeena nousi keulassa Snöfrid: "Paremp' on urhon jalo köyhyys, kuin lepo kurja ääressä kullan.

Paremp' on pilkattu hyvälle kuolo, kuin maine, voittama itsekkyyden. Paremp' on halaus vaaran kuin rauhan. Mun jos valitset, valitset myrskyn.

Sillä raskaan sankar'-elon runot kuuluu: miekkaa kantaa turmaks peikkoin, verens' antaa eestä heikkoin, valitust' ei, vaivaa vainen, taisto toivoton ja kuolo unhoksiin.

Siin' on elon tosi sankarmaine. Ellös mieli onnen saarihin!" Sitten sumuun katos keijukin. Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.

* * *

Gunnar! Poika! Mont' on tietä, kunnes aukee hauta; sun jos ties on taistelijan tie, koetusten, tuskain tuimain kautta epäilyksen sumuun sun se vie. Yksin, vertyin kamppailla hän saa, ken taistoon läksi puolesta tään maailman pieninten, ja min ehti taivasta lähemmäksi, raskaamp' yhä kulku on askelen.

Vaan jos, poika, uskolliseks elos unelmille jäät, niin joskus keiju kohtaa taas, vie sun vielä metsään leikkisille, laulaa sulle lohtulauluas, avaa sulle tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse, kun sa taisteluista palannet Idanurmikolle, nornain luokse, joill' on elon taulut kultaiset.

1903.