PARI PÄIVÄKIRJANLEHTEÄ.
Reading edition
— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi. Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin. Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —
Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.
En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.
Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.
Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava, levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.
Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun. Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät, tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.
* * * * *
On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä — mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät, lumivalkoiset leningit.
Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden kallis muistopaikka.
Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan 1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen iskenyt miekallaan…
Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa". Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.
Sinä päivänä se alkoi.
Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös, magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit, jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!
Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua poikajoukko viereisen pöydän ääressä?…
Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:
Magyarien Jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!
Budapest 2/8 1902.