LUKANUS KIDUTETTUNA.

Omituisen surullisen maineen on Rooman kirjallisuudessa saanut runoilija, stoalainen filosoofi M. Annaeus Lukanus. Siihen Viktor Rydbergin runoelmaan, Lukanus marterad, jonka käännöksen alempana julkaisemme, olkoon seuraavassa selitykseksi mainittuna muutama sana, koska runon sisällystä muuten on vaikea ymmärtää.

Lukanus eli ja kirjoitti keisari Neeron aikana ja hänen pääteoksensa on kymmenosainen historiallinen runo kansalaissodista. Ystäväinsä suositusten avulla oli hän jo aikaisin päässyt tyrannin ystävyyteen. Tälle hän kirjoitti ylistyslauluja, ja jo mainitun, kansalaissotia käsittelevän teoksensa omisti hän Neerolle seuraavin mairittelevin sanoin: »Jos semmoiset jättiläistaistelut olivat tarpeen, jotta Neero kerran pääsisi hallitsemaan, niin emme, jumal'auta, tahdo valittaa: sellaisesta hinnasta saatoimme mielihyvällä kestää kaikki kauhutyöt ja rikokset.»

Mutta se suuri suosio, jota Lukanus saavutti Roomassa, lukiessaan kansalle runojansa, sai Neeron kateelliseksi, tämän "taiteilijakeisarin", joka itsekin luuli olevansa suuri runoilija. Hän kielsi Lukanuksen julkisesti esittämästä runojansa. Tästä alkoi riita ystäväin välillä ja Lukanuksen historian varsinainen tragediia.

Lukanus rupesi puheissa ja kirjoituksissa herjaamaan Neeroa ja hänen suosikeitaan ja yhtyi viimein Neeroa vastaan solmittuun salaliittoon. Se tuli ilmi. Lukanus kielsi kauvan syyllisyyttään, mutta kun Neero oli luvannut armahtaa hänet, tunnusti hän, vieläpä ilmiantoi, paitsi useita kumppaneitaan, oman äitinsäkin. Tällä luonnottomalla teollaan tahtoi hän uudelleen päästä äidinmurhaaja-tyrannin suosioon! Neero tuomitsi hänet kuolemaan, ja stoalaisen filosoofin kylmällä tyyneydellä hän kidutuspenkillä avasi valtasuonensa ja, lausuen säkeitä omista runoistansa, kuoli.

Viktor Rydbergin runoelma — yksi hänen mestarituotteitaan — kuvaa Lukanuksen sieluntilaa hänen kuolinhetkellään.

LUKANUS KIDUTETTUNA.

(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)

Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän, on kaunis kuolo, leikki maratooninen. Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä", on kuoloa kovempi — on oma häpeä, mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat mun lauluni ja eloni langan pois.

Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen, kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy! Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut puolesta esi-isäin vapaavaltion, min vapaus ies vain ol' orjain harteilla. Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun ja laulanut sen epätoivon lapsillen: Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan vapautenne eestä, lapset Spartakon! Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan eest' ihmisyyden vapaavaltion! Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman? Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän, on kaunis kuolo, leikki maratooninen.

Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks, päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on. Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään, kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu, kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui, atleetinvoimin nousten ulos lennättää liekeissään vyöryin kantelosta sydämen, juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin, kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.

Näköni himmenee, en enää laulaa voi; mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni! Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin, mut laululles myös poltinrauta käteen suo, mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää! Se pyövel'toimi lemmentointa on lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan, senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.

Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon; mut sinä, laula sinä uljain päin kuin Natsaretin kansainlaulaja, julista valtaa, jossa pienin ensinn' on, ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais, oikeuden Rooma käske rakentaa häpeän Rooman muurein raunioon; kuin Natsaretin kansainlaulaja sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!

On orja, Stoan viisas lausui niin, ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse. Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain, ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain: Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien eespäin ja riemuin kuole kilvelles!

1905.