III. GIORDANO BRUNO.
Reading edition
Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi. Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot, sun korviis juhlalaulut orjain soi! Sä luulit: uhris uljas, peloton tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen, sen yhden, sen suuren mi voittava on! Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.
Sä katsot yli joukkojen raivoovain ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin, et maisten tuskais määrää sä mittaa lain, et kiinny edun, onnen arveluihin. Giordano Bruno! Untasi armasta nää, kuin kulkija kaukaisesta maastaan! Giordano Bruno, ah — ken heräjää! — mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.
Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta, ja Campo di Fiorin liekkeihin totuutta yhä polttavi mahtivalta. Giordano Bruno! Vielä joka kerta, kun aate myydään kultaan, maineeseen, kun Caesareilleen orjat vuotaa verta, näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.
Giordano Bruno! Viel' on veli musta, mi kaapuns' alta sinut kiroaa, mi vääryydelle pyytää siunausta ja niinkuin ennen mairii mahtajaa. Giordano Bruno! jalon rovioon kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita, ken totta lempi, kanssasi kulkekoon viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.
Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.