XII. KESKIAJAN TYOVEROJA JA TYÖTAPOJA.

1. TYÖVEROT NAAPURIMAISSA.

Keskiajan työverojen tärkeään ryhmään kuuluivat kruunun tilain viljelemisestä ja linnain rakentamisesta johtuneet rasitukset ja verot. Niihin on luettava myöskin vaadittujen rakennusaineiden ja erittäin kulutusaineiden (halkojen y.m.s.) hankinta, koska näiden veroesineiden arvo keskiajalla ei ollut niiden aineessa, vaan niihin sisältyneessä työssä.

Näiden verojen kehittymiseen Suomessa ovat muitten maiden vastaavat olot ilmeisesti hyvinkin määräävästi vaikuttaneet.

Ruotsin asukkaiden lienee jo vanhimpina aikoina ollut suoritettava tilapäisesti työtä linnan varustamiseksi, uhritemppelien, sitten "Upsalan tilain" rakentamiseksi, ehkäpä muihinkin tarkoituksiin. Arvatenkin myöskin oli tilapäinen kirkollinen rakennusvelvollisuus, kuten kirkkojen ja pappilain rakentaminen ja korjaaminen, jo kristinuskon ensi ajoista tullut käytäntöön. Säännöllisten veropäivätöiden suorittamista sitävastoin on Ruotsissa verraten myöhään vaadittu. Vanhempana keskiaikana eivät yksityisten ylimysten eivätkä kuninkaan tilat vielä yleensä olleet niin suuria, että niiden viljelemiseen olisi omain palvelijain lisäksi pysyvästi tarvittu vierasta väkeä. Ylimysten ja kuninkaan tilat olivat enimmäkseen hajallaan olevia talonpoikaistiloja, joita omistajat eivät itse viljelleet, vaan jättivät lampuotien haltuun, saaden niistä kaikenlaisia maksuveroja. Maakuntalaeissa päivätöitä ei ylipäänsä mainittu; Itä-Göötanmaassa vain oli säädetty, että lampuodin oli isännälleen tehtävä 2 päivätyötä, toinen talvella toinen kesällä. Vielä 13. vuosisadan lopulla oli päivätyölaitos tuntematon Ruotsin itsenäisille talonpojille, niinkuin varmaan enimmille lampuodeillekin.

Seuraavalla vuosisadalla nämä olot muuttuivat, kun lakkaamattomat linnanrakennukset ja suurempi kartanotalous tulivat tavaksi. Pitkin vuosisataa kansa valitti rasituksista, joita linnain rakentaminen tuotti. Albrekt Meklenburgilaisen hallitusaikana näkyvät rasitukset olleen pahimmillaan. Maunu Eerikinpojan maanlaissa oli jo säädettynä, että kuninkaan oli saatava apua linnainsa ja kartanoittensa rakentamiseen. Margareta kuningattaren v. 1403 antamassa julistuksessa määrättiin, että lampuotien on suoritettava isännilleen 8 päivätyötä vuodessa. Myöhemmin samana vuonna katsoi valtaneuvosto mahdolliseksi esittää, että jokaisen talonpojan tulisi suorittaa 12 päivätyötä vuodessa sellaisissa lääneissä, missä ei ollut linnaa, mutta muissa 24 päivätyötä. Tästä lähin sekä maataloudellisista että rakennuspäivätöistä tuli pysyvä yhteiskunnallinen laitos Ruotsissa.[790]

Toisessa naapurimaassamme Virossa ja Liivinmaalla tämäntapaiset verot tulivat käytäntöön, kuten voi odottaakin, jo saksalaisen valloituksen alkuaikoina. Kirkkojen ja linnain rakentamisvelvollisuutta mainitaan yleisenä verotapana siellä jo 1280-luvulla. Maatalous, jota saksalaiset herrat rupesivat harjoittamaan valloituksen alusta asti, perustui jo silloin osittain alkuasukkaitten päivätöihin, joita mainitaan jo 1211. Päivätyörasituksen määrä näinä varhaisina aikoina oli kuitenkin vielä verraten vähäinen; niinpä kuurilaisten oli tehtävä vain kaksi päivätyötä mieheen kesällä ja kaksi talvella. Seuraavalla vuosisadalla päivätyörasitus alkoi nopeasti kasvaa, kun maatalouden edistyessä suurviljelys levisi ja päivätöitten arvo sen kautta kasvoi. Paikoin aateliset tilanomistajat helpottivat talonpoikainsa maksuveroja voidakseen sitä enemmän lisätä heidän päivätöitänsä. Aatelisilla isännillä oli jo sillä vuosisadalla täysi valta määrätä alustalaistensa päivätyörasituksen suuruus; ei tarvinne epäillä, etteikö tämä rasitus pian tullut monta kertaa suuremmaksi kuin alkuaikoina, vaikkakin toiselta puolen tämä niinkuin muutkin verot ei usein vaihdellut, vaan pysyi pitempiä aikoja sillä kannalla, johon se maataloudellisista syistä kerran oli joutunut.[791]

Näemme siis, että verottaja, olipa se kruunu tai vapaasukuinen tilanomistaja, läntisessä ja eteläisessä naapurimaassamme jo 1300-luvulla, osittain aikaisemminkin, oli saanut lasketuksi talonpoikain hartioille säännöllisen päivätyöverotuksen.

2. LAMPUOTIEN TYÖVEROT.

Pysyvän päivätyölaitoksen maanviljelystä varten tapaamme maassamme aikaisimmin 1300-luvun suurtiloilla. Sellaisia tiloja, joissa harjoitettiin suurviljelystä ja joissa siis laajemmalta alueelta suoritettavat päivätyöt saattoivat kysymykseen tulla, on Suomessa ollut 1300-luvun alkupuolelta asti, ellei jo ennenkin. Tällaisia tiloja oli ainoastaan kuninkaalla (kruunulla), piispalla ja mahtavimmilla ylimyksillä.

Kruununkartanoista[792] vanhimpia oli Pyhäjoki Perniössä, johon kuului suuri yhteinen lampuotialue (uuden ajan alussa 17 kylää ja niissä 42 lampuotia). Maunu kuninkaan v. 1347 Pyhäjoen lampuotien (coloni) valitusten johdosta antamasta päätöksestä selviää, että lampuodit siihen aikaan tekivät, ja jo aikaisemminkin olivat tehneet, säännöllisiä maatalouspäivätöitä kartanon ruuassa.[793] Kartanon jouduttua seuraavalla vuosisadalla Naantalin luostarin haltuun jatkui päivätöiden tekemistä edelleenkin, kuten näkyy eräästä v:n 1447 tuomiosta, jolla Pyhäjoen lampuodit määrättiin vanhaan tapaan "tekemään lyhentämättä täyden veronsa ja kaikki päivätyöt ja rakennustyöt ja pitämään kunnossa lailliset huoneensa ja rakentamaan myllyjä".[794] Pyhäjoen päivätöitten luku ei liene keskiajalla ollut sen suurempi kuin uuden ajan alussakaan, jolloin niitä tehtiin kultakin "mieheltä" ainoastaan 5.[795]

Pyhäjoen päivätöitä koskevain tietojen lisäksi on eräs v:lta 1446 oleva tieto, joka koskee muutamasta talosta Maskun ikivanhaan kruununkartanoon Stenbergiin (Teinperiin) suoritettavaa 1 markan suuruista päivätyölunastusta,[796] ainoa suoranainen todiste, mitä meillä on keskiajan kruununkartanoitten päivätöistä.

Mutta koska Suomessa jo 1300-luvun alkupuolella on ollut useita muitakin suurilla yhtenäisillä lampuotialueilla varustettuja kruununkartanoita ja niissä uuden ajan alussa aivan yleisesti esiintyy vakaantunut päivätyölaitos, vaikka kartanot siihen aikaan jo olivat menettäneet alkuperäisen taloudellisen merkityksensä, täytyy otaksua, että nämä päivätyöt ovat peräisin kartanoitten varsinaiselta kukoistuskaudelta. Niinpä 1300-luvulla usein mainittuun Ruonan kartanoon Sauvossa maksoi uuden ajan alussa 56 täysiverollista tilaa käsittävä kartanolääni työrahoja kaikkiaan 28 markkaa eli kultakin täysiverolta 1/2 markkaa s.o. 12 äyrityistä, mikä oli 12 päivätyön hinta, koskapa päivätyö keskiajan lopulla yleisesti maksoi vanhan äyrityisen.[797]

Porvoon kuninkaankartanon 60 lampuotia uuden ajan alussa olivat joistakuista veroista vähemmällä voidakseen tehdä sitä enemmän päivätöitä, sillä "mitä hyvänsä kartanonvouti heitä käskee tekemään, silloin tulee heidän olla valmiita sekä kylvämään että korjaamaan". Lampuotien velvollisuuksina mainitaan vielä puiminen, myllynrakentaminen j.n.e Erikseen on mainittu, että Ohkolan kylän (nyk. Mäntsälä) tuli omin ruokinsa pitää kunnossa kuninkaankartanon pellon ojat ja aidat. Kartanon kalustoluetteloihin merkittyjen työaseiden vähälukuisuudesta voi tehdä sen päätelmän, että lampuotien oli omine työaseineenkin suoritettava melkein kaikki kartanon ulkotyöt.[798]

Samoin kuin Porvoon samoin oli Kymenkartanonkin lukuisain lampuotien uuden ajan alussa oltava aina valmiina tarvittaessa tekemään työtä kartanoon.[799] Nämä molemmat kartanot ovat harvinaisia poikkeuksia Suomen keskiajan kartanoitten joukossa siinä suhteessa, että niihin suoritettavat päivätyöt ainakin asiakirjain sanoista päättäen olivat epämääräiset kartanonvoutien määräysvallasta riippuvia. Sekin lienee yksi piirre niistä monista, joita keskiaikana Uudellamaalla ja Karjalassa on havaittavana Itämeren maakuntain olojen vaikutuksesta Suomeen.

Itäisin keskiajan suurista kruununkartanoista, joissa päivätyölaitos oli kotiutunut, oli Saviniemi Jääskessä. Tähän kartanoon kuului uuden ajan alussa laaja lampuotien (uutistalollisten) alue, jonka 63 talon eli suitsun tuli tehdä kunkin 12 päivätyötä kartanoon. Kartanon maatalous näyttää olleen kokonaan näiden päivätöiden varassa, kuten kartanon kalustoluetteloiden niukkuudesta ja palvelusväen harvalukuisuudesta voidaan päättää.[800]

Päivätöitä tehtiin 1300-luvulla myös piispankartanoissa.

Turun piispalla oli Kokemäellä melkoinen lampuotialue, jonka talonpojat tietojen mukaan vuosilta 1365-1372 olivat velvolliset tekemään päivätöitä ja palveluksia Köyliön kartanoon piispan kartanonvoudin vaatiessa.[801]

Vielä vanhempi piispan suurkartano oli Kuusisto, jonka lampuotialueena oli koko Kuusiston saari. Tämän kartanon alustalaisten päivätöistä keskiajalla ei ole tietoja, mutta kun uuden ajan alussa "talonpojat" tekivät heinää kartanon niityillä ja kartanoa koskevissa tileissä erikseen tilitettiin niitto- ja puimamiehille suoritetuista ruokaveroista, niin siitä voimme päättää, että Kuusiston alustalaiset jo varhaisempinakin aikoina eivät ainoastaan tehneet päivätöitä kartanon niityillä ja riihissä, vaan tekivät nämä päivätyönsä "talon ruuassa".[802] Kuusiston kartanoa mainitaan jo v. 1295 eikä se varmaan kauankaan ole ollut ilman lampuotialuetta ja sen päivätöitä.

Myöhemmällä keskiajalla näyttävät päivätyöt olleen käytännössä joillakuilla muillakin kirkollisilla tiluksilla. Uuden ajan alussa suorittivat tuomioprovastille kuuluvat Raisiossa ja Ruskossa olevat Upalingon, Kauppilan, Luolalan ja Taimon tilat päivätyörahoja 6 äyristä — 1 2/2 markkaan, joista rahoista kolmen viimemainitun tilan olivat Skarpakullaan tehtäväin päivätöitten lunastusta.[803] Luultavaa on myöskin, että ne päivätyöt, joita useat Turun tuomiokirkon tilat Kustaa Vaasan hallitusaikana olivat velvolliset suorittamaan, olivat keskiaikaista alkuperää.[804]

Lähteistämme ei ilmene, oliko seurakuntalaisten jo keskiaikana suoritettava pappiloihin maanviljelyspäivätöitä. Erään tiedon mukaan keskiajan lopulta oli lukkarin suoritettava papille 7 päivätyötä vuodessa.[805]

Päivätöistä keskiajan aatelin yksityistiloilla ei ole suoranaisia tietoja. Koska kuitenkin uskonpuhdistusajan alkupuolella päivätöitä mainitaan monella aatelistilalla ja kun päivätöitä todistettavasti varsin laajassa mitassa käytettiin suurimmissa kruununkartanoissa kuten piispankartanoissakin jo 1300-luvulla, on samanlainen järjestelmä keskiajan loppupuolella varmaan ollut käytännössä suuremmilla aatelistiloillakin. Mitä muuten näitten tilain päivätöihin tulee, niin näyttävät tavat uuden ajan alussa kaikkialla olleen samat. Aatelisten sekä kuninkaan perintö- ja omain tilain lampuotien päivätyömäärät olivat 8-12 päivään vuodessa; Suitian kartanon lampuotien 12 päivätyöstä vähän myöhemmällä ajalla oli 6 varsinaista "vuotuista päivätyötä" ja 6 "apupäivätyötä", jotka viimemainitut tehtiin kartanon ruuassa.[806]

3. LINNAN PÄIVÄTYÖT.

Suurimmat päivätöitten käyttäjät keskiajalla olivat kuitenkin kruunun päälinnat. Keskiajan loppupuolella ne olivat maamme tärkeimmät maatalouskeskukset ja niillä oli maanviljelystään varten käytettävänään kokonaisten linnaläänien päivätyöt.

Näistä linnain maataloudellisista päivätöistä, jotka ovat erotettavat linnain rakennusvelvollisuudesta, eivät keskiajan omat asiakirjat paljoa puhu. V. 1347 mainitaan Viipurin pitäjästä maksetuksi linnaan nauta työn lunastukseksi.[807] Ahvenanmaalla esiintyy kruunulle suoritettava työvero jo v:n 1413 tileissä. Lounais-Suomessa tämä työvelvollisuus järjestettiin Eerik Pommerilaisen Suomessa käydessä (1407) kuninkaan ja Turun läänin rahvaan sopimuksella, joka v. 1419 määrättiin edelleenkin noudatettavaksi.[808] Kuningas Kaarle Knuutinpojan kirjeellä v. 1450 järjestettiin Turun läänin päivätyöt siten, että kuudesta linnan lähipitäjästä oli kunkin talonpojan tehtävä 8 juhtapäivätyötä karjakartanoon ja lisäksi 4 kuormaa halkoja linnaan, mutta muiden pitäjäin oli toimitettava linnaan kultakin 40 savulta yksi vuosityömies, eikä rahaa ollut enään otettava työn sijasta.[809]

Näistä asiakirjoista selvästi nähdään, että päivätöitä keskiajan linnoihin tehtiin myöskin maanviljelyksen vuoksi. Vaikkeivät asiakirjat näiden päivätöiden syntymä-aikaa ja -tapaa tarkemmin valaisekaan, niin jo se seikka, että keskuslinnat todennäköisesti ovat perustetut vanhempain kartanoiden yhteyteen ja että yleensä sellaisissa kartanoissa päivätyöt olivat käytännössä jo 1300-luvulla, tekee luultavaksi, että päälinnainkin maanviljelyspäivätyöt ovat peräisin 1300-luvulta.

Päivätyövelvollisuuden alaisia olivat keskiajan päättyessä kaikki linnaläänit. Velvollisuuden perusteet olivat eri maakunnissa erilaiset. Ahvenanmaalla suoritti jokainen savu 12 päivätyötä. V.-Suomessa suoritettiin päivätyöt täysiveroittain ja savuittain, Turun lähellä olevissa pitäjissä 5 päivätyötä täysiverolta. Myöskin Raaseporin läänissä, Porvoon läänissä ja Savossa päivätyöt suoritettiin täysiveroittain, ensinmainitussa läänissä kultakin täysiverolta 2 "laillista päivätyötä", vaan 1540-luvulla 3, Porvoon läänissä nähtävästi sama verta ja Savossa 12 "laillista päivätyötä". Viipurin läänissä suoritti kukin savu eli mies 6 (Uudellakirkolla 5) päivätyötä. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa, jotka alkuaan olivat samaa veroaluetta, oli päivätyövelvollisuus suoritettava jousittain; jousen määrä oli 3 päivätyötä. Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla taas oli päivätöiden alkuperäisenä perusteena miesluku, Satakunnassa 3 päivätyötä kultakin talolliselta.[810] Työvelvollisuus siis yleensä perustui mies- eli talolukuun.

Suoritettavain päivätöiden lukumäärä vaihteli eri maakunnissa osittain siitä syystä, että velvollisuuden perusteet olivat erilaisia, osittain siitä syystä, että toisilla maakunnilla oli raskaampi taakka kannettavanaan. Yleensä ei päivätyörasitus kuitenkaan ollut suuri, sillä vielä 1530-luvulla oli tämänlaatuinen päivätyö yleensä lunastettavissa 1 vanhalla äyrityisellä.

Keskiajan linnat eivät voineet käyttää kaikkia laillisia päivätöitänsä eikä laajain linnaläänien perukoilta olisi ollut mahdollistakaan niitä luonnossa suorittaa. Missä päivätöitä luonnossa tehtiin, teki niitä tavallisesti vain linnan lähin ympäristö. Ahvenanmaalla kävi työssä vain Sundin pitäjä ja osa Saltvikin pitäjää. Turun linnaan tekivät päivätöitä v:n 1450 määräyksen mukaan ainoastaan Räntamäen, Raision, Ruskon, Kaarinan, Liedon ja Piikkiön pitäjät; 1530-luvulla mainitaan Piikkiön sijasta Rymättylä, mutta 1500-luvun lopulla jälleen Piikkiö ja Paimiokin päivätyön tekijöinä. Raaseporin tarpeeseen riittivät Karjan pitäjän päivätyöt, Kokemäenkartano tuli toimeen Kokemäen, Euran, Köyliön sekä 1 Eurajoen ja 3 Ulvilan neljänneskunnan päivätöillä. Hämeessä teki päivätöitä ainoastaan Hattulan kihlakunta. Viipurin linnan päivätöitä suorittivat luultavasti ainoastaan Viipurin, Säkkijärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Savonlinnan "laillisia päivätöitä" suoritti ainoastaan Sääminki täyden määrän (12 pt täysiverolta) sekä Rantasalmen 2 ja Juvan 2 neljänneskuntaa puolet määrää (6 pt täysiverolta).

Muualta linnalääneistä lunastettiin päivätyöt raha- ja tavaramaksuilla. Rahalunastus oli v:n 1451 tilien mukaan yleinen Raaseporin läänissä; sitä maksettiin v. 1540 12 killinkiä 3 päivätyöltä, siis äyrityinen päivätyöltä (äyrityinen = 4 killinkiä). Porvoon läänissä maksettiin uuden ajan alussa työrahoja täysiverolta 9 killinkiä. Hämeessä laskettiin kolmen päivätyön lunastukseksi 5 äyrityistä, Varsinais-Suomessa v. 1540 täysiveron päivätyömaksuksi 1 1/2 äyriä, mikä summa muutamaa vuotta myöhemmin nostettiin 5 äyriksi. Vallitsevana päivätyön hintana keskiajan lopulla oli kuten sanottu 1 äyrityinen.

Veroesineet taas, joilla päivätöitä keskiajan lopulla lunastettiin, olivat jos jonkinlaisia: Turun läänissä "työruis", "työmaltaat", "työvoi", "työkalat", "työturskat" (meripitäjissä), Ala-Satakunnassa voi (72 leiv. kultakin talolliselta), Ylä-Satakunnassa "päivätyöhauit" (jokaiselta jouselta 6 naulaa); Hämeessä maksettiin jouselta 2 karpiota ohria, Viipurin läänissä Äyräpään kihlakunnassa 1 kyyn. palttinaa päivätyöltä,[811] Savossa täysiverolta syli halkoja tai leiviskä "viikkokaloja". Keskiajan kirjavat verotavat näkyivät tässäkin.

Kuten muutkin verot keskiajalla niin päivätyötkin ja niiden verovastikkeet yleensä suoritettiin verokunnittain. Turun läänissä kruunu vielä keskiajan lopulla vaati boleilta määrätyn tasaisen summan rahaa, mistä 1 1/2, mistä 2, mistä 5 markkaa, tai 1 1/2, 2, 3, 4 puntaa rukiita tai ohria verokunnalta.

Joskus oli sopimus veron suorittamisesta tehty koko pitäjän kanssa. Kun Laitilassa kukin verokanta maksoi 14 äyriä, mutta koko pitäjä 7 mk, ja Lapissa kukin verokunta 2 1/2 mk 4 äyrityistä, mutta koko pitäjä yhteensä 8 mk, niin ilmeisesti oli vero ensin laskettu koko pitäjälle ja vasta sitten tasattu verokuntain kesken. Muuallakin pitäjät olivat tällä alalla verokokonaisuuksia, sillä yleensä suorittivat saman pitäjän verokunnat samansuuruiset päivätyölunastukset. Yksinäisenä poikkeuksena säännöstä oli Sauvon pitäjä, jonka verokunnat suorittivat erisuuruisia työveroja. Satakunnan vanhimpain tilikirjain mukaan suoritettiin Ylä-Satakunnan päivätyöhauit pitäjittäin, 48 leiv. pitäjältä.[812] V:n 1451 tilien mukaan suorittivat verokunnat yli koko Raaseporin läänin samansuuruisen päivätyölunastuksen (erfuodespeningar): 20 äyriä 4 äyrityistä.[813]

Verokunnan keskuudessa velvollisuus jaettiin veronalaisille tavallisten veroperusteiden mukaan. Mutta harvinaisempiakin tapoja käytettiin. Nousiaisissa, Lemussa, Mynämäellä, Vehmaalla ja Laitilassa perittiin työrahat siten, että kultakin pääveron markalta maksettiin lisäksi 1 äyrityinen (Laitilassa 9 penninkiä). Lapin pitäjässä saatiin työrahat kokoon siten, että verokuntamiehet ottivat kultakin täysiverolta 1 äyrin ja siten saaduista varoista maksoivat linnaan vietävän karjan, päivätyömaksun ja erinäisiä verokulunkeja. Oli oikea mullistus tällä alalla, kun nämä mutkalliset maksutavat v:n 1540 verouudistuksessa hävisivät ja muutettiin yhdenmukaiseksi rahalunastukseksi, kultakin täysiverolta 1 1/2, myöhemmin 5 äyriä.[814]

Mutta seuratkaamme jo niitäkin, joiden tuli suorittaa päivätyönsä linnan niityillä ja vainioilla. Eräs asiakirja, vaikka onkin sangen myöhäinen (v:lta 1598), antaa hauskoja viittauksia siitä, miten päivätöitä Turun linnaan suoritettiin luultavasti varhaisesta keskiajasta saakka.[815] Siinä näet kerrotaan, että Maarian, Raision, Ruskon ja Liedon talonpojat suorittivat päivätöitään Turun linnan "suureen karjakartanoon" siten, että kukin täysiverollinen viljeli 1 tynnörinalan peltoa. Samoin oli Piikkiön, Kaarinan ja Paimion talonpoikain viljeltävä linnaan kuuluvan Heikkilän kartanon vainiota, kunkin täysiveron 1 tynnörinala. Asiakirjassa ilmoitetaan, että suuret osat mainittuja kartanoiden vainioita olivat joutuneet autioiksi ja viljelemättömiksi siitä syystä, että kruunu oli läänitysten ja verotalojen autioitumisen kautta menettänyt päivätöitä; niinpä oli suuren karjakartanon vainiossa 53 miehen osaa eli 53 tynnörinmaata ja Heikkilän vainiossa 77 1/2 miehen osaa eli 77 1/2 tynnörinalaa autiona.

Jos päivätöitä olisi vain ylipäisesti tehty linnaan ja niitä käytetty sen mukaan, kuinka linnan haltija kulloinkin määräsi tai katsoi tarvittavan, ei tietystikään noin säännöllistä autioalaa linnan vainiossa olisi ilmestynyt. Nähtävästi oli siis kullakin veronalaisella linnan vainiossa määrätyssä paikassa oma pysyvä tarkoin määrätty osansa, joka jäi autioksi, ellei viljelijä saapunut velvollisuuttansa täyttämään. Luultavasti vielä saman pitäjän tai verokunnan viljelysosat olivat linnan vainioilla sopivasti yhdistetyt ja ryhmitetyt, koskapa asiakirjassa puhutaan Heikkilän vainiossa olevasta Kakskerran saarelaisten osasta ikäänkuin jostakin kokonaisuudesta. Tällainen viljelystapa vaati juhtapäivätöitä, jollaisia v:n 1450 määräysten mukaan Turun linnaan suoritettiinkin. Sitävastoin ei päivätöitten luvun tarvinnut olla suuri. Työ varmaankin suoritettiin kollektivisesti, mutta talonpojat jättivät kyntämättä ja korjaamatta sellaisen osan, jonka puolesta ei yhteiseen työhön otettu osaa. Tällä tavoin talonpojat linnan vainiolla suorittivat viljelysvelvollisuutensa samanlaiseen tapaan, joka oli vallalla talonpoikain kotikylissäkin.

Raaseporin linnaan suorittivat Karjan pitäjän miehet päivätyönsä luonnossa. Linnan vanhoissa tileissä on siitä säilynyt yksityispiirteitä, joista nähdään, että työmaana olivat pääasiallisesti linnan kaksi vainiota ja että työ suoritettiin verokunnittain, niin että saman bolin puolesta oltiin samanaikaisesti työssä ja samanlaatuisessa työssä. Tavallisesti tekivät veronalaiset yhden hevospäivätyön, joka luettiin kahdeksi päivätyöksi, ja yhden jalkapäivätyön.[816]

Hämeenlinnassa hoidettiin veropäivätöillä linnan lähellä olevat Saaristen ja Ojoisten karjakartanoiden kaksijakoiset vainiot sekä linnan niityt. V:n 1547 tileissä on säilynyt hauska kaavake, jonka mukaan kesätyöt täällä suoritettiin kollektivisesti pitäjittäin määrätyssä järjestyksessä. Ensin saapui Janakkala tekemään kevätkynnön, sitten Renko kertasi ja kylvi herneet ja pavut, Lehijärvi saapui niittämään linnan niityt ja Mäskälä leikkasi rukiin, minkä jälkeen Hattula toimitti syyskynnön ja -kylvön. Näihin töihin kului n. 2 000 päivätyötä; jäljellä olevat n. 1 000 päivätyötä käytettiin lannanajoon ja -levittämiseen y.m.s.[817]

Puiminen oli Hämeenlinnassa järjestetty siten, että eri pitäjistä, luultavasti kiertojärjestyksessä, tuli pitemmäksi ajaksi puimatyöhön joukko miehiä, jotka saivat palkan kotonaolevilta jousilta. V. 1547 oli sillä tavoin Asikkalan puolesta 20 miestä 36 päivää linnan puimatyössä, ja vielä 1583 tuomittiin Lopella kaikille niille, jotka olivat puineet riihiä ja tehneet alinomaistyötä (alinåmaisarbete) linnan karjakartanossa, palkkansa muilta verollisilta.[818]

Viipurin linnaan suoritettavain päivätöittensä sijasta Viipurin piirin pitäjän verolliset vetivät linnaan halkoja, kantoivat ne ylös ja pitivät kunnossa linnan ankeriaisarkut.[819]

Paitsi edelläkerrottuja säännöllisiä päivätöitä, joita usein nimitettiin laillisiksi päivätöiksi, oli talonpoikain uuden ajan alussa toisissa lääneissä tehtävä vielä eri tarkoituksiin lisäpäivätöitä tai erikseen ne lunastettava. Ala-Satakunnassa tuli neljänneskunnittain Kokemäen, Huittisten, Loimaan ja Euran pitäjäin, Köyliön kappelin ja 3 Ulvilan pitäjän neljänneskunnan "vetää nuottaa kartanon tarpeeksi omine nuottineen niin usein kuin heille sanotaan", mutta koko muusta Satakunnasta suoritettiin sen sijasta nuotanvetohaukia, koko Ylä-Satakunnassa 5 leiv. neljänneskunnalta, Ala-Satakunnassa epätasaisempia määriä. Savonlinnan läänissä vaadittiin kultakin täysiverolta 4 ja puoliverolta 2 apupäivätyötä.[820]

Erään veroselityksen mukaan oli Säämingin kolmen neljänneksen velvollisuutena omine halkoineen ja kustannuksineen puida linnan molempain karjakartanoiden vilja ja Säämingin neljännen neljänneksen hoitaa Venäjän rajalla oleva Peltosalon niitty. Myöskin linnan kaskenpoltto, jota varten Pellosniemen neljänneskuntain oli toimitettava linnaan 2 "kahdeksan viikon kaskitalonpoikaa", on parhaiten luettava tähän päivätyöryhmään.[821]

4. RAKENNUSVELVOLLISUUS.

Rakennusvelvollisuus, sekä seurakuntalaisten että lampuotien ja kruunun verollisten, on jo varhaisella keskiajalla juurtunut rasitus.

Pappilan rakentaminen oli V.-Suomen Uudellakirkolla jo v. 1411 jaettu neljänneskuntain kesken siten, että kullakin neljänneskunnalla oli rakennettavanaan määrätyt huoneet.[822] Meillä ei ole keskiajalta samanlaisia todisteita muilta seuduilta, mutta kun uudempina aikoina sellainen alkuinen rakennusvelvollisuus oli vallitsevana lukuisissa vanhoissa seurakunnissa, on hyvin luultavaa, että niissä on keskiajan tapa jatkunut. Samaa on myöskin sanottava kirkkojen rakentamisvelvollisuudesta.[823]

Lampuotien rakennusvelvollisuutta mainitaan Pyhäjoen kruununkartanon alustalaisten veroja koskevassa v. 1447 tuomiossa. Kun useassa vanhassa kruununkartanossa oli torneja ja muita varustuksia, on luultavaa, ettei niitä rakennettu eikä ylläpidetty ilman lampuotien työtä, vaikkei siitä olekaan suoranaisempia todistuksia kuin ne rauniot, jotka vielä niiden paikkoja merkkivät.

Suurten päälinnain rakentaminen on jo ensi ajoista saakka asiakirjainkin todistuksen mukaan ollut verollisten suoritettava. Sitä mainitaan yleisenä verovelvollisuutena Turun, Hämeen ja Viipurin linnoja koskevassa luovutuskirjassa v:lta 1340.[824]

Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoissa on viittauksia siitä, miten tämä rakennusvelvollisuus oli keskiajalla järjestetty. Hämeessä oli kunkin kihlakunnan rakennettavana määrätty osa linnaa sekä Ojoisten ja Saaristen karjakartanoiden rakennuksia. Viimemainitut rakennukset olivat kussakin kihlakunnassa taas jaetut eri pitäjäin kesken, ja siitä päättäen, että v. 1547 kaikkia Ylisen kihlakunnan neljänneskuntia sakotettiin linnan kattojen korjauksen laiminlyömisestä, olivat varmaan pitäjät ja neljänneskunnat vastuunalaiset kukin määrätystä osastaan linnan rakennuksiakin.[825]

Samanlaista järjestystä noudatettiin myös Viipurin linnan rakentamisessa. Kun v. 1548 Viipurin linnassa rakennettiin kalahuoneen ja nostosillan välistä hirsisiltaa, "havaittiin kaupungin muistikirjasta (stadzens tänckebok), että Muolan ja Hanttulan piti rakentaa".[826]

Turun linnan rakennuksia varten pitäjät maksoivat linnanrakennusrahoja sen mukaan kuin linnanvouti vaati; v. 1538 maksoivat useimmat pitäjät 8, jotkut 10, jotkut pienet pitäjät 2-7 mk. Paraisten, Kemiön ja Nauvon pitäjät maksoivat sen lisäksi eri maksun laivasillan rakentamisesta.[827] Nähtävästi tämän järjestelmän takana oli vanhempi pitäjäin ja verokuntain kesken jaettu rakennusvelvollisuus.

5. "SOTKEN SAVEA, TEEN TIILIÄ."

Linnanrakennusvelvollisuus tuotti talonpojille raskaan ja ikävän lisätyön: savityön. Vielä uskonpuhdistusajan alussa tiilisavi valmistettiin sotkemalla, ja tiilityöhön tarvittiin uskomattoman paljon päivätöitä. Muuraustyössä taas tarvittiin kokeneitten muurimestarien apua ja sekin niinkuin kaikki linnatyö tuli tietysti talonpoikain kustannettavaksi.

Hämeessä oli vanhimpain verokirjain mukaan kunkin koukun vastattava 6 savityöpäivästä; veroperuste oli siis toinen savi- kuin maanviljelyspäivätöissä. Suurin osa Hämettä suoritti tämän veronsa neljänneskunnittain kannetulla ohra-, hauki-, voi-, humala- tai ruokakalamaksulla kirvesmiesten ja savityön edestä ja erityisellä muurimestarimaksulla, jota meni 1 1/2 äyriä koukulta tai määrätty erä ohria tai humaloita neljänneskunnalta. Luonnossa suorittivat savityön ainoastaan Hattulan kihlakunnan pitäjät, paitsi Hattulaa, jonka sijasta Kalvoila sai käydä sotkemassa savea linnan "tiilisalissa"; muitakin pitäjiä tavataan toisinaan tässä työssä, joka siten osittain vuorotteli eri pitäjäin kesken. Työ suoritettiin neljäskunnittain, siten että esim. 11-koukkuinen neljäskunta piti miestä savityössä 66 päivää eli 11 viikkoa.[828]

Raaseporin läänissä suoritettiin ennen kerrottujen "laillisten päivätöitten" lisäksi päivätyö pari muurimestarin työtä varten.[829] Koska nämä jälkimäiset päivätyöt suoritettiin saman perusteen (täysiveron) mukaan kuin ensiksi mainitutkin, ei niitä linnan myöhemmissä tileissä aina erotettu.

6. "PITKIÄTYÖMIEHIÄ".

Muutamissa keskiajan linnoissa oli linnan palveluksessa n.s. pitkiätyömiehiä (långarbetskarlar). Ne olivat talonpoikain koko vuodeksi tai määrätyksi työkaudeksi linnan palvelukseen palkkaamia kirvesmiehiä tai muita työntekijöitä. Tällä alkuisella tavalla hankittiin keskiajalla linnoihin tarpeellinen palvelus- ja työväki.

Tätä mielenkiintoista työlaitosta selvästi tarkoittaa Turun linnan työveroja koskeva v:n 1450 asiakirja määrätessään, että niistä pitäjistä, jotka eivät muita päivätöitä luonnossa suorittaneet, oli jokaisen 40 savun toimitettava mies linnan työhön vuodessa.[830] Myöhemmin ei näitä vuosityömiehiä Turun linnassa kumminkaan tavata.

Raaseporin läänissä tuli uuden ajan alussa jokaisen pitäjän muitten työverojensa lisäksi pitää kirvesmiestä linnan palveluksessa Valpurista (toisinnon mukaan Filippon ja Jaakobin päivästä) Martinpäivään saakka, siis kesä-puolen vuotta. Ellei sellaista miestä linnassa tarvittu, maksettiin kruunulle 2 killinkiä (= l/2 äyriä) joka mieheltä "kirvesmiesrahoja".[831]

Viipurin läänissä oli jokaisen neljänneskunnan (= 30 täysiveron) pidettävä miestä linnan työssä ympäri vuoden. Miehen palkkaamiseksi maksoi jokainen täysivero pannin rukiita toisen maltaita, millä viljalla neljänneskunnan pitkätyömies piti itsensä ruuassa ja vaatteessa. Säkjärvi, Virolahti ja Vehkalahti eivät näy tätä veroa maksaneen. V. 1546 lakkasi tämä vanha järjestelmä Viipurin linnassa; sinne otettiin silloin omia renkejä ja entisten pitkäintyömiesten palkkapannit vietiin kruunulle.[832]

Savonlinnassakin oli pitkiätyömiehiä. Savossakin oli jokaisen neljamieskunnan pidettävä linnan palveluksessa miehensä Ristinpäivästä keväällä Ristinpäivään syksyllä s.o. noin 18 viikkoa; kun Savossa neljänneskuntia oli 20, oli siis pitkiätyömiehiäkin 20.[833] Myöhemmän tiedon mukaan oli jokaisen neljänneskunnan Savossa pidettävä linnan työssä 2 (Säämingissä 1) "kahdenkymmenen viikon talonpoikaa", 2 (Pellosniemessä 3) "kuuden viikon talonpoikaa", minkä lisäksi Pellosniemen ja Visulahden oli suoritettava hiilenpolttoa linnalle erityisen säännön mukaan ja päällepäätteeksi Rantasalmen ja Juvan 8 neljänneskunnan vuosittain poltettava linnan kalkkiuunissa 2 uunia kalkkia.[834]

Savon päivätyöjärjestelmä oli erinomaisen laaja. Tässä etäisessä rajamaakunnassa kruunu nähtävästi tarvitsi paljon työvoimia eivätkä verolliset näytä olleen halukkaita vaihtamaan päivätöitä rahamaksuun tai muihin veroesineisiin. Se suunnaton päivätyömäärä, mikä Savonlinnassa kulutettiin 1500-luvun puolivälissä, oli nähtävästi vain perintöä linnan rakennusajalta ja vieläkin varhaisemmista oloista.

Kuten olemme nähneet, oli näitä päivätöitä usean laatuisia: (1) lailliset päivätyöt, joita kukin täysivero suoritti 12, olivat vanhoja maataloudellisia päivätöitä; (2) apupäivätyöt, kultakin täysiverolta 4, joihin olemme lukeneet riihipäivätyöt; (3) pitkättyömiehet, joiden työhön luemme myöskin hiilenpolton ja kalkinpolton. Tähän tulee vielä lisäksi (4) jauhatustalonpojat (Male böndher eller Stampeböndher), joita kunkin kymmenysmiehen tuli lähettää nimismiestaloon 6-36 päivätyötä varten, sekä (5) nimismiespäivätyöt, joita kunkin täysiveron tuli suorittaa nimismiehelle 2 ja kunkin puoliveron yksi niinikään nimismiehelle. Molempia viimeksimainittuja päivätöitä, joiden tarkoitus kaiketi oli käräjäkestitysten varustaminen ja nimismiehen talon viljeleminen, mainitaan 1500-luvun keskivaiheilla jo vanhoiksi veroiksi.[835]

7. AJOVEROT.

Emme vieläkään ole päässeet keskiajan työlistan päähän. Jäljellä ovat ajoverot s.o. rakennustarpeiden, kuten hirsien, lautain, tuohien, kivien, kalkin hankinta ja kuljetus verottajalle. Myöskin sellaisten tarveaineiden kuin halkojen, sysien ja olkienkin hankinta kuuluu oikeittain tähän veroryhmään. Kuljetusvaivan vuoksi niitä jo keskiajalla kutsuttiin ajoiksi tai ajoveroiksi (akse, okar), jota nimitystä jo Helsinglannin laissa käytetään kirkon rakennusaineitten hankinnasta.

1500-luvun oloista päättäen kuului muutamain vanhain suurkartanoitten lampuotien velvollisuuksiin ajoveroja. Kuusiston lampuodit maksoivat piispankartanoon m.m. hiiliä ja halkoja.[836] Ruonan kartanon lampuotien tuli kunkin toimittaa kartanoon 2 verohirttä, kuorma aidaksia ja 1/2 katiskaa.[837]

Kruunun linnoihin suoritettiin keskiajalla varmaan paljon ja monenlaisia ajoveroja. Raaseporin läänissä suoritettiin v:n 1451 tilien mukaan melkoinen rahavero ajojen lunastukseksi. Keskiajan ajoverojen laadusta saadaan tarkempia tietoja Kustaa Vaasan hallitusajan tilikirjoista. Niiden mukaan ajoverot olivat suurimmassa osassa Suomea pääasiallisesti samaan tapaan järjestetyt, vaikka eri linnain olojen ja tarpeen mukaan lukuisia pieniä poikkeuksia tehtiin. Ajojen laadut ja määrät näkyvät seuraavasta asetelmasta:

Ahv.maa Turun l. Hämeen l. Raasep.l. PL VL Savonl.l. Verokpl (savu) (er. per.) (nelj.k.) (verok.) (tv.) (tv.) (nelj.k.)

hirsiä kpl 1 maks. 5 1 1 1 12 lautoja " 1 " 10 2 — — 40 tuohta, levyä — " 9-10 400 30 — 1500 kantam. kiviä, syltä — — — — maks. — maks. kalkkia, tnr — — 1 — — — 1 halk., syltä 2 kuor. maks. 2 2 — 3 1/2 maks. hiiliä, tnr 2 — — — — — — niiniä, naul — — — 14 7 4-10 1 hamppua, naul — — — 7 7 — 20 köysiä, kpl — — — — — — 12 tervaa, tnr — — — — maks. maks. 1

Ahvenanmaan ajoveroista on jo ennen tehty selvää.

Turun läänissä oli uuden ajan alussa jäljellä vain muutamia ajoja. Yleisesti suoritettiin läänissä vain halkoja, joita maksettiin missä savun, missä täysiveron eli miesluvun mukaan. Hirsiä ja lautoja saatiin enään vain Pöytyältä, tuohta ainoastaan Teijon verokunnasta Perniöstä — varmaan viimeisinä jätteinä muinoin yleisemmästä verosta.

Hämeen läänin monimutkaiset työ- ja ajoverot uuden ajan alussa ovat kauan olleet kameralistien kauhistuksena. Pohjaltaan ei asia Hämeessä ollut sen kummempi kuin muuallakaan. Työverot olivat yleensä samat kuin muualla, mutta kun ainoastaan linnan lähimmät ympäristöt niitä suorittivat työllä ja ajoilla ja muut seudut niitä lunastivat rahalla tai erilaisilla verotavaroilla, seurasi siitä näennäisesti selviämätön vyyhti. Mitä erikseen ajoveroihin tulee, niin hirsiä ja lautoja suoritti luonnossa ainoastaan 3 Hattulan kihlakunnan pitäjää; muilta seuduilta maksettiin lunastukseksi rahaa (koukulta 1 äyri) tai ohria, haukia, ruokakalaa, voita tai humaloita. Tuohia maksoi luonnossa neljä Sääksmäen ja neljä Hattulan klk:n pitäjää; muualta tuli rahaa (1/2 äyriä koukulta) tai ohria tai voita. Kalkkia maksoi 8 Hämeenlinnan lähipitäjää. Tiilihalkoja vedättivät 4 Sääksmäen ja 4 Hattulan klk:n pitäjää; muualta maksettiin rahaa (18 penninkiä koukulta), haukia tai lahnoja. Hattulan pitäjä oli vapautettu hirsien, lautain, tuohien ja tiilipuiden vedätyksestä sekä muurimestarin palkkauksesta ja "rekirahoistakin", koska sen tuli vedättää hieta linnan muuraukseen.[837]

Raaseporin läänissä maksoi v. 1451 jokainen verokunta ajorahoja (aksepeningar) 2 mk 8 killinkiä. Uuden ajan alussa suoritettiin ajot luonnossa samalla säännöllisellä tavalla kaikissa verokunnissa.

Porvoon läänissä lunastettiin kivien vedätys 2 (Pyhtäällä 4) killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoi jokainen neljänneskunta 1/2 tnr.[839]

Viipurin läänissä suorittivat hirsiä ainoastaan Viipurin, Säkjärven, Lappeen ja Taipaleen pitäjät. Samoista pitäjistä suoritettiin verohalkoja 1 syli täysiverolta, Lappeen ja Taipaleen pitäjistä tehtiin täysiverolta 1/2 syltä tiilihalkoja ja samoista pitäjistä ynnä Viipurin pitäjästä 2 kuormaa hiilipuita. Sitäpaitsi suoritettiin koko läänistä nimismiesverossa kultakin savulta kuorma halkoja, mikä velvollisuus tavallisesti oli järjestetty niin, että muutamat neljänneskunnat sen maksoivat rahassa (3 killinkiä savulta), mutta yksi neljänneskunta suoritti halot (ja oljet) nimismiestaloon käräjäin ja kestitysten pitämistä varten. Niiniä maksoivat luonnossa ainoastaan Virolahden ja Vehkalahden pitäjät: muualla läänissä tämä vero lunastettiin 1 killingin maksulla täysiverolta. Tervaa maksoivat Virolahti ja Vehkalahti 6 naulaa täysiverolta; Lapveden, Taipaleen, Muolan ja Hanttulan pitäjät suorittivat neljänneskunnilta 1/2 tnr.

Savossa suoritti kuusitoista neljänneskuntaa kukin 12 hirttä ja 40 lautaa ja neljä neljänneskuntaa kukin puolet näistä määristä. Halkoja suorittivat muut pitäjät paitsi Sääminki täysiverolta 1 sylen. Kivisyliä, jotka olivat mitaltaan halkosylen kokoisia, suorittivat Pellosniemen ja Visulahden pitäjät sylen kultakin 4 täysiverolta.