IX. OIKEUSLAITOKSIA.

1. TUOMARIT.

Alimman tuomarin ruotsinkielisenä virkanimenä Suomessa käytettiin keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa yleisesti nimitystä häradshöfding. Omituista kyllä ei tällä nimityksellä näytä olevan suomenkielessä vanhaa, vakaantunutta vastinetta. Herra Martin 1500-luvun puolivälissä laaditussa maanlain suomennoksessa käytettyjä nimityksiä "kihlakunnan päämies" ja "kihlakunnan mies" (harvemmin) ei voitane sellaisena pitää. Sen sijaan on suomalaisessa kansankielessä ammoisista ajoista käytetty nimitystä tuomari. Tämän nimityksen juurtumiseen suomenkieleen on varmaan vaikuttanut se, että aikaisemmalla keskiajalla oli Suomessa yleisesti käytännössä ruotsinkielinen nimitys domare, joka vasta keskiajan myöhemmällä aikakaudella vähitellen väistyi "häradshöfding" nimityksen tieltä.

"Tuomari" nimityksen edustaman laitoksen juuria voimme Lounais-Suomessa seurata 1300-luvun alkupuoliskolle saakka.

Eräässä Turun maakuntakäräjillä 1353 laaditussa asiakirjassa mainitaan jo edellisinä aikoina annettuja tuomarin tuomioita; erästä henkilöä syytettiin siitä, että hän oli petollisesti kantanut maksettavaksi joutuneita uhkasakkoja, nimittäin yhden markan tuomarin tuomiosta ja kolme markkaa toisesta tuomiosta. Nähtävästi on tässä kohdassa puhe kaksiasteisesta tuomiosta, jossa ensin "tuomari" pani 1 mk:n uhkasakon ja sitten, kun se rikottiin, toinen korkeampi tuomari 3 mk:n uhkasakon, kuten myöhemmin kihlakunnantuomarit. Näyttää siis siltä kuin esillä olevassa asiakirjassa olisi kysymys vielä alemmasta tuomarista kuin kihlakunnantuomarista, jostakin aivan paikallisesta kansantuomarista, jolla on ollut virkanimenään "tuomari". Asiakirja koskenee Mynämäen seutuja.[593]

Tämä käsitys sopeutuu niihin muihin tietoihin, mitä on 1300-luvun tuomareista. V. 1363 esiintyy Turun linnan voudin todistajana m.m. eräs "Vilckin Domare", josta ei tiedetä muuta kuin nimi.[594] Hiukan enemmän on tietoja kolmesta muusta pohjoisessa V.-Suomessa toimineesta tuomarista. V. 1374 esiintyy "Otin domare" välimiehenä maanluovutuksessa Taivassalossa.[595] Samana vuonna esiintyy Taivassalossa vielä toinenkin välimies, Gudmar Gudmarsson, varmasti sama mies, jota mainitaan kiinnemiehenä Otin tuomaria koskevassa asiakirjassa ja nimellä "Gudhmar domare" todistajana eräässä saman seudun asiakirjassa v:lta 1380.[596] V. 1375 tehdään Mynämäellä maankauppa "Andris domaren" edessä.[597] Ja seur. vuonna esiintyy sama mies samanlaisissa toimissa Maskussa.[598]

Eteläisessä V.-Suomessa mainitsevat asiakirjat 1300-luvun lopulta useampia tällaisia tuomareja. Vv. 1377-1380 mainitaan "Holmuider domare" kolmasti maanluovutusasiain välimiehenä ja todistajana Piikkiön käräjillä.[599] Maankaupan välimiehenä esiintyy v. 1378 "Michiael Rasi, domarin" Kemiössä[600] ja seur. vuonna tavataan "Åke Sack, dommare" pitäjänkäräjäin pitäjänä ja maankaupan välimiehenä niinikään Kemiössä.[601]

Kaikkien näiden kuuden tuomarin varsinaisena toimena niissä asioissa, joita puheenaolevat asiakirjat koskevat, on maanluovutusten erotus- eli välimiehen ("förskelaman") tehtävä; välimiehen latinankielinen nimitys "prolocutor" kävi keskiajalla myöskin tuomarin virkanimestä. Tähän nähden voi kysyä, eivätkö "prolocutoreina" ja välimiehinä vanhemmalla keskiajalla mainitut henkilöt ole olleet samanlaisia "tuomareja" kuin ne, joihin edellä olemme tutustuneet. Sellaisina mainitaan v. 1350 Vehmaalla Nikolai Kiimakallio(?)[602] ja v. 1402 Mynämäellä eräs Olaff Biörnsson.[603] Inkoossa v. 1452 esiintyy maakiinnemiesten joukossa ensimäisenä "Matis domare" ikäänkuin hän olisi ollut toimituksen johtaja.[604]

Muinaisesta tuomarintoimesta lienee myöskin periytynyt "tuomari" sanan käyttäminen sukunimenä. Halikossa mainitaan v. 1410 kiinnemiesten joukossa "niclis domare", kaikesta päättäen tavallinen rahvaanmies eikä mikään virkamies.[605] Tenholassa esiintyy w. 1395 ja 1399 kaksi veljestä, joilla on sukunimenään "domare".[606]

"Tuomari" nimen tapaamme vielä vanhoissa paikannimissäkin. Uuden ajan alussa, osittain jo aikaisemmin, tavataan asiakirjoissa seuraavat tähän kuuluvat paikannimet:

Vehmaa: Domarla, kylä suomal. oik., Taivassalo: Domaris, kylä ruotsal. oik.,[607] Parainen: Domarby, kylä (6 taloa) Terffuebolissa, Marttila: Domarla, kylä,[608] Perniä: Domarby, kylä Hirvilahden bolissa, Inkoo: Domarby, kylä Bakombergsbolissa, Kirkkonummi: Domarkulla, kylä Gunnarskullabolissa, Helsinki: Domarby, kylä.[609]

Nämä paikannimet ovat ilmeisesti yleensä sangen vanhoja, varmaan vanhempia kuin v. 1417, jolloin Helsingin Domarby nimeltä mainitaan. Sen päätämme varsinkin siitä, että kaikki nämä paikannimet ovat kyläin eivätkä yksityisten talojen nimiä; mahdollisesti on tuomarin talo ollut koko kylän alkutila tai on tuomareita asunut kylässä hyvin kauan, niin että tuomarin nimi vähitellen syrjäytti kylän alkuperäisen nimen.

Kaikki nämä 1300-luvun tuomarimuistot tavataan maamme eteläisillä ja lounaisilla rannikkoseuduilla. Nämä seudut olivat vielä 1300-luvulla valtaavaksi osaksi ruotsalaisia. Useimmilla niistä tuomareista, joista on tietoja, on selvästi ruotsalaiset nimet ja heidän toimensa koskevat ruotsalaisia pitäjiä; suurin osa tuomari-aiheisista paikannimistäkin on ruotsalaisten pitäjäin piirissä. 1300-luvun tuomari-laitoksen varsinaisena pesäseutuna lienee niinmuodoin ollut Lounais- ja Etelä-Suomen ruotsalainen asutusvyöhyke, eli n.s. ruotsalaisen oikeuden alue.

Näiltä ruotsalaisilta pesäseuduilta puheenaoleva laitos näyttää levinneen läheisiin suomalaisiin seutuihin, joiden tuomarinimistöön todennäköisesti kuuluvat "Nicolai Kumakallia" ja "Domarla" Vehmaalla, "Andris domare" Mynämäellä ja Maskussa sekä "niclis domare" Halikossa.

Koko tuo vanha tuomarilaitos tekee hyvin kansanomaisen ja paikkakunnallisen vaikutuksen.

Asiakirjat antavat sen käsityksen, etteivät nuo tuomarit ole kuuluneet maan mahtavimpiin. Useimpien nimi on ilmoitettu vaatimattomasti vain ristimä- ja virkanimellä. Kolmella heistä ("Otin tuomarilla", "Gudhmar tuomarilla" ja Oiaff Björnssonilla) ei näytä olleen omaa sinettiä, jolla olisivat sinetöineet asianomaisen asiakirjan, mistä päättäen he ovat olleet talonpoikaisia miehiä. "Tuomari" sanasta johtuneet talonpoikaiset sukunimet, tuomari-liitteiset paikannimet, jotka kaikki ovat talonpoikaiskyläin, vaan eivät ylimyskartanoiden nimiä, puhuvat alkuperäisen kansanomaisuuden ja talonpoikaisuuden puolesta.

Toiselta puolen kuitenkin ovat useimmat 1300-luvulla mainituista tuomareista sinetöineet asiakirjansa ja nähtävästi kuuluneet alhaisempaan aateliin.[610] Mutta ei näistäkään yksikään ole kuulunut maamme tunnettuihin ylimyssukuihin; he olivat kaiketi vain oman paikkakunnan johtohenkilöitä.

Mitä vihdoin näiden vanhain tuomarien virkapiiriin tulee, niin lukuunottamatta Mynämäellä ja Maskussa toiminutta Antti tuomaria ei kukaan heistä esiinny virassa silloista pitäjää laajemmalla alueella. Varsinainen kihlakuntalaitos ei vielä 1300-luvun alkupuolella, jolloin tuomareja jo esiintyy, ollut olemassa. Erittäin huomattava on, että Åke Säck eli Sæk nimittää v:n 1379 asiakirjassa itse itseään "Kemiön kirkkokunnan tuomariksi" ja toimii yksinään, ilman muitten tuomiovaltaisten läsnäoloa, pitäjänkäräjäin tuomarina. Kun pitäjä meidän maassamme kaikesta päättäen on alkuperäinen oikeus- ja hallintopiiri, on erityisten tuomarien esiintyminen näissä piireissä odotettavaakin. Yllämainitut tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, sen tapaisia, joita Ahvenanmaalla oli vielä 1600-luvun alkupuolella.[611]

Meidän aikamme talonpoikaisilla "herrastuomareilla" on ollut todelliset alku-isänsä näissä 1300-luvun pitäjäntuomareissa, vaikkapa nimen olisi antanutkin Maunu Eerikinpojan maanlain "häradsdomare".

2. PITÄJÄNKÄRÄJÄT.

Edellisessä lausuttu käsitys, että lounaisen Suomen vanhat paikalliset tuomarit ovat olleet pitäjäntuomareja, saa vahvistuksen niistä tiedoista, joiden mukaan samoilla alueilla samoina aikoina on ollut olemassa pitäjänkäräjät.

Pitäjä on ollut Suomen perustava, historiallinen oikeuspiiri ja pitäjänkäräjät kaikkien käräjäin yhteinen muoto. "Laamanninkäräjät" ja "kihlakunnankäräjät" keskiajalla olivat säännöllisesti myöskin pitäjänkäräjiä. Mutta keskiajan kuluessa pitäjänkäräjälaitoksessa tapahtui kehitystä. Kun myöhemmällä keskiajalla pitäjänkäräjät jo yleensä olivat laamannien ja kihlakunnantuomarien johtamia valtion käräjiä, niin ne aikaisemmalla keskiajalla vielä olivat paikallisten tuomarien johtamia paikalliskäräjiä; kun myöhemmän keskiajan käräjät pidettiin valtion muodostamissa hallintopitäjissä, niin varhaisemmalla keskiajalla käräjät pidettiin vanhoissa emäpitäjissä.

Käräjäpiirinä eli käräjäkuntana (tinglag) vanhempana keskiaikana esiintyy kirkkokunta (Kemiö),[612] laivakunta (Taivassalo, Santamala),[613] pitäjäyhdistelmä (Santamala, Masku ja Nousiainen; Säkylä, Köyliö ja Yläne)[614] sekä pitäjä (Kaarina, Piikkiö).[615] Mutta kaikki nämä käräjät olivat pitäjänkäräjiä. Useimpia niitä kutsuttiinkin pitäjänkäräjiksi, niinkuin viitteistä näkyy. Niin Kemiössä, Santamalassa, Säkylässä, Piikkiössä. Lisäesimerkkinä mainittakoon, että Santamalassa v. 1380 pidettyjä talvikäräjiä kutsuttiin milloin laivakuntakäräjiksi milloin pitäjänkäräjiksi.[616] Todella kaikki nuo erinimiset käräjäpiirit vastaavatkin vanhoja pitäjiä tai yhteenkuuluvia pitäjäalueita.[617] Pitäjä on siis 1300-luvulla yleisesti käytetty käräjäkunta.

Mutta tämä oikeuspitäjä ei luultavastikaan ole ollut sama kuin myöhempi hallintopitäjä, vaan kirkkopitäjä. 1300- ja 1400-luvuilla kirkkopitäjä hyvin yleisesti esiintyy maallisena pitäjänä, oikeuspiirinä, oikeuspitäjänä.

Huomautettakoon tässä vieläkin, että Kemiön tuomaria v. 1379 kutsuttiin "Kemiön kirkkokunnan" tuomariksi.[618] Suomen mantereella oli niinkuin Ahvenanmaallakin keskiaikana tapana pitää käräjiä ja suorittaa oikeustoimituksia kirkoilla. Niinpä v. 1439 tapahtuivat maanluovutusmenot "Räntamäen kirkkotarhassa"[619] ja v. 1442 suoritettiin maanluovutus "pitäjänkokouksessa Räntamäen kirkolla".[620] "Pitäjäntuvat", joita jo varhain näyttää olleen usean kirkon lähellä ja jotka varmaan olivat kirkollisen pitäjän ylläpidettäviä, olivat usein maallisinakin käräjäpaikkoina: v. 1418 pidettiin Vehmaan suomalaisen oikeuden kihlakunnankäräjät "kirkolla pitäjäntuvassa",[621] v. 1455 olivat käräjät Kokemäellä "pitäjäntuvassa"[622] ja v. 1505 pidettiin Vesilahdella käräjiä "kirkontuvassa".[623] Parissa keskiajan asiakirjassa kerrotaan maanluovutusten laillistuttamisesta itse kirkonkokouksessa: v. 1419 "kirkonkokouksessa Ulvilassa"[624] ja v. 1436 "kirkonkokouksessa ja pitäjänkokouksessa" Halikossa.[625] Toisinaan kutsutaan pitäjän oikeustilaisuutta eli pitäjänkäräjiä "pitäjänkokoukseksi" (sockenstämma); niin Lohjalla v. 1382, jolloin laamanni oli läsnä,[626] Kemiössä v. 1406,[627] Räntämäellä v. 1468.[628]

Näissä asiakirjoissa ei voi havaita mitään erotusta maallisen oikeuspitäjän ja kirkollisen pitäjän välillä. Ei niissä myöskään näe erotusta pitäjänkokouksen ja pitäjänkäräjäin välillä. Herra Martin maanlain suomennoksessa mainitaan samanlaisten oikeusasiain käsittelemistä "pitäiänn cokoudhes" ja "pitäiänn käräiäs".[629]

Kirkkopitäjän käyttöä oikeuspitäjänä keskiajalla täytyy pitää varmana. Tähänkin laitokseen nähden olot Suomen lounaisosissa olivat Ahvenanmaan olojen kaltaiset.

Kirkkopitäjäin pitäjänkäräjillä vanhemmalla keskiajalla esiintyvät toimivina kaikki tuomitsijat, linnanvoudista ja laamannista alaspäin. Näyttää siltä, ettei varhaisemmalla keskiajalla — alkuperäisten pitäjäalueitten menetettyä merkityksensä — ollut muita paikallisia oikeuspiirejä kuin kirkkopitäjät ja niiden kansalliset alueet. Myöhemmällä keskiajalla valtion käräjillä jo oli kirkkopitäjistä eroavat oikeusalueensa (hallintopitäjät), joissa vanhain pitäjäinkäräjäin sijasta pidettiin "laamanninkäräjiä" ja "kihlakunnankäräjiä". Mutta sen ohella, kuten lukuisat esimerkit ovat osoittaneet, jatkettiin kirkkopitäjäin pitäjänkäräjiä pitäjänkokouksina, joissa edelleenkin eräänlaisia paikallisia oikeusasioita käsiteltiin.

3. MAAKUNNANTUOMARIT JA KIHLAKUNNANTUOMARIT.

Jo 14. vuosisadan alussa Suomessa oli pitäjää suurempia oikeusalueita. Niitä olivat silloiset maakunnat, jotka pitivät yhteisiä maankäräjiä ja käyttivät yhteisiä todistusvoimaisia maakunnan sinettejä.[630]

Olemme nähneet, että Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomen suomalaisella ja ruotsalaisella alueella sekä Uudellamaalla jo varhain oli omat tuomarinsa (maantuomarit, laamannit). Tämä seikka herättää kysymyksen, eikö muissakin maakunnissa ole ollut asia sellainen.

Asiakirjat tähän kysymykseen vastaavat myöntävästi. 1300-luvun loppupuolella tavataan täällä tavallisesti tuomareiksi nimitettyjä virkamiehiä, joiden virkapiirinä olivat kokonaiset maakunnat. Tällaisia maakunnantuomareita mainitaan vuosisadan viimeisellä neljänneksellä Hämeessä useita.[631] Satakunnan tuomaria mainitaan v. 1392[632] ja läntisen Uudenmaan tuomaria v. 1395;[633] aikaisemmin oli Ala-Satakunta kuulunut suomal. oikeuden laamannin ja läntinen Uusimaa ruotsal. oikeuden laamannin alueeseen.[634]

Että nämä maakunnantuomant ovat vastanneet myöhempiä kihlakunnantuomareja ja olleet heidän edelläkävijöitään, näkyy muun lisäksi siitä, että Hämeen tuomarin sakotusmääräksi useammassa asiakirjassa ilmoitetaan 3 mk.[635]

Ei tunneta lähemmin maakunnantuomarilaitoksen syntymisaikaa. Ilmeistä on vain, että se kuuluu vanhempaan keskiaikaan. Nimistään päättäen maakunnantuomarit ovat olleet kotimaisia paikkakunnallisia rälssimiehiä, joita tavataan Ahvenanmaan maantuomareina ja suomal. ja ruotsal. oikeuden laamanneina; varmaan nämä virat kaikki ovat juureltaan olleet samanlaisia paikallisia laitoksia.

Maakunnantuomarit Suomen mantereella katosivat pian varsinaisten kihlakunnantuomarien tieltä, joiden lopullisina virka-alueina 1400-luvun alkupuolella esiintyivät kihlakunnat. Vv. 1390, 1417, 1423 muudan "kihlak. tuomari" Suni Suninpoika toimi Taivassalossa ja Vehmaalla, siis varmaankin Vehmaan kihlakunnassa.[636] V. 1407 mainitaan kihlak. tuomaria Pohjois-Suomessa,[637] ja lähivuosina Etelä- Suomessa ja Itä-Uudellamaalla.

Kihlak. tuomarien toimissa ja oloissa keskiajan lopulla ja vielä uuden ajan alussa havaitaan muutamia merkittäviä piirteitä, jotka kuuluvat paljon aikaisempaan paikalliseen oikeus- ja itsehallintoelämään.

Kihlak. tuomari ei ollut ainoastaan oikeudellinen virkamies. On jo ennen mainittu, että tuomarit ovat olleet teitten ja siltain valvojia ja että oli olemassa erityinen tie- ja siltavero, jota tuomari käytti.

Kun 1550-luvulla Lapveden talonpojat syyttivät kihlak. tuomaria siitä, että hän piti hallussaan pitäjän yhteisiä saaria, niin syytetty myönsi omaavansa yhden yhteissaaren, koska kihlak. tuomarit kaikkialla Suomessa käyttävät yhteisiä saaria.[638] Sama käsitys tuomarin oikeudesta ilmenee eräästä toisestakin asiakirjasta, jossa kerrotaan Porvoon tuomarin pyytäneen saada käytettäväkseen Haksalon saaren, "koska hän oli kihlak. tuomari".[639] Näistä merkeistä voinemme päättää, että kihlak. tuomareja Suomessa on muinoin pidetty kihlak. ulkomaitten ja yhteisen omaisuuden hoitajina, ja että osittain vielä uuden ajan alussa sillä perusteella ovat pitäneet ulkosaaria hallussaan.

Vielä uuden ajan alussa määrättiin kihlak. tuomareja useissa Suomen seuduissa laamannien mukana ottamaan osaa verotuksen panoon.[640] Samoin v. 1504 vedottiin Satakunnan ja Hämeen kihlak. tuomarien myötävaikutukseen silloisen apuveron kokoamisessa.[641] Savossa v. 1541 veronpano toimitettiin kihlak. tuomarin läsnäollessa.[642]

Kihlak. tuomarien tehtävät talvikäräjillä näyttävät myöskin olleen hallinnollista laatua, sillä tuomarina talvikäräjillä ei ollut kihlak. tuomari, vaan laamanni; mahdollisesti oli kihlak. tuomari talvikäräjillä läsnä virkapiirinsä edustajana.

Kihlak. tuomarin palkkaus oli uuden ajan alussa vielä osittain hyvin vanhalla kannalla.

Ruotsissa oli Kalmarin resessin mukaan v:lta 1483 maksettava manttaalittain (miesluvuttain) erityinen kihlak. tuomarin palkka, jota siellä uuden ajan alussa paikoin suoritettiin 1/2 markkaa kahden syöttöhevosen edestä. Samanlainen vero tavataan Ahvenanmaalla, jossa v:n 1556 aikoina kultakin talolta (mantal) maksettiin 1/2 mk kihlak. tuomarin rahoja.[643] Samantapaista veroa maksettiin myös V.-Suomessa.[644]

Vanhempina aikoina näyttää kuitenkin kihlak. tuomarin pääpalkkana olleen osa käräjäkestitystä, etupäässä viljaa.

Ahvenanmaalla kantoi v. 1543 vouti maakunnan 17 nimismieheltä kultakin pannin ohria, "jotka ennen tavallisesti olivat kihlak. tuomarin ohria tai kutsuttiin tuomarin ohriksi".[645] Tämä on kaiketi ymmärrettävä siten, että aikaisemmin kihlak. tuomari ja vielä aikaisemmin tuomari (maantuomari) oli saanut osansa nimismiesverosta s.o. käräjäkestityksestä, mutta että tämä vero v. 1543 meni linnanvoudille.

V.-Suomessa näyttää v:n 1537 aikoina klk:ntuomarille kuuluneen 2 yökunnan kestitys kunkin nimismiehen luona kolmilla käräjillä, s.o. talvi,- kevät- ja kesäkäräjillä.[646] Lapin pitäjässä v. 1556 tuomarille maksettu kappa rukiita tai ohria (talolta) luultavasti kuului tähän veroon.[647]

Raaseporin läänin tuomarinverosta ei meillä ole lähempiä tietoja, mutta eräistä asiakirjain lauseista, joiden mukaan tuomari tässä läänissä nautti muonitusta (fodring) ja talonpoikain oli maksettava 4 käräjäkinkeriä vuodessa, voipi päättää, että tuomarilla täälläkin oli säännölliset vuositulonsa käräjäkestityksestä.[648]

Niistä "härkäkauroista", joita Satakunnan nimismiesten oli verostaan suoritettava kruunulle, sai klk:n tuomari 1 punnan kustakin pitäjästä, minkä lisäksi hänelle tuli joka kolmas käräjälampaanlapa ja - siika.[649] Tämä oli ilmeisesti osa käräjäkestityksestä.

Hämeessä kihlak. tuomari nautti samanlaista palkkaa kuin Satakunnassa.[650]

Karjalassa kihlak. tuomarit saivat nimismiesverosta kaikkia tämän veron esineitä määrätyn osan, joka oli puolta pienempi kuin laamannin osa.[651] Tämä vero oli suoritettava nähtävästi joka kerta kuin tuomari kävi käräjillä nimismiestaloissa, mikä tapahtui neljästi vuodessa. Tapana oli, että tuomarin miehet ja useimmiten myös itse tuomari kävivät paikalla nauttimassa veronsa.[652]

Yhtä alkuperäistä palkkaustapaa käytettiin Savossa, jossa oli määrätty, että tuomari sai olla kunkin nimismiehen luona 4 hevosella kolme yökuntaa; ellei hän saapunut, sai hän sen sijaan nimismieheltä 1 punnan ohria tai 2 puntaa kauroja.[653]

Hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla kihlak. tuomareilla uuden ajan alussa oli tuloja myöskin neljänneskunnilta.

Hämeen ruokaruotsia koskevassa tunnetussa asiakirjassa v:lta 1530 kerrotaan, että linnanhuovit käyvät maanvoudin johdolla ympäri kihlakunnassa kesäkäräjäin jälkeen perimässä sakkoja maaten 1 yön kunkin nimismiehen luona, "ja tuomarin miehet käyvät kestityksellä (gesta) saman ruokaruotsin mukana".[654] Tässä asiakirjassa ei mainita, kävivätkö tuomarin miehet sillä ruokaruotsi-kestityksellä, joka tapahtui talvi- ja syyskäräjäin jälkeen myöskin neljännysmiesten luona, mutta luultavaa se on. V. 1530 peruutettiin kruunun omalle väelle se Hämeen ruokaruotsi, "joka oli jonkun aikaa ollut tuomareilla".[655]

Karjalassa kihlak. tuomarit kävivät käräjillä ja kestityksillä myöskin neljänneskunnissa. Näitä kestityksiä oli vuodessa neljät, nim. syys-, kevät-, "margeld-" ja kesäkestitykset, ja sai tuomari silloin kultakin nautakunnalta kestityksen, joka jotensakin tarkoin vastasi yllämainittua nimismiestalossa nautittua kestitystä.[656] Näyttää siltä, että tuomari kullakin käynnillään neljänneskunnassa nautti vain yhden nautakunnan kestityksen, jonka nautakunnat suorittivat vuoronsa jälkeen. Ehkäpä nautittiin palkka nimismiestaloissakin saman käytännöllisen järjestelmän mukaan.

Savossa oli kihlak. tuomari saapa kultakin neljännysmieheltä 1 punnan ohria ja toisen neljän hevosen kestitystä varten kolmena yökuntana, 2 leiv. haukia ja 1 revonnahkan. Kymmenysmiehen oli maksettava tuomarille 1 leiv. haukia.[657]

Luultavasti Karjalan ja Savon tuomarien neljänneskuntakestitykset ovat ruokaruotsia. Ikivanha ruokaruotsivero ei kuitenkaan liene alkuaan kuulunut oikeuslaitokseen; tuomarit näyttävät joutuneen sen nauttimiseen vasta myöhemmällä keskiajalla, jolloin kihlak. tuomari oli kruununvirkamies ja piti kruunun tarpeiksi miehiä, jotka kruunun omain miesten kanssa kiersivät ruokaruotsilla.

Alkuperäiseltä paikalliselta verolta sitävastoin näyttää Satakunnan ja Hämeen neljänneskuntain (kolmanneskuntain) uuden ajan alussa kihlak. tuomareille maksama tie- ja siltavero.

Ala-Satakunnassa nautti kihlak. tuomari kolmanneskuntain suorittamasta laamannin kinkeristä "siltaohria" yhden kolmanneskunnan osan. Ylä-Satakunnassa vastaava verokunta maksoi kihlak. tuomarille punnan ohria, minkä lisäksi tuomari sai Suomen haukia 17 puntaa nähtävästi sellaisista seuduista, joista ei ohria maksettu. Kun täten sekä Ala- että Ylä-Satakunnassa maksettiin punta ohria verokunnalta, niin ilmeisesti nämä verot olivat samoja.

V:n 1531 ilmoituksen mukaan Hämeen tuomarit saivat maakunnasta erityisen veron, johon kuului viljaa, humaloita, hamppuja ja haukia.[658]

Tämän veron pääosana esiintyvät erät, ohrat ja humalat ovat tietenkin niitä tie- ja siltaohria ja -humaloita, joita mainitaan Hämeen vanhimmissa maakirjoissa ja joita paikoin lunastettiin hauilla. Tie- ja siltaveron ja kihlak. tuomariveron samuus havaitaan toisistakin seikoista. Tie- ja siltaveron ohraerä on perusteeseensa ja määräänsä nähden sama sekä Hämeessä että Satakunnassa: kummassakin 1 punta neljäskunnalta. Mutta tämä vero meni Ylä-Satakunnassa kokonaan ja Ala-Satakunnassa osittain kihlak. tuomarille. Hämeessä kihlak. tuomari näkyy saaneen tämän saman veron vielä täydellisempänä kuin Satakunnassa.

Huomattakoon vielä muudan yhtäläisyys. Köyliössä Satakunnassa maksettiin "siltaohrain" sijasta sopimusvero, johon kuului 1 leiv. pellavia ja 2 leiv. hamppua. Hämeessä esiintyy v. 1532 tuomarinverossa, joka alkuaan on ollut tie- ja siltavero, 1 leiv. hamppua.[659]

Tämä kaikki tekee hyvin todennäköiseksi, että Satakunnan ja Hämeen tuomareilla on ollut tekemistä teitten ja siltain hallinnon kanssa ja että sitä varten on maksettu erityistä tie- ja siltaveroa.

Pari omituista kihlak.tuomarinveroa tavataan Pohjanmaalla. Mustasaarella maksettiin tuomarille vasikannahka kultakin talolta (mantal);[660] tällainen vero oli nähtävästi peräisin niiltä ajoilta, jolloin tärkeimmät asiakirjat kirjoitettiin pergamentille, ja on verrattava Vermlannin asukkaitten Skaran piispalle maksettavaan vasikannahkaveroon.[661]

Iin Maksniemen, Simonniemen ja Simon kylät maksoivat tuomarille yhteensä 10 leiv. merisakkohaukia.[662]

4. KARJALAISTEN OIKEUSLAITOKSET.

Suomen keskiaikaisia oikeuslaitoksia tarkastaessa tulee selvään huomanneeksi, kuinka hitaasti ruotsalainen oikeusjärjestelmä on edennyt ja juurtunut. Kun Ahvenanmaalla on jälkiä ikivanhasta gotlantilaisesta oikeuslaitoksesta, kun Suomen lounaisilla rannikkoseuduilla asuvilla heimoilla jo varhaisella keskiajalla oli pitäjänkäräjänsä, pitäjäntuomarinsa ja kansalliset laamanninsa, ovat Hämeen ensimäisiä ruotsintapaisia tuomareja vasta 1300-lopulla esiintyvät maakunnantuomarit, ja karjalaisilla alueilla näyttää ruotsalainen oikeuslaitos läpi koko keskiajan pysyneen tuntemattomana.[663]

Tämä ei kumminkaan voi merkitä sitä, että noilla kaukaisemmilla suomalaisilla alueilla olisi läpi koko keskiajan eletty ilman järjestettyä oikeutta. Lakia ja oikeutta on sielläkin epäilemättä ollut, vaikka sitä on käytetty toisella tavoin kuin lännessä.

Laajoilla suomalaisilla aloilla näkyy suntio sana alkuaan merkinneen suuremman piirin vanhinta eli tuomaria.[664] Myöskin kupias sana, joka virolaisilla alueilla on merkinnyt verosta vapautettua talonpoikaista päällysmiestä[665] eli työvoutia, tavataan Suomessa jo keskiajalta lähtien suku- ja paikannimien aineksena, joten mahdollista on, että täällä on ollut kupiaisiksikin kutsuttuja kansanvirkamiehiä.[666]

Hämeen ja Savon muinaisista kansantuomareista on pari asiakirjallistakin tietoa. Eräässä Hämeen laamannin tuomiossa keskiajalta (mahdoll. v. 1381) mainitaan Mäskälän ja Janakkalan käräjillä läsnä ollutta "sikäläistä" tuomaria, mistä päättäen Mäskälällä (Vanajalla) ja Janakkalalla olisi ollut pitäjäntuomari.[667]

V. 1422 taas mainitaan "Pietari Utriaista, Juvan kappelin tuomaria", siis talonpoikaista pitäjäntuomaria Savossa.[668] Tämä tiedonanto varmentaa kansanomaisen oikeuslaitoksen olemisen keskiajan Savossa, mutta savolaisen oikeuslaitoksen laatua ei siitä voi päättää.

Sakkotulot ovat läpi keskiajan olleet kaikkialla niin tärkeitä tulolähteitä kruunulle, että sakkojen tuomitsemisesta ja perimisestä karjalaisillakin alueilla varmaan on huolta pidetty valloituksen ensi ajoista saakka. Tätä puolta oikeudenhoidosta eivät alkuiset perhe- ja heimokuntaiset laitokset varmaankaan voineet täyttää. Senvuoksi oikeuslaitos Hämeessä ja varsinkin Karjalassa ja Savossa sai keskusvaltaisemman luonteen kuin lounaisessa Suomessa. Lännessä paikalliset oikeuslaitokset paikallisine virkamiehineen kykenivät ja sopivat käyttämään kruununkin oikeutta. Idempänä paikallinen oikeuselämä pysyi heimokuntaisissa kätköissään ja voudin täytyi alavoutiensa avulla itse pitää huolta kaikesta valtion oikeustoimesta ja hallinnosta. Karjalan ja Savon kihlak. tuomarit esiintyvät vasta myöhään ja ovat muukalaisia vieraan rahvaan keskuudessa.

Myöhemmän keskiajan käräjälaitos oli ulkopiirteiltään samanlainen kaikkialla maassamme. Sen päätunnnuksena olivat jokavuotiset talvi- eli laamanninkäräjät sekä niitä täydentävät kesäkäräjät, jonka lisäksi kihlak. tuomarien johdolla pidettiin paikallisia käräjiä parit vuodessa. Mutta yksityiskohdissa oli melkoinen ero lounaisten ja itäisten alueitten käräjäin välillä. Lounaassakin olivat linnanvoudin ja laamannin johtamat talvi- (ja kesä)käräjät keskuskäräjiä, joihin liittyi tärkeitä veronkantoja. Mutta vuoden muut käräjät olivat paikallisen kihlak. tuomarin johtamat, niinkuin näyttää pääasiallisesti oikeusasioita varten.

Toisin hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla. Siellä ei käräjälaitoksella ollut perusteena vanhempia paikallisia ruotsalaisperäisiä oikeustapoja, vaan koko käräjätoimi kehittyi erottamattomassa yhteydessä verotoimen kanssa, niin että kaikki veronkantotilaisuudet olivat käräjiä, kaikki käräjät veronkantotilaisuuksia. Karjalan käräjiä pidettiin alusta alkaen verottajan muodostamissa veropitäjissä ja niiden neljänneksissä, ja luultavasti oli Hämeessäkin asianlaita ollut sama (neljänneskuntain ruokaruotsi).[669]

Sillä tavoin saattoivat suomalaisten alueitten heimokuntaiset olot oikeuselämän alalla edelleenkin jatkua Ruotsin lain ja oikeuden vallitessakin.