Suomalaisia keskiajan tutkimuksia

V. RANNIKKOSEUTUJEN ALUE- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.

Reading edition

1. RUOTSALAINEN VEROTUSALUE.

Jo vanhemmalla keskiajalla, ja arvatenkin sitäkin ennen, oli lounaisen ja eteläisen Suomen saaristo- ja rannikkoseuduilla ruotsalainen asutusalue, joka käsitti pääasiallisesti samat seudut, mitkä tänäkin päivänä ovat ruotsalaisten asumat. Tähän tunnettuun ruotsalaiseen asutusalueeseen liittyi varhaisemmalla keskiajalla jatkoina rannikkoalueita, joiden silloisia kansallisuusoloja emme varmuudella tunne, mutta joiden laitoksissa ruotsalainen vaikutus on hyvin tuntuva. Idässä tällainen vaikutusalue ulettui Karjalan perille, lännessä pitkin Itämeren ja Raumanmeren rannikkoja Satakunnan äärille saakka, missä se tapasi Pohjanmaan ruotsalaisen asutuksen. Koska koko tällä alueella tai suuressa osassa sitä tavataan samantapaisia länsiperäisiä ja lähinnä Ahvenanmaan oloihin verrattavia laitoksia, on näyttänyt olevan syytä tässä käsitellä niitä yhdessä koossa.

Ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskitystä näyttää Lounais-Suomen rannikkoseuduilla olleen useampia pienten maakuntain tapaisia alueita, joita nimitettäessä käytettiin ruotsalaista liitesanaa land (suomalainen vastine parhaiten "Kaland". "maakunta"). Sellainen oli Kaland, joka alkuaan lienee tarkoittanut pohjoisen Suomen ruotsalaista saaristo- ja rannikkoasutusta yleensä. Nimi mainitaan asiakirjoissa ensi kerran v. 1332.[355] Jo 1347 Kaland esiintyy hallintopiirinä,[356] joka ainakin myöhemmin tarkoitti Vehmaan kihlakuntaa. Myöskin pienemmän alueen nimenä Kalandia käytettiin ja tarkoitti se silloin Uudenkirkon pitäjää.[357]

V.-Suomen erityisinä osina luetellaan v. 1386 Pohjois-Suomi ja Etelä-Suomi ja niiden saaristo ja "Nybigdh".[358] Näistä seuduista ensinmainittu ei alkuaan tarkoittanut koko sitä aluetta, jota sillä nimellä myöhemmin on kutsuttu. Kun v. 1407 mainitaan "kihlakunnan tuomaria Pohjois-Suomessa",[359] niin tarkoitetun alueen ulkopuolelle jäi Vehmaan kihlakunta, jolla samaan aikaan oli toinen kihlakunnantuomari. P.-Suomi siis 1300-luvulla lienee tarkoittanut ainoastaan Maskun kihlakuntaa, johon kuuluvat pitäjät jo varhain muodostivat yhteenkuuluvan oikeus- ja omistusalueen.[360]

Mahdollista on, ettei Etelä-Suomikaan alkuaan ole käsittänyt koko sitä aluetta, jota myöhemmin siksi sanottiin. E.-Suomen ruotsalaisen saariston laitokset näet vanhemmalla keskiajalla huomattavasti erosivat muun E.-Suomen oloista. Pappien ruokalisän maksamisessa saaristossa muinoin noudatettiin toista tapaa kuin mantereella; vanhin tunnettu verokuntalaitos oli eteläisen V.-Suomen ruotsalaisilla alueilla toinen kuin suomalaisilla. On siis mahdollista, että nämä ruotsalaiset seudut ovat muodostaneet suomalaisista alueista maakunnallisesti eroavan alueen.

Pieni Varsinais-Suomen maakunta olisi siten alkuaan ollut vielä melkoista pienempi ja käsittänyt ainoastaan myöhemmän maakunnan suomalaiset seudut, jotka ruotsalaisten seutujen tapaan jakautuivat vielä pariin pienempään osaan (kihlakuntaan).

Sellaisiin oloihin viittaa myöskin E.-Suomen ruotsalaisen saariston muinainen läheinen yhteys läntisen Uudenmaan kanssa. Molemmat nämä seudut kuuluivat papinmaksuissaan samaan Helsinglannin oikeuteen. Ragvald piispan aikana (1309-1321) näitä maksuja koko oikeuden alalla yhteisesti järjestettiin,[361] ja v. 1351 mainitaan Uudenmaan laamannia oikeustoimituksen osallisena Kemiössä V.-Suomessa.[362]

Kun Uusimaa (Nyland) nimitys 1300-luvun alkupuoliskolla varsinaisesti näkyy tarkoittaneen vain Turun linnanpäällikön alaista läntisen Uudenmaan hallintoaluetta[363] ja vasta myöhemmin myöskin Porvoon lääniä ja koko itäistä ruotsalaista ranta-asutusta Viipuriin saakka, ei ole mahdotonta, että aikaisimpaan Nylandin piiriin on kuulunut E.-Suomen ruotsalainen saaristokin.

Edellisen mukaan on siten lounaisimmassa Suomessa ennen linnakaudella tapahtunutta hallinnon keskittymistä ollut kolme neljä pikkumaakuntaa: Kaland, Suomi (Pohjois-Suomi, Etelä-Suomi) ja Uusimaa (läntinen alue). Nämä maakunnat olivat jo varhain jakautuneet pitäjiin, jotka Ahvenanmaan pitäjäin tapaan olivat samalla sekä kirkko- että oikeuspitäjiä (ks. päälukua "Oikeuslaitoksia").

Lounais-Suomen rannikko- ja saaristoseuduilla esiintyy keskiajalla laivakuntia (snæckiolag). Niitä mainitaan kolmessa V.-Suomea koskevassa asiakirjassa myöhemmältä keskiajalta. Ensimäinen asiakirja koskee maariitaa, jota v. 1380 käsiteltiin etsikkokäräjillä Taivassalon laivakunnassa.[364] Toinen asiakirja koskee maanluovutusta, joka samana vuonna tapahtui "laivakunnan käräjillä" Santamalassa ja Nummenkylässä; itse laivakunnan nimeä ei mainita.[365] Näistä tiedoista voidaan päättää, että P.-Suomi 1300-luvun lopussa oli sota-alusten hankkimista varten jaettu laivakuntiin, jotka myöskin olivat oikeuspiirejä; Taivassalon laivakuntaa nimenomaan kutsutaankin "käräjäkunnaksi" (thinglag). Mikäli voi havaita, ei laivakuntajako sovellu mihinkään muuhun tunnettuun aluejakoon. Santamalan laivakuntakäräjillä (Nousiaisissa) käsiteltävä asia koski Lemussa ja Mynämäellä olevia kyliä ja todistajat olivat niiltä seuduilta ja Santamalasta. Taivassalon laivakuntakäräjät käsittelivät Taivassalon asiaa, mutta todistajia oli naapuripitäjistäkin, Rymättylästä saakka, joka ainakin myöhemmin kuului toiseen kihlakuntaankin kuin Taivassalo. Laivakunta ei siis olisi vastannut meidän tuntemiamme pitäjiä eikä kihlakuntia. On jäljellä se mahdollisuus, että laivakunnat olisivat olleet erityistä tarkoitustansa varten muodostettuja vero- ja oikeuspiirejä, joihin olisi kuulunut eri pitäjäin boleja, tai että laivakunta olisi jonkin suuremman piirin osa.

V.-Suomen laivakuntia mainitaan vielä myöhemminkin, Kaarle kuninkaan aikana v. 1450, tällä kertaa alkuperäisessä tehtävässään, kukin laivansa varustajana. Tällöin laivakuntia myöskin mainitaan sekä P.- että E.-Suomessa. Laivakunnista käytetty toisintonimi "kihlakunta" (härad) osoittaa, että itsenäinen laivakuntajako, jos sellaista on ollut, nyt oli hävinnyt ja että laivakunnan tehtävät olivat siirtyneet kihlakunnalle.[366]

Muudan lounaisilla seuduilla keskiajalla ilmenevä ruotsalaisalkuinen laitos oli kolmannes (tridung). Niitä oli täällä kahdenlaatuisia: maakunnan kolmanneksia ja pitäjän kolmanneksia.

Edellisen laatuisista kolmanneksista on ainoastaan kaksi vähäsanaista tietoa, joista toisesta käy ilmi, että V.-Suomessa,[367] ja toisesta, että Satakunnassa on keskiajan lopulla ollut maakunnan kolmanneksia.[368] Kun molemmat nämä tiedot koskevat veronkantoa, lienee mainittuja kolmanneksia pidettävä veronkantopiireinä. Satakunnan kolmanneksia koskevasta tiedosta päättäen olisi kolmanneksilla ollut määrätyt veronmaksuaikansa; ehkäpä juuri verojen määräaikainen perille vieminen oli kolmannesjaon pääkohtia; samanlainen tehtävä oli Ahvenanmaankin tridungeilla.

Pitäjän kolmannekset olivat keskiajalla hyvin tunnettuja etenkin Satakunnassa, missä uuden ajan alussa useat pitäjät (Eurajoki, Eura, Närpöö, Tyrvää, Karkku, Vesilahti ja Lempäälä) olivat jaetut kolmanneksiksi nimitettyihin verokuntiin. P.-Suomessa olivat Lapin, Uudenkirkon molemmat ja Vehmaan molemmat veropitäjät jaetut kolmanneksiin. Mitään muuta kuin alueellista eroa ei voi havaita pitäjäin kolmannesten ja neljännesten välillä. Kaikilla suomalaisilla alueilla ne olivat keskiajan tunnuksellisimpia verolaitoksia; niiden toiminnasta saamme myöhemmin nähdä lukuisia esimerkkejä.

Mutta pitäjän kolmanneksia ja neljänneksiä tavataan myöskin eteläisen Suomen ruotsalaisilla alueilla, vaikka ne siellä jo keskiaikana olivat joutuneet vallitsevan bol-jaon peittoon. Korpossa mainitaan 1460-luvulla neljä ilmansuuntain nimistä bolia sekä lisäksi "tridingsbol", johon näyttää kuuluneen kaksi pienempää bolia; sana kolmannes esiintyy vielä 1539 verokirjassa.[369] Sauvossa uudenajan alussa mainitaan 8 "puoiibolia", jotka myöskin esiintyvät 4 täysibolina.[370] Samanlaista suurempien bolien jakamista pienempiin "puoliboleihin" havaitaan keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa Nauvossa, jonka 5 kokobolia jakautuivat 10 puoliboliin.[371] Näille ilmiöille ei voida löytää muuta selitystä kuin että V.-Suomen ruotsalaiset saaristopitäjät muinoin ovat jakautuneet kolmeen tai neljään (tai useampaan) pääosaan, jotka vuorostaan ovat jakautuneet pienempiin verokuntiin (boleihin). Kolmannes- ja neljännesjaon vanhemmuutta osoittaa se, että bolit aina, mikäli voi havaita, mukautuvat noihin suurempiin verokuntiin. Näitä suurempia boleja on syytä pitää likinnä Ahvenanmaan suurempain markkakuntain ja etäämmästi Ruotsin hundarin neljännesten vastineina.

Myöskin Raaseporin läänin pitäjissä tavataan 1400-luvun puolivälissä vallitsevan bol-jaon ohella kolmannesjako; jokaiselta veroyksiöltä siellä näet kannettiin 1 äyrityinen (koko bolilta 20 äyrityistä) "kolmanneksen nautaa varten".[372] Hundarin neljänneksen nauta luultavasti tässäkin näköpiiriimme ilmestyy.

Porvoon lääni, kuten koko Viipurin linnan alue oli vielä uuden ajan alussa jaettu pieniin 10 veroyksiön muodostamiin nautakuntiin. Mutta Porvoon läänin ja Eänsi-Karjalan pitäjät olivat sen ohella jaetut myöskin neljänneksiin; näillä neljänneksillä oli puheena olevana aikana vielä pieni tehtävä liikenne- ja käräjälaitosten ylläpitämiseksi, muuten ne jo kokonaan olivat menettäneet merkityksensä.[373] Merkillinen tähän kuuluva muinaismuisto kuitenkin oli säilynyt Viipurin pitäjässä. Tämä pitäjä oli jaettu neljään neljännekseen, joissa kussakin oli kaksi tectemen nimistä miestä, jotka maksoivat kruunulle 4 1/2 markkaa kustakin neljänneksestä erityistä rahaveroa (tecktepnr).[374] Nämä omituiset veronmaksajat ovat muinaisia vanhoja veronkantajia. Kustaa Vaasan kirjelmässä v:lta 1558 Viipurin läänin asukkaille luetellaan "Tächtemen" muitten rahvasta rasittavain virkamiesten joukossa.[375] Voidaanpa vielä sanoa, minkälaisen verokunnan veroja nämä veronkantajat ovat koonneet. Viipurin pitäjässä oli uuden ajan alussa päälle 12 nautakuntaa, mutta paljon aikaisemmin siellä oli ollut vain 8 nautakuntaa, jotka kukin suorittivat linnaan lehmän. Pitäjän 8 veronkantajaa ovat varmaan olleet noiden 8 nautakunnan virkamiehiä. Sen tiedämme siitäkin, että Viipurista länteen olevalla rannikolla jo v. 1347 oli "tsekth" nimisiä pieniä verokuntia tai veroyksiöitä, joiden kunkin tuli suorittaa kuninkaalle leiviskä voita.[376] Varhaisempaan keskiaikaan näyttää kuuluvan se verokunta, josta "tectemen" nimiset veronkantajat olivat nimensä saaneet. Ymmärtääksemme 1300-luvun "tsekth" on ollut nautakunta tai sen edeltäjä.

Mutta tämä verokunta veronkantajineen on ruotsalaista juurta. Muutamain Ahvenanmaan (Ekkerön, Lemlannin, Lumparlannin ja Föglön) markkakuntain nimityksenä käytetään v. 1531 sanaa "techia" ja Uplannin laissa on hundarin neljänneksissä toimivilla kuninkaan veronkantajilla nimi "tækimæn".[377] Asiallisestikin Viipurin pitäjän kantopiirit ja kantomiehet vastaavat ruotsalaisia oloja — yksi todistus lisää L.-Karjalan rannikon muinaisesta ruotsalaisuudesta.

Edellisestä on jo ilmennyt, että koko tässä käsiteltävällä alueella on keskiajalla ollut käytännössä pitäjän neljännestä (kolmannesta) pienempi veroalue, jolla eteläisessä V.-Suomessa ja L.-Uudellamaalla on ollut nimi bol, ja idempänä nautakanta (nöt[s]lag).

Ruotsalaisessa V.-Suomessa bolit uuden ajan alussa yleensä olivat pieniä ja erosivat jyrkästi suomalaisten alueitten suurista verokunnista, joita myöskin sanottiin boleiksi. Ruotsalaiset bolit olivat vanhoja, maahan juurtuneita alueita, joilla usein oli itsenäiset nimet. V:n 1413 tiliotteissa esiintyy samassa maakunnassa 54 bolin ryhmä, joka todennäköisesti tarkoittaa ruotsalaisia boleja.

Nauvon 10 bolista vv. 1463-1464 oli 9 sellaista, joihin kuului 8 veroyksiötä kuhunkin;[378] myös Kemiön 20 bolia uuden ajan alussa olivat mitkä hiukan vaille mitkä hiukan päälle 8 veroyksiön kokoisia (19 bolin keskimäärän 8 1/2 veroyksiötä).[379] Vanhimpain säilyneitten tilien mukaan oli Kemiössä ja Paraisissa kunkin 8 täysiveron suoritettava kinkerikuorma veroheiniä.[380] Sauvossa ja Kemiössä näyttää 3 markanmaata tehneen täysiveron ja siis 8 täysiveroa 24-markkaisen kunnan (bolin).[381] On siis joitakin jälkiä siitä, että V.-Suomen ruotsalaisen alueen bolit ovat sisältäneet 8 veroyksiötä, niinkuin Ahvenanmaan nautakunnat.

Raaseporin läänin aluejärjestelmästä on 1413 v:n tiliotteissa seuraava merkintä:[382]

Rasborgz län Nyland

Sokner — 8 — Bol — 102 — |: mantal 1 011 man

L.-Uudenmaalla oli 1400-luvun alussa niinkuin myöhemmin lukuisia pieniä boleja; v. 1413 niiden luku oli 102, v:sta 1451 uuden ajan alkuun saakka tarkalleen 97 1/2. Kun 1 011 miehellä v. 1413 selvästi on tahdottu merkitä silloisia veroyksiöitä, oli Raaseporin läänin silloisten bolien keskimääräinen koko likimmiten 10 veroyksiötä. Kymmenosainen verolasku oli muinoin käytännössä myöskin Porvoon läänissä ja Karjalassa. Muissa suhteissa Raaseporin läänin bolit muistuttavat läntisempäin ruotsalaisten alueitten boleja: sisälsivät verraten pienen veroyksiöluvun ja myöhemmistä nimistään päättäen olivat hyvin pysyviä alueellisia yhdyskuntia.

V:n 1451 tileissä Raaseporin bolien luku on muutamaa pienempi kuin ennen, mutta bolit esiintyvät nyt tasan 20 veroyksiötä sisältävinä, niin tasamääräisesti 20, ettei sitä voi selittää muuten kuin verottajan järjestävän käden laatimaksi. Vuosien 1413 ja 1451 välillä on Raaseporin läänissä varmaan tapahtunut uusi veronlasku, jossa veroyksiömäärä on ylennetty kaksinkertaiseksi vanhempaan yksiömäärään verraten — rahan alenneeseen arvoon nähden se saattoi todellisuudessa olla veronalennus — ja 10-jako muutettu 20-jaoksi.[383]

20-jakoinen bol oli kumminkin ainoastaan laskettu bol; asiakirjoissa määrätään bol-luku veroyksiöluvun perusteella, siten että 20 yksiötä luetaan boliksi.[384] Tällä tavoin suoritettiin varsinainen bol-vero (karjavero). Mutta bol-kestitys suoritettiin alueellisten (vanhain) bolien mukaan, kuten ilmenee verokirjoista, joissa näistä boleista nimenomaan huomautetaan, etteivät kaikki bolit ole yhtä suuria, vaan että muutamissa boleissa oli 20, toisissa vain 12 tai 9 "bol- miestä".[385]

Itäisempäin rannikkoalueiden 10-osaiset nautakunnat olivat nautakun- yleensä laskettuja nautakuntia s.o. niillä oli ainoastaan verollinen, vaan ei asutuksellista merkitystä. Yhdestä Karjalan kylästä saattoi osia kuulua useampaan nautakuntaan. Suomalaisilla alueilla ruotsalainen vaikutus vihdoin häviää.

Vielä on selvitettävä puheenaolevain meriseutujen perustavia veroyksiöitä koskeva kysymys.

Vanhin tunnettu veroyksiö on koko vyöhykkeellä samanniminen ja samanlaatuinen kuin Ahvenanmaalla: veromarkka.

Tätä veroyksiötä (markaskatt, skattmark) mainitaan Suomessa ja Raaseporin läänissä jo vanhemmalla keskiajalla, vieläpä melkoista laajemmalla alalla kuin meille tunnetussa ruotsalaisessa asutuspiirissä.[386] Mitään erotusta tämän alueen ja Ahvenanmaan vanhimpain veromarkkain välillä ei voi havaita. Myöskin ostomarkat esiintyvät puheenaolevalla alueella (tapaukset 10, 11 ja 13) mutta veromarkan ja ostomarkan välillä on ainakin Uudellamaalla erotus suurempi kuin Ahvenanmaalla.

Vielä paljon myöhemmin tavataan maan markoituksen jälkiä tutkittavalla alueella. Varsinais-Suomen vanhimmassa maakirjassa niitä vilisee. Nauvon Lökholmin asukkailla ei ollut peltoja eikä niittyjä, vaan he maksoivat veronsa markkaluvun (marktal) perusteella, kultakin markkaluvulta 6 penninkiä.[387] Samoin maksettiin kahdelta Taivassalon saarelta veroa kultakin markan arvolta 6 penninkiä.[388] 6 ruotsal. penninkiä vastasi tanskalaisessa laskussa 8 penninkiä eli äyrityistä, joten tässä tapauksessa vero alkuaan luultavasti oli markkajärjestelmän tavallinen: äyrityinen markalta. Sekä pohjoisen että eteläisen V.-Suomen rannikkoseuduilla kylämittauksen ulkopuolelle jääneitä maakappaleita, kuten niittyjä, saaria ja moisioita, yleisesti verotettiin arvonsa mukaan, siten että suurimmassa osassa aluetta maksettiin äyri kultakin 10 markan arvolta,[389] mutta Kemiön-Perniön alueella äyri kultakin 6 markan arvolta.[390] Näissä tapauksissa näkee selvästi, ettei verotettava arvo ole johdettu verosta, vaan päinvastoin; yhtä selvää on, että markat näissä tapauksissa ovat käypiä hintoja, ostomarkkoja, ja että 10 ja 6 markkaa edustavat yhtä alkuperäistä veromarkkaa.

Perniön takaisilla seuduilla (Muurlan läänissä) tavataan markkajärjestelmän jatkuvaa kehitystä hyvin valaisevia esimerkkiä. Veroa otettiin täälläkin äyri 6 markan arvolta, mutta ei maanarvolta sinänsä, vaan tankojärjestelmään sovitetulta arvolta (kultakin 6 markan tangolta 1 äyri, 12 markan tangolta 2 äyriä j.n.e.). Samaa tapaa noudatettiin muutamissa Perniänkin kylissä.[391]

Kun tankojärjestelmäkin V.-Suomessa, niinkuin seuraavassa pääluvussa osoitetaan, mukaantui maan markoittamiseen, siten että tanko alkuaan vastasi veromarkkaa, on odotettavaakin, että myöskin tangon verona varsin yleisesti täällä tavataan tanskalaista äyrityistä vastaavat 6 penninkiä[392] tai (vanha) äyrityinen[393] tai sen myöhempi vastine äyri. Näitä tapauksia on maakirjassa niin lukuisasti, ettei niiden luetteleminen tässä voi tulla kysymykseen.[394]

Huvittava on Rymättylän Ovensaaren kylän suorittama vero, jota maksettiin äyrityinen tangolta ja kutsuttiin "sovittelupenneiksi";[395] se näyttää tarkalleen vastaavan Ahvenanmaan omituisia epäparimarkkoja ja jäännösäyrityisiä. Kuinka kotoinen tuo vanha markkaverosuhde 24:1 on ollut V.-Suomessa keskiajalla, havaitaan siitäkin, että useissa pohjoisen V.-Suomen pitäjissä uuden ajan alussa maksettiin työrahoja kultakin pääveron markalta äyrityinen.[396]

Täten olemme havainneet markkajärjestelmästä selviä jälkiä V.-Suomessa keskiajan varhaisemmalta kaudelta alkaen uudelle ajalle saakka. Näitä jälkiä olemme tavanneet maakunnan ruotsalaisilla ja niiden läheisillä suomalaisilla alueilla, varsinkin eteläisessä V.-Suomessa. Varmana on pidettävä, että lounaisen Suomen markkajärjestelmä on samanlaatuinen ja kehittynyt samanlaisissa oloissa ja samaan aikaan kuin Ahvenanmaan markkajärjestelmä. Suomalaisille seuduille tämä järjestelmä on levinnyt ruotsalaisista naapuriseuduista, sillä kuten seuraavassa pääluvussa näytetään, suomalaisilla seuduilla on aikaisemmin ollut vallalla "koukku"-järjestelmä.

Raaseporin läänissä käytettiin veromarkkoja ("skattmark", "markland") veroyksiöinä vielä uuden ajan alussa. Niistä olivat bolit muodostetut. Veromarkat täällä olivat alkuaan kaikissa suhteissa samanlaiset kuin lännempänä, mutta ennen 1400-luvun puoliväliä nostettiin täällä markkaluku kaksinkertaiseksi. Sellaisina, miksi Raaseporin veromarkat tämän veronlaskun kautta muodostuivat, ne pysyivät vielä uuden ajan alussa; ne siis eivät silloin olleet tavallisia rahakurssin vaihteluja seuraavia ostomarkkoja, vaan edustivat vanhempaa kantaa.[397]

Porvoon läänissäkin näyttää markkajärjestelmä olleen perivanha. Kun v. 1327 Stensbölen tila Porvoossa myydään "täydestä hinnasta",[398] niin sillä arvattavasti tarkoitetaan tilalla silloin ollutta pysyvää, kiinteää arvoa — markkalukua. Varsinaisia veromarkkoja ja samalla ostomarkkoja — mainitaan Porvoon läänissä vv. 1404 ja 1421.

Uuden ajan alussa Porvoon läänissä ilmenee omituisia veroyksiöitä. Läänin vanhimmassa verokirjassa selitetään talonpoikain maksavan rahaveroa ja muitakin veroja miesluvun eli "talonpojan rikkauden" mukaan, johon laskettiin kaikki talonpojan "irtaimisto" (lösöre), ja veroselityksessä lisätään, ettei Porvoon läänissä ollut koskaan toimitettu mitään muuta veronlaskua, vaan on jokainen pitäjä tiennyt tekemästään sopimuksesta, kuinka monta mieslukua siellä piti olla ja kuinka paljot kunkin miesluvun tuli maksaa.[399]

Täällä siis ei veroa maksettukaan maaomaisuudesta, vaan arvioidusta irtaimesta omaisuudesta. Minkälainen omaisuus tuli arvioitavaksi ja millä perusteella arvioiminen tapahtui, siitä Satakunnan verokirjat antavat tietoa. Satakunnassa näet ennen Kustaa Vaasan uutta veronpanoa otettiin rahavero talonpoikain "irtaimistolta", johon luettiin "elävä karja"; tämä irtaimisto arvioitiin "veromarkoiksi" siten, että yhdeksi veromarkaksi luettiin:

2 hevosta 8 hiehoa pari härkiä 32 lammasta 4 lehmää

ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 2 äyriä.[400] Tämä karjamarkkavero oli maakunnan varsinainen päävero, ja tuotti kruunulle 2-3 kertaa enemmän kuin maaluvun mukaan otettu rahavero.

Samantapainen karjamarkkaluku kuin Satakunnassa oli uuden ajan alussa käytännössä myös Pohjanmaalla rahaveron maksamisessa. Verorahat, mm v:n 1540 verokirjassa selitetään, suoritetaan veromarkkaluvuttain ja luetaan veromarkkaan kaikki, mitä talonpoika omistaa irtainta ja kiinteää, tapahtuneen veronlaskun mukaan. Irtaimistoon luettiin täällä härät, lehmät, hiehot, lampaat tai kutut, ohrat, rukiit, maltaat, jauhot y.m., joista kukin seuraava ryhmä teki veromarkan:

2 härkää 3 puntaa rukiita 4 lehmää 4 " ohria tai maltaita 20 hiehoa 3 tynn. suoloja 20 lammasta tai kuttua

ja suoritettiin kultakin veromarkalta veroa 1 äyri.[401]

Karjanomistamista on muistontakaisista ajoista saakka käytetty veropohjana. Ruotsissa jo Gotlannin laki määräsi, että verot maan tarpeita varten oli maksettava maamarkkain ja irtaimiston (karjan) mukaan. Länsi-Göötanmaan lain myöhemmän lisäyksen mukaan oli 3 karjamarkan omistaminen ja äyrityisen kylvö täyden verokykyisyyden mitta.[402] Keski-Europassa karjanomistusverot olivat sangen vanhoja,[403] ja Ruotsissa sellaista mainitaan Margareta-kuningattaren aikana. Keskiajalla karja sitäkin paremmin sopi yleisen omaisuusverotuksen esineeksi, kun sillä yleisenä maksuvälineenä oli pysyvä kiinteä hinta, joka vain hitaasti muuttui. Tuskinpa "talonpojan rikkautta" paremmin olisi voitu arvostellakaan kuin karjan mukaan. Luultavaa kuitenkin on, ettei varsinaista karjaverotusta Suomessa keskiajalla yleisemmin käytetty, koskapa sitä vain harvoin mainitaan.

Karjan arvio keskiajalla oli samalla myöskin verraten oikea maan arvio. Keskiajalla kuului — ja kyläomistuksen vuoksi täytyi kuulua — määrätyn suuruiseen tilaan määrätyn suuruinen karja. Niinpä lampuotitiloilla silloin tavallisesti pidettiin määrätynsuuruinen karja. Senvuoksi siirtyminen karjamarkoista varsinaisiin maamarkkoihin Porvoon läänissä 1540-luvun alussa ei ollut mikään mullistus. Päinvastoin näyttävät maamarkat täällä niinkuin muuallakin olleen alkuperäisiä ja karjamarkoitus vain ikäänkuin maamarkoituksen täydennys.

Todellisuudessa olivat maahan perustuvat veromarkat Porvoon läänissäkin muitten veroyksiöiden, etupäässä savujen, perusteena. Savujen suuruus määrättiin veromarkoissa ja kun lukuisissa tapauksissa samassa kylässä tavataan kolme 1\3, neljä 1/4, viisi 1/5, kuusi 1/6 vieläpä seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista ja kaksitoista 1/7, 1/8, 1/9, 1/10, l/11 ja 1/12 veromarkan suuruista savua, niin on selvää, että nämä osat ovat kuuluneet samaan kokonaisuuteen, muodostaneet täyden veromarkan.[404] Erittäin huomattavia ovat myöskin Porvoon läänin veromarkkain hintailmoitukset, joiden mukaan monessa kylässä veromarkan hinta oli tuo muinaisaikoja muistuttava 24 markkaa, harvoin yli 40 ja harvoin alle 9 markkaa, mutta yleensä samoilla seuduilla hyvin tasainen.[405] Tällöin oli siis läänissä olemassa vielä vanhat veromarkat ja ostomarkat. Mullistuksen Porvoon läänin vanhoissa oloissa sai aikaan vasta se Kustaa Vaasan toimi, jonka kautta pitäjäin vanhat maamarkkaluvut, 64-75 veromarkkaa pitäjässään, nostettiin pian kolminkertaisiin määriin.[406] Sen kautta tämä veroyksiö menetti viimeisetkin yhdykkeensä muinaiseen markkajärjestelmään.

Tutkittavan alueen myöhemmistä veroyksiöistä, joita uuden ajan alussa mainitaan, ei tässä tarvitse pitkältä puhua.

Varsinais-Suomessa niitä olivat savu (rök) ja täysivero (fullgerd). Näistä on edellinen muinaisen täysitilan (bolin, koukun) myöhempi vastine ja lähinnä verrattava Ahvenanmaan vanhoihin täysiveroihin; asian tärkeyden vuoksi otetaan "savun" muodostaminen tuonnempana erikseen selvitettäväksi. Täysivero oli myöhäissyntyinen taloluku (miesluku), jonka mukaan päivätöitä, linnanajoja ja hyvin yleisesti myös nimismiesveroa suoritettiin. Muutamissa jo ennen mainituissa tapauksissa V.-Suomen täysivero kumminkin selvästi esiintyi ahvenanmaalaisen täysiveron tai V.-Suomen savun tehtävässä. Sauvossa ja Kemiön ulkosaaristossa (Kyrkosundskärissä) on sangen merkillisiä jälkiä siitä, että täysiveroon luettiin määrätty luku markanmaita; jälkimäisessä seudussa 3 markanmaata teki täysiveron, joten 24 markanmaasta (bolista) tuli 8 täysiveroa;[407] on siis luultavaa, että V.-Suomenkin, ainakin sen ruotsalaisissa osissa, täysiveroluku alkuaan oli markkajärjestelmän mukainen, vaikka nimitys myöhemmin tarkoitti todellista talolukua.

Raaseporin läänin boleissa suoritettiin suurin osa veroja veromarkkain mukaan, mutta bol-kestityksessä oli miesluku (mantal) veroyksiönä.[408] Tämä uusi miesluku oli pian kahta vertaa suurempi kuin v:n 1413 veromarkkaluku eli vanha miesluku (1011) ja suunnilleen yhtä suuri kuin myöhempi veromarkkaluku, josta se kuitenkin Espoossa ja Lohjalla melkoisesti poikkesi — merkki uutisasutuksesta tai suomalaisesta väestöstä. Tärkein erotus verokunnan molempain veroyksiöiden välillä oli siinä, että 1400-luvun puolivälistä alkaen veromarkat olivat ainoastaan laskettuja veroyksiöitä, mutta miesluku varmaan oli — tai oli verraten äsköisin ollut — todellinen taloluku.

Porvoon läänissä uuden ajan alussa käytettiin kolmea veroyksiötä, jotka edustivat verotuksen ja asutuksen kolmea eri astetta ja aikakautta. Ne olivat vanha miesluku, josta jo on ollut puhetta, täysivero (fullskatt) ja savu (rök).[409] Näistä ensinmainittu vastaa vanhinta markkavero-lukua. Täysivero oli myöhempi veromarkka, jonka mukaan ruoka-, karja- ja muitakin veroja suoritettiin, ja savu myöhäisin, todellinen talollisluku, jonka perusteella maksettiin erinäisiä päivätyöveroja ja osa nimismiesveroa.

Täysivero ei siis ollut mikään Kustaa Vaasan verouudistuksen tuoma laitos. Täysiverot esiintyvät jo vanhimmassa tunnetussa maakirjassa vanhan miesluvun rinnalla; ne olivat keskenään hyvin eri arvoisia, miten varmaan ei olisi ollut asian laita, jos ne olisivat kokonaan uutta maayksiötä edustaneet; vihdoin savut uuden verotuksen jälkeenkin osittain luontevasti ryhmittyivät täysiksi veromarkoiksi, niinkuin jo edellä on huomautettu, osittain sisälsivät yksinäisiä epätasaisia täysiveron murto-osia. Sellainen ei näytä uudelta maanjaolta, mutta kyllä hyvin vanhalta. Kustaa Vaasan verouudistus näyttää olleen siinä, että pääveroakin ruvettiin ottamaan täysiverojen mukaan ja että kylän keskinäisellä tangoituksella kunkin talon vero ja peltoala saatettiin sopusointuun keskenänsä.

Porvoon läänin verotusjärjestelmä oli sama, joka oli käytännössä koko Viipurin linnaläänin muinaisella alueella. On kuitenkin tärkeitä eroavaisuuksiakin havaittavissa Porvoon läänin ja varsinaisen Viipurin läänin välillä. Tarkastaessa Karjalan puolen vanhimpia verokirjoja huomaa,[410] että verot eli täysiverot (skatt, fullskatt) täällä edustavat sangen vanhoja veromarkkoja, luultavasti samanlaisia kuin Porvoon läänin vanhat miesluvut, ja savut eli suitsut (rök) todellista talo- tai isäntälukua.[411] Täällä siis vanhimmat ja uusimmat veroyksiöt rinnan olivat käytännössä. Mutta "verot" Karjalassa olivat ilmeisesti vieraita laitoksia. Ne eivät täällä, paitsi ehkä L.-Karjalan rannikolla, perustuneet asutukseen ja maanomistukseen, niinkuin ruotsalaisilla alueilla oli tapa, vaan verottaja muodosti täysiveroja ja nautakuntia ainoastaan veron laskua silmällä pitäen; samaan veroon saattoi kuulua taloja eri kylistä ja samasta kylästä saattoi osia kuulua eri nautakuntiin.

Kaikilla karjalaisilla ja hämäläisillä alueilla se oli yleinen tapa, joka ne selvästi erotti ruotsalaisista ja lounaissuomalaisistakin alueista. Tämän ilmiön, niinkuin monen muunkin keskiajan yhteiskunnallisen seikan syvimpänä syynä oli ruotsalaisen yhteiskunnan perustuminen maanomistukseen ja peltoviljelykseen, karjalais-hämäläisen taas heimokuntaisuuteen ja metsätalouteen. Ruotsalaisten alueitten vanha verotus oli täydellinen maanomistus- ja asutusjärjestelmä, karjalaisen alueen verotus oli vain laskuopillinen järjestelmä. Varsinaisilla karjalaisilla seuduilla tämä verotustapa tosin ei rikkonut vanhaa pitäjälaitosta, vaan mukautui siihen. Mutta Savossa, joka kaiketi suurimmaksi osaksi tuli asutetuksi historiallisena aikana ja missä verotuksella ei ollut tiellään vanhempia laitoksia, nuo matematiset veroyksiöt ja -alueet esiintyivät aivan puhtaina: määrätty luku jousia tai arvioitu määräsato kaskista laskettiin veroksi, 10 veroa kymmenkunnaksi (nautakunnaksi), 6 kymmenkuntaa neljänneskunnaksi, neljä neljänneskuntaa pitäjäksi, 5 pitäjää kihlakunnaksi tai lääniksi.[412] Savon vanhat veropitäjät olivat Pellosniemi, Visulahti, Juva, Sääminki ja Rantasalmi.

Näin kohtasivat äärimmäisyydet toisensa: puhtain ruotsalainen verotusjärjestelmä suomalaisimman yhteiskunnan.

2. ALA- JA YLÄ-SATAKUNTA.

Jo varhaisena keskiaikana on ollut melkoinen ero Ala-Satakunnan ja Ylä-Satakunnan välillä.[413]

Jätämme sikseen kysymyksen, onko Ala-Satakunta koskaan ollut hämäläisten heimoaluetta ja ovatko sen suomalaiset asukkaat hämäläistä sukuperää. Joskin niin olisi laita, niin jo varhain keskiajalla Ala-Satakunnan seudut varmaan muodostivat oman asutus- ja viljelysalueen, joka selvästi erosi hämäläisistä alueista.

Ensimäisinä kristillisinä aikoina Ala-Satakunnan asutus näyttää läheisesti liittyneen Varsinais-Suomen asutukseen. Vanhin kirkollinen verotus oli molemmilla näillä alueilla aivan samanlaatuinen — molemmissa oli vallalla "suomalainen" ja "ruotsalainen oikeus" —, mikä edellyttää samanlaisia asutus- ja talousoloja.

Linnakauden alussa Ala-Satakunta ilmeisesti kuului Turun päälinnan alueeseen. Siihen viittaa sekin, ettei Satakuntaa mainita lounaisen Suomen läänejä ja hallintopiirejä lueteltaessa v. 1326, niinkuin varmaan olisi tehty, jos Satakunnassa olisi erityinen lääni ollut. V. 1331 Satakunnan hallintoaluetta kuitenkin jo mainitaan, joten sen syntyminen lienee niinä vuosina tapahtunut.

Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan muinaista hallinnollista yhteyttä todistavat vielä samanlaiset veroyksiöt (bolit, savut), jotka 1400-luvun alussa olivat käytännössä kummallakin alueella.

Ala-Satakunnalla ei muinoin ollut selvää rajaa Varsinais-Suomea vastaan, vaan oli rajatienoiila alueita, jotka tavallaan kuuluivat kumpaankin maakuntaan. Yläneen ja Orippään asutukset olivat uuden ajan alussa Pöytyän kirkkopitäjää, mutta Pyhäjärven lähellä olevat Yläneen kylät sekä Orippää kuuluivat oikeudellisesti ja hallinnollisesti Ala-Satakuntaan, jonne luonnon- ja asutusolot niitä yhdistivät. Koko Pöytyän kirkkopitäjä luettiin eräässä v. 1540 laaditussa luettelossa, joka edustaa sangen vanhoja oloja, Ala-Satakunnan provastikuntaan.[414] Honkilahti Pyhäjärven länsipuolella oli Euran aluetta, mutta uuden ajan alussa maksoivat Mestilän ja Mannilan kylät Honkilahdella veronsa Turun linnaan.[415] Hinnerjoen asutus taas kuului kirkollisesti Laitilaan (V.-Suomeen), mutta verollisesti Lapin pitäjään. Lapin veropitäjä itse keskiajalla luettiin milloin Satakuntaan (1413), milloin V.-Suomeen (1463 ja myöhemmin), mutta kirkollisesti suuri osa Lappia kuului Eurajokeen Ala-Satakunnassa. Tällainen rajaolojen epävakaisuus osoittaa, ettei varmaa erotusta V.-Suomen ja Ala-Satakunnan välillä keskiajalla ollut olemassa.

Toiselta puolen Ylä-Satakunta muinoin jotakuinkin jyrkästi erosi Ala-Satakunnasta. On tunnettua, että Ylä-Satakunnan kieli melkoisesti poikkeaa Ala-Satakunnan vanhain pesäseutujen kielestä. Kansantavoissa on näiden maakunnan osain välillä ollut eroa, minkä voi päättää esim. siitäkin, että uuden ajan alussa koko Ala-Satakunnassa käytettiin kyntöjuhtana härkäparia, Ylä-Satakunnassa taas hevosta; v. 1539 oli Ala-Satakunnassa ynnä Tyrväällä 2942 härkää, koko Ylä-Satakunnassa (ilman Tyrväätä) sitävastoin vain 36.[416]

Yhtä selvästi Ylä-Satakunnan vero-olot vanhemmalla keskiajalla erosivat Ala-Satakunnasta: Ylä-Satakunnassa käytettiin maanveroyksiönä "koukkua" ja vanhimmat kirkolliset verot suoritettiin siellä "Kyrön (Hämeen) oikeuden" mukaan, suureksi osaksi turkiksissa. Ylä-Satakunnan erämaatkin olivat toisella taholla kuin Ala-Satakunnan.[417]

Ylä-Satakunnan ja Hämeen muinainen yhteenkuuluvaisuus on jo kauan ollut tunnettu. Saattaa kuitenkin olla syytä hiukan lähemminkin osoittaa tuon yhteyden laatua.

Useat seikat osoittavat Ylä-Satakunnan muinoin lähinnä Sääksmäen Hämeen kanssa muodostaneen yhteenkuuluvan asutus- ja omistusalueen. Sääksmäen Ritvalan ja Jutikkalan eräpalstoja oli muinoin Satakuntaan luetuilla Keuruun vesillä ja Tyrvännön kyläin lähellä Hämeenlinnaa tiedetään keskiajalla omistaneen eräpalstoja keskellä Kangasalaa.[418] Satakunnan erämaitten joukossa keskiajan lopulla mainitaan myös Sääksmäen ja Saarioisten 10 miehenalaa.[419] Vanhat olot saattavat olla syynä siihen, että Sääksmäen Hämeen kirkkopitäjät uuden ajan alussa luettiin samaan provastikuntaan kuin Ylä-Satakunnan pitäjät.[420] Myöskin Hämeen ja Ylä-Satakunnan vähitellen syntynyt raja todistaa pikemmin näiden seutujen muinaista yhteyttä kuin eroa. Muudan suur-Sääksmäen vanhoja hallintopitäjiä oli Kangasala. Ylisen Satakunnan eristyessä Hämeestä Kangasalan pitäjä otettiin Satakunnan puolelle. Koska Kangasalan verokunnilla oli erämaankappaleita itäpuolella Längelmävettä ja sieltä myöskin käytiin Kangasalan kirkkoa, joutuivat ne kappaleet, s.o. nykyinen Kuhmalahti, Satakuntaan. Niinikään joutui Satakunnan maakunta tekemään pitkän kielekkeen poikki Roineen ja Mallasveden aina Hauhon rajaan saakka, koska siellä oleva Ruokolan neljänneskunta maksoi veronsa Kangasalle, vaikka kirkollisesti kuului Pälkäneeseen, jonka kirkon itäpuolella osa neljänneskuntaa oli. Toiselta puolen joutuivat Kulsialan vanhat erämaankappaleet maksamaan veronsa Hämeeseen ja luettiin siis Hämeen maakuntaan, vaikka kirkollisesti kuuluivat Orihveteen (Kangasalaan). Tällä tavoin tulivat Häme ja Satakunta keskiajalla tekemään toistensa alueille syviä leikkauksia, jotka osittain vielä tänäkin päivänä näkyvät kartalla.

Merkilliseen välitysasemaan näkyvät keskiajalla Tyrvään ja Karkun seudut jääneen. Nämä seudut muodostivat ikivanhan Saastamalaksi kutsutun asutusalueen, jonka kalastuspaikkoja Pohjanlahden rannalla jo v. 1303 mainitaan "Sastamall" nimellä (nyk. Merikarvia). Seurakuntana Saastamalaa mainitaan ensi kerran v. 1328, ja yhtä vanha se lienee maallisenakin pitäjänä. Myöhemmin tämä suurpitäjä esiintyy kahtiajakautuneena tai kaksiosaisena: Yli-Saastamalana (Karkkuna) ja Ala-Saastamalana (Kallialana, Tyrväänä), joita mainitaan v:n 1390 aikoina.[421] Saastamalan alue luettiin uuden ajan alussa Ylä-Satakuntaan, ja sekä Tyrväällä että Karkussa oli maaveroyksiönä koukku. Siitä päättäen olisi siis Saastamalan alue kuulunut hämäläiseen alueeseen.

Muutamissa suhteissa kuten vetohärkien käyttämisessä oli puheenaoleva seutu Ylä- ja Ala-Satakunnan välittäjä. Karkussa oli v. 1539 härkiä vain 19, mutta Tyrväällä 138, siis paljon enemmän kuin Karkussa, mutta kuitenkin suhteellisesti melkoista vähemmän kuin yleensä Ala-Satakunnassa.

Toisissa kohdin sitävastoin Saastamala ilmeisesti kuului Ala-Satakunnan viljelyspiiriin. Vanhin kirkollinen verotus oli sekä Tyrvään että Karkun puolella samanlainen kuin Ala-Satakunnankin suomalaisilla seuduilla. Saastamalaisten ikivanhoja takamaita oli, niinkuin alisenkin Satakunnan muinaisten pitäjäin, meren puolella Kokemäen ja Huittisten kalavesien ja takamaitten pohjoispuolella.[422]

Ylä-Satakunta erotettiin Hämeestä ja yhdistettiin samaksi lääniksi Ala-Satakunnan kanssa todennäköisesti 1300-luvun alulla. Satakunnan lääni mainitaan ensi kerran v. 1331.[423] Siitä alkaneet yhteiset vaiheet keskiajan kuluessa ehtivät paljonkin muuttaa vanhoja oloja ja sulattaa yhteen alkuaan erilaisia asutusaloja.

3. POHJANMAA.

Etelä-Pohjanmaan rikkaista esihistoriallisista muistoista huolimatta sikäläinen historiallinen asutus näyttää uutismaalta, jos sitä verrataan Lounais-Suomen ikivanhoihin viljelyksiin. E.-Pohjanmaan kylänimistö uuden ajan alussa muistuttaa suurelta osaltaan etelämpäin seutujen nuorempain asutusten nimistöä. Närpööstä etelään olevat rannikkoseudut luettiin v. 1303 Hämeen — todennäköisesti hämäläisen Ylä-Satakunnan — metsiin, joiden asuttamista Hämeen vouti johti.[424] Yläsatakuntalaiset vielä uuden ajan alussa harjoittivat erämaan käyntiä Suupohjan jokilatvoilla, ja satakuntalaiset ja hämäläiset retkeilivät pohjan pitkille perille ohi E.-Pohjanmaan, jonka omat erämaan oikeudet asutuksen nuoruuden vuoksi olivat verraten ahtaat. E.-Pohjanmaalla ei havaita niin selviä aluerajoja eikä sellaista hallinnollista itsenäisyyttä kuin vanhemmilla heimoalueilla. Ennen Korsholman linnan perustamista, mikä tapahtui jonkun verran vuotta 1374 aikaisemmin, Pohjanmaan rannikkokaupan valvonta ja nähtävästi Pohjanmaan koko hallinto oli jätetty Satakunnan voutien huoleksi. E.-Pohjanmaan vanhin asutus on tästä päättäen siirtolaisasutusta, vaikkemme tarkemmin tunne sen syntymisaikaa ja alkukotia. Tuoksi alkukodiksi lienee parhailla syillä ajateltu Ylä-Satakuntaa.

E.-Pohjanmaan asutus ei kuitenkaan ole aivan nuori, vaan on sillä ikää ainakin Ruotsin vallan ensi ajoista saakka. Todistuksena siitä sekä samalla tämän asutuksen hämäläisperäisyydestä on E.-Pohjanmaalla uuden ajan alussa maksettavain piispankymmenysten suorittamistapa. Lounais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla maksettiin vanhimmista ajoista saakka piispanveroksi nokkaverovoita henkiluvun mukaan ja samaa maksutapaa noudatettiin yleensä kaikkialla E.-Pohjanmaalla Närpööstä Pyhäjoelle saakka. Mutta maakunnan sydämessä, Kyrönjoen varrella Ylistarosta alkaen Vähäänkyröön (Alastaroon) saakka, ja Ilmajoen, Laihian ja Lapuan kirkkojen paikkeilla oli kolmisenkymmentä kyläkuntaa käsittävä asutusseutu, jossa nokkaverovoin sijaan suoritettiin "kilttirahoja" maayksiön perusteella. Tästä voidaan päättää, että tämä seutu todennäköisesti oli hämäläis-yläsatakuntalaista, sillä ainoastaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla tavataan "kiltti" ja "kilttirahat" samanlaisessa merkityksessä.[425]

Suurten erämaiden muusta Suomesta erottamina, maansa omituisissa luonnonoloissa eläen ja sen erityisiin elinehtoihin mukautuen Suupohjan suomalaiset, niinkuin toisissa oloissa ja toisella taholla savolaiset, jo varhain kehittyvät omaksi historialliseksi heimoksi vanhempain esihistoriallisten heimojen rinnalle ja ovat sellaisena historiallisena heimona asuttaneet suurimman osan maakuntaansa.

Etelä-Pohjanmaan asutushistoriasta ovat Pohjois-Pohjanmaan vanhimmat asutusvaiheet kokonaan eroavia. Jo ensimäisinä historiallisesti tunnettuina aikoina, 9. vuosisadalla, siellä liikkuvat lappalaiset ja heidän verottajinaan salaperäiset kainulaiset ja kaukaa tulleet karjalaiset. Myöskin norjalaiset olivat näillä seuduilla jo silloin tunnettuja sotureita ja lapinverottajia, eivätkä liioin ruotsalaiset (helsinkiläiset) liene unohtaneet heidän lähellään olevain lappalaisten turkiksia. Varmana voimme pitää, etteivät hämäläisetkään laskeneet Perä-Pohjolaan kulkevia lappalaisia käsistänsä. Joka taholta oli lapinverotus houkutellut retkeilijöitä P.-Pohjanmaalle ja tehnyt tuosta etäisestä maanperukasta pohjoismaiden yleisen kansa- ja heimomyllyn.

Vanhemmalla keskiajalla, kun Suomen merien kaakkoisille ja lounaisille puolille oli syntynyt uusia valloitus- ja asutustyötä harjoittavia valtioita, Perä-Pohjolankin oloissa alkoi tapahtua suuria muutoksia. Karjalan heimo oli joutunut Novgorodin vaikutuksen ja lopuksi vallan alle, ja keskiajan yleiseen tapaan katsoivat karjalaisten isännät omikseen kaikki ne alueet, missä karjalaiset harjoittivat erämaankäyntiä tai lapinverotusta. Siten Venäjän valta pian kouri Ruijan rantoja. Samalla tavoin olivat venäläisten vaatimukset P.-Pohjanmaallakin alkuaan heimokunnallis-valtiollista laatua. Sikäläisten oikeuksien varsinaisina omistajina olivat vielä kauan myöhemminkin Käkisalmen ja etenkin Vienan karjalaiset, joiden asian heidän herransa ottivat omakseen. Sillä tavoin Pähkinäsaaren rauhanteossa (1323) Perä-Pohjola joutui Novgorodin vaikutus- ja valtapiiriin.[426]

Novgorodin ja Ruotsin alueitten rajaksi Pohjanlahden puolella tuli Pyhäjoki, joka varmaan jo aikaisemmin oli ollut hämäläisen ja karjalaisen heimoalueen rajana. Pyhäjoen nimi voi olla johtunut sen muinaisesta rajatehtävästä. Tärkeille rajapaikoille oli keskiajan hallituksilla tapana asettaa linnoja ja kartanoita; kun Turun piispalla keskiajalla oli Pyhäjoella kalastusoikeus ja kartano, joka sittemmin joutui kruunun omaksi, niin voinee sitäkin pitää rajapaikan vanhuuden merkkinä.[427]

Mutta aikaa ennen Pähkinäsaaren rauhaa oli myöskin Ruotsin kruunun vaikutus alkanut P.-Pohjanmaalla. Ammoisista ajoista olivat Ruotsin ja Suomen kauppiaat tottuneet kesäisin tekemään kaupparetkiä Pohjanlahden perille. Useat kauppamiehistä asettuivat "pirkkalaisina" pysyvästi Kemiin ja Tornioon lapinkäyntiä harjoittamaan. Tämä kauppa ja asutus tuskin olisivat pysyneet voimassa ilman Ruotsin kruunun suojelusta ja tukea.

Muita uuraammin työskenteli katolinen kirkko kymmenen virran maan liittämiseksi kristikuntaan ja Ruotsin valtaan. Tuskin oli Pähkinäsaaren rauha tehty, kun Salon ja Kemin asukkaat määrättiin maksamaan kymmenyksiä katoliselle kirkolle (1329) ja v:n 1345 aikoina olivat mainitut seudut jo järjestyneitä kirkkokuntia papinmaksuineen. Näistä puskuripitäjistä käsin harjoitettiin käännytystyötä pakanain ja toisuskoisten keskuudessa; erään tiedon mukaan v:lta 1374 oli aikaisemmin Torniossa kastettu parikymmentä henkeä lappalaisia sekä Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia karjalaisia.[428] Näin tuli Novgorodin alamaisista hyviä Ruotsin valtakunnan asukkaita ja heidän maastaan jatkoa Ruotsin pohjoiseen valta-alueeseen.

Korsholman linnan perustettua tuli koko Pohjanmaa sen alaiseksi. Kaakaman joki sovittiin Turun ja Upsalan hiippakuntain rajaksi. Näin P.-Pohjanmaa järjestyi Ruotsin valtakunnan osaksi. Mutta Pyhäjoki jakoi Pohjanmaan kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen provastikuntaan, muistuttaen vielä kauan näiden osain muinaisten vaiheitten erilaisuutta.

Uuden ajan alussa olivat Pohjanmaan aluejaot ja verotusolot hyvin alkuiset. Koko Pohjanmaa jakaantui 5 suureen pitäjään, joista kukin jälleen oli jaettu 4 neljännekseen. Pitäjät olivat Mustasaari, Kyrö, Pietarsaari, Salo ja Kemi. Näiden pitäjäin neljänneskunnat kehittyivät vähitellen omiksi vero- ja kirkkopitäjiksi. Kyrön pitäjän Vöyrin neljänneskuntaa mainitaan v. 1531 myös Vöyrin pitäjäksi, Pietarsaaren Kaarlebyn neljänneskuntaa myös Kaarlebyn pitäjäksi. Liminkaa kutsutaan samaan aikaan pitäjäksi, mutta se sisälsi vain yhden neljänneskunnan, niinkuin Iinkin pitäjä; kun Kalajoen ja Hailuodon neljännekset sekä Liminka ja Ii kaikki maksoivat samansuuruisen veron, olivat ne jo siitäkin päättäen saman kokonaisuuden (Salon emäpitäjän) osia.[429]

Pohjanmaan ja Satakunnan välitysalueeksi jäi Närpöö. Se luettiin uuden ajan alussa kuten kauan ennenkin (1413) Satakuntaan. Toiselta puolen Närpöön alue ulettui E.-Pohjanmaan sydänseuduille saakka — Vargö (Bergö) lähellä Merenkurkkua ja Pirttikylän seutu luettiin siihen —, se ei ollut selvillä rajoilla erotettu Pohjanmaasta ja sen vanhin tunnettu verotuskin oli samantapainen kuin Pohjanmaalla.[430] Närpöö siis lienee luettava alkuperäiseen Pohjanmaahan, vaikka se muun Pohjanmaan eristyessä omaksi hallintoalueeksi jäi Satakunnan voutien hallittavaksi.

Pohjanmaan säännöllinen aluejako ilmaisee verottajan olleen sitä järjestämässä ja vastaa pääpiirteissään Viipurin ja Savon linnaläänien samanaikuista jakoa, jossa havaitaan kihlakuntia, niissä kussakin 5 suurta pitäjää ja jokaisessa pitäjässä 4 neljänneskuntaa.

Tämän säännöllisen aluejaon ijän määräämiseksi saadaan johtoa Eerik Pommerilaisen v. 1413 laaditun verokirjan säilyneistä otteista. Niissä esiintyy Pohjanmaan jako seuraavanlaisena:[431]

Korsholm

Tästä luettelosta on selvästi poissa yksi 120 savua sisältävä pitäjä, niinkuin helposti huomaa vertaamalla savulta maksettavaa 5 mk:n veroa loppusummaan 2 300 mk. Poissa oleva pitäjä on varmaan Pietarsaari. "Kim" ja "Strand" näin ollen yhteisesti edustavat koko Salon ja Kemin aluetta, mikä alueen savuluvustakin päättäen on luultavaa, koskapa Torniollakaan ei v. 1413 ollut suurempaa savulukua kuin 30, eikä Pohjanmaan eteläisellä äärellä olevalla Närpööllä suurempaa savulukua kuin 70.

Varteenottamalla nämä huomautukset käy samuus v:n 1413 aluejaon ja uuden ajan alussa vallitsevan välillä ilmeiseksi. Kumpanakin aikana oli Pohjanmaalla samat 5 pitäjää. Kumpanakin aikana oli näiden pitäjäin verokyky samassa suhteessa toisiin samanaikaisiin pitäjiin, kuten näkyy seuraavista luvuista:

savuja v. 1413 veron suuruus v. 1531 mk

Mustasaari 120 320 Kyrö 160 400 Pietarsaari (120) 320 Salo ("Strand") 40 128 Kemi 20 128

Sekä v. 1413 että v. 1531 oli Kyrön verokykyisyys juuri 1/4 suurempi kuin Mustasaaren ja Pietarsaaren, jotka kumpanakin aikana olivat keskenään samanarvoiset. Kumpanakin aikana jäi Salon—Kemin alueen verokyky kauas eteläisten pitäjäin taakse.

Molempina aikoina on Pohjanmaan aluejaon täytynyt olla aivan sama. Siinä koossa, missä Pohjanmaan pitäjät ja neljäskunnat uudenajan alussa esiintyvät, ne siis ovat olleet olemassa jo ennen v. 1413.

On mahdollista, että Pohjanmaan savu-verotus on peräisin Eerik Pommerilaisen verojärjestelystä. Mutta mahdollista on myöskin, että se on vähäistä aikaisempi, 1300-luvun loppupuolelta. Savu näet on, kuten ennen on osoitettu, erityisesti 1300-luvun loppupuoliskolla kestäneellä maakuntalinnain rakennuskaudella käytetty veroyksiö. Tietystikin tuli Korsholman linnan rakentamisen yhteydessä Pohjanmaallakin lisätty verotus tarpeelliseksi, ja silloin saattoi savulasku sielläkin tulla käytäntöön ja samalla Pohjanmaan keskiaikainen aluejakokin saada lopullisen muotonsa. Jos Albrekt Meklenburgilaista pidämme Korsholman linnan rakennuttajana, on hänen hallitustansa pidettävä myöskin savuverotuksen alkuna.

Uuden ajan alussa maksoivat Pohjanmaan pitäjät rahaveronsa määrättyinä sopimussummina pitäjittäin. Perusteita, joiden mukaan vero oli maksajain kesken jaettava, tilikirjoissa ei mainita. Luonnollisesti on vero kuitenkin ollut talonpoikain keskenään tasattava tiettyjen perusteiden mukaan. Emme erehtyne väittäessämme, että peruste on uuden ajan alussa ollut samanlaatuinen kuin v. 1413, s.o. savu tai sen myöhempi vastine. Että taasen savu täällä, niinkuin Ahvenanmaalla ja lounaisessa Suomessa, on aikanansa merkinnyt todellista tai laskettua täyttä tilaa, täysiarvoa, se käypi selville jo savujen suhteellisen vähäisestä lukumäärästä ja niiden maksettavan suuruudesta v. 1413.

Savun suuruuden tai arvon tarkempi määrääminen oli tietysti jo varhaisella asteella välttämätöntä. Uuden ajan alussa toimitettiin Pohjanmaalla tilain arvioimista "veromarkoittain" siten, että talonpojan viljelysmaalle, karjalle ja irtaimelle omaisuudelle laskettiin vissi määrä veromarkkoja ja kultakin sellaiselta veromarkalta suoritettiin veroa 1 äyri — siis samanlainen menettely, joka 1530-luvulla oli käytännössä Satakunnassa ja Porvoon läänissä. Pohjanmaan tilikirjoissa v:lta 1540 mainitaan, että tämän veronlaskutavan oli Jacob på Siöö tuonut Pohjanmaalle; myöhemmin ilmoitetaan Pohjanmaalla olevan tapana, että kansa keskenään joka kolmas vuosi arvioi kunkin varallisuuden, jopa "oluet ja ruuan" veron jakamista varten.[432] Jacob på Siöö tätä kansantapaa tuskin on tuonut Pohjanmaalle, sillä omaisuuden arvioiminen veroa varten on ikivanha alkuinen tapa, joka hyvin on saattanut olla Pohjanmaallakin käytännössä jo keskiaikana; arvioimista on uuden ajan alussa kumminkin voitu toimittaa uusien yhdenmukaisten ja tarkempain perusteiden mukaan ja sitä pitää kokonaan uutena veronpanona.

Alkuperäisyyttä tai itsenäisyyttä emme Pohjanmaan veroissa yleensä voi huomata. Ne muistuttavat useissa kohdin Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen ruotsalaisperäisiä verojärjestelmiä, jotka ilmeisesti ovatkin niiden esikuvana olleet. Poikkeuksen tekee ainoastaan Etelä-Pohjanmaan vanhin kirkollinen verotus ja Perä-Pohjola, joissa suomalaisten heimojen muinaiset kansaiset olot kuvastuvat eteemme.

4. SUOMEN MAAKUNTAIN VEROKYKY JA ASUTUSASTE UNIONIAJAN ALUSSA.

Eerik Pommerilaisen verokirjan ja uuden ajan vanhimpain verokirjain nojalla voidaan määrätä Suomen eri maakuntain todennäköinen verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.

Ahvenanmaan täysiverojen luku v. 1413 oli 526. Asutusastetta 1300-luvun lopussa kuvaisi paremmin Kustaa Vaasan aikainen savuluku, mutta vallitsevina veroyksiöinä olivat vielä v. 1413 täysiverot.

Turun linnaläänin vero Eerik Pommerilaisen aikaan teki kaikkiaan 9 832 mk. Kun savun vero teki 5 mk ja kun varmaan niilläkin alueilla, missä ei savulaskua vielä käytetty, veron suhteellinen suuruus oli samanlainen, tulee koko läänin lasketuksi savuluvuksi 9 832:5 eli 1 966 savua.

Raaseporin läänissä oli v. 1413 veroyksiöitä, jotka ovat katsottavat savun vastineeksi, 1 011.

Porvoon läänin vanha veromarkkaluku, mikä varmaan vastaa läntisten alueitten savua, teki uuden ajan alussa, ja epäilemättä puoltatoista sataa vuotta aikaisemmin, 350.

Viipurin läänissä oli veromarkkoja uuden ajan alussa 1102, mutta unioniajan alussa varmaan jonkin verran vähemmän, koska täällä muodostettiin uusia veromarkkoja sitä myöten kuin uutisasutus kruunun takamailla edistyi; suuresti erehtymättä voidaan Viipurin linnaläänin verokykyisyyttä unioniajan alussa osoittaa luvulla 1 000.

Savon alueella oli uuden ajan alussa 600 veromarkkaa, mutta koska uutisasutus juuri sillä taholla oli ollut vilkkain, emme uskalla unioniajan verolukua Savossa olettaa 300 suuremmaksi.

Satakunnasta (ilman kaupunkeja, mutta Närpöö mukaan laskettuna) sai Eerik Pommerilainen veroa, laskettuna 4 mk:n mukaan savulta, kaikkiaan 5 812 mk, josta käyttäen samaa perustetta kuin V.-Suomessa saisimme 6 995 mk eli 1 395 savua. Pohjanmaan savuluku v. 1413 teki 460, mihin lisäksi otamme Tornion 30 savua.

Hämeessä oli v. 1413 kaikkiaan hiukan yli 955 koukkua, jotka maksoivat yhtä raskaan veron kuin lounaisen Suomen koukut ja siis ovat kyllä niihin verrattavia.

Suomen kaikkien maakuntain yleislasku tulee siis seuraavaksi:

verokyky suhdeluku % yksiöissä veroyksiöissä

Ahvenanmaa 526 6 Turun lääni 1 966 24.5 Raaseporin lääni 1 011 12.6 Porvoon lääni 350 4.4 Viipurin lääni 1 000 12.5 Savo 300 3.8 Satakunta 1 395 17.5 Pohjanmaa ja Tornio 490 6.1 Häme 955 12.0 koko Suomi 7 993 100.0

Tästä laskelmasta näkyy selvästi lounaisten saaristo- ja rannikkoseutujen suuri taloudellinen ylivalta; tulihan noista mahdollisimman samanarvoisiksi lasketuista veroyksiöistä päälle 61 % Ahvenanmaan, Turun läänin, Raaseporin läänin ja Satakunnan osalle. Toisin sanoen: suunnilleen nykyisen Turun läänin ja läntisen Uudenmaan alue vastasi unioniajan alussa lähes 2/3 koko Suomen taloudellisesta voimasta. Ahvenanmaa yksin merkitsi verotaloudellisesti enemmän kuin koko Pohjanmaa!

Tämäntapaiset laskelmat ovat kumminkin aina luonnollisesti hyvin ylimalkaisia. Suuremmalla varmuudella laskelmamme osoittaa ainoastaan lounaisten ja läntisten rannikkoseutujen keskinäistä suhteellista taloudellista voimaa ja asutusastetta, joka näillä seuduin oli veroyksiöiden mukainen. Suomalaistenkin sisämaitten verokyvystä antavat numerot ylimalkaisen luvun, mutta näiden seutujen väkilukua ei voida tällä perusteella arvostella. Suomalaisten alueitten ominaisuuksia keskiajalla näet oli sekin, että niillä perustavaa veroyksiötä kohden tuli suuri henkilöluku, niinkuin silmäys Viipurin alueen veroluvun ja savuluvun suhteisiin selvästi osoittaa. Suomalainen väestö oli ryhmittynyt suuriin perhe- ja heimokunnallisiin yhdyskuntiin, jotka taloudellisesti olivat pääasiallisesti vain kulutuskuntia ja siis heikkoja veronmaksajia. Merimaakunnissa sitävastoin, missä asutus ja viljelys jo olivat ehtineet juurtua, veroyksiöt olivat vähemmin väekkäitä omistus- ja tuotantokuntia, joiden taloudellinen kyky juuri siitä syystä voitti umpisuomalaisen yhteiskunnan.